ja painelee peukalollaan leivän syrjälle olevaa isoa voikimpaletta:
-- Mikä?
-- Tuolla tavallako sinä voita otat? Häpeä vähäsen!
Ja kiivastunut muonitusmestari harppaa keittiöön.
-- Missä voinjakajat ovat? Hei! Te mokomat ette pidä silmällä, vaikka
miehet kantavat nyrkinkokoisin voikimpaleita! Tällainen voinmeno vie
Suomen valtion rahavarat aivan hiiteen! Minä en vastaa teidän
leväperäisyydestänne. Saatte vastata itse, juupelit! -- Ja sinä siellä!
Lempo soi! Aiotko mahasi maidolla halkaista. Tuoppi mieheen vain! Sehän
on määrä. Missä maidonjakajat ovat? -- Herra Jumala! Te teette minut
aivan hulluksi?
Ja ylen kiukustunut muonitusmestari haukkuu taas oikein sydämen
kyllyydestä.
Sellaisia tomppeleita! Eivät ymmärrä mitään laeista eivätkä
asetuksista. Päämajasta on tullut tarkat määräykset, kuinka suuria
annosten tulee olla. Mutta täällä syödään kuin ei ruuan puutetta olisi
lainkaan.
Pojat luikkivat kyyryssä korvin ruokahuoneeseen annoksineen.
Vihastuneen muonitusmestarin kiukku ei heihin koske. Hyvällä
ruokahalulla he pistelevät poskeensa velliä, jota kylän neitoset
tarjoilevat suuresta huoneen perällä olevasta saavista.
Päivällisen jälkeen lähtee osa joukkoja harjoituksiin. Toiset jäävät
leiriin puhdistamaan kivääreitään ja mikä mitäkin puuhaamaan.
Esikunnan herrat majailevat maantien toisella puolen. He ovat talon
ruuissa ja vain silloin tällöin kiidättää keittoaliupseeri heille yli
maantien jotakin soppalajia, joka hänen mielestään on erikoisen hyvää.
Muuten syövät miehistö ja päällystö samaa ruokaa. Varakkaimmat talot
pyytävät kyllä poikia toisinaan päivälliselle, mutta yleensä syödään
omasta kenttäkeittiöstä.
"Pikku-Jussi", jalkaväen päällikkö, istuu esikuntahuoneen sohvalla,
yläruumis ihkasen paljaana, ja pitää "täiapellia". Hänen edessään
pöydällä on iso paperiarkki, jossa näkyy siellä täällä merkkejä
täytäntöön pannuista "kuolemantuomioista".
Häntä vastapäätä, pöydän toisella puolen, istuu alati hymyilevä
kuormastopäällikkö, jolla on terveenpunaiset kasvot ja valkoiset
silmäripset. Hän seuraa jännityksellä "toimituksen" kulkua kuin
virallisena todistajana, että kaikki käy lain ja asetusten jälkeen.
-- Kuule, sinun pitää ruveta käyttämään samaa keinoa kuin minäkin. Osta
spriitä ja voitele sillä selkäsi saunassa käydessäsi. Takaan, etteivät
liikehdi eivätkä muodostele ketjuja.
-- Taitaa olla hyvä keino?
-- Häh?
Kuormastopäällikkö on hiukan vähäkuuloinen.
-- Sanon, että taitaa olla hyvä keino.
--- Joo, varmasti. Niin minä teen ja apu on ollut.
Keinutuolissa keskellä lattiaa soutelee komennuskunnan päällikkö E.
ja juttelee hiihtokomppanian komentajan kanssa. He ovat äsken
valmistaneet sotasuunnitelman, josta vielä yleispiirtein keskustelevat.
Hiihtokomppanian päällikkö on ollut miehineen partioretkellä viime yönä
ja tuonut tärkeitä tietoja.
-- On vain pidettävä tarkka huoli, etteivät miehet joutavia ammuskele,
lausuu E.
-- Tietysti, luonnollisesti. Eihän se tule kysymykseenkään.
-- Käy muuten niinkuin meille Pohjansahalla.
-- Niin, se "kissakuti", nauraa hiihtokomppanian päällikkö. -- Siitä
olisi voinut tulla vakavammatkin seuraukset.
"E:n kissakuti" oli yleisenä leikinlaskuaiheena joukon kesken. Hän oli
nim. muutamia päiviä takaperin varusmestarin, yhden hevosmiehen ja
oppaan kanssa lähtenyt tiedusteluretkelle Pohjansahalle, Merikarvian
rannikolle. Sieltä olivat punaiset jo perääntyneet eikä kylästä
löydetty elävää sielua. Yksinäinen kissa vain oli jäänyt muutaman
torpan rappusille naukumaan. E. ei voinut hillitä itseään, vaan ampui
sen, vaikka varovaisuus olisi ollutkin tarpeen. Hän oli nimittäin
kissojen leppymätön vihaaja. Seuraukset näyttäytyivät pian. Kun miehet
lähtivät sieltä lähellä olevaan Haminaholmaan, huomasivat he jäällä
ketjun miehiä, jotka varovaisesti lähestyivät heitä. Ensimäinen ajatus
luonnollisesti oli, että ne olivat punaisia ja mietittiin jo
perääntymistä. Varmuuden vuoksi turvautui E. kuitenkin hyvään
kiikariinsa ja tarkasteli sillä tuota salaperäistä joukkoa. Hänen
hämmästyksensä oli suuri, kun hän tunsi ne -- omiksi miehikseen.
Ketjussa lähestyneet oululaiset olivat lähteneet Pohjansahaa kohti
kuultuaan sieltä laukauksen. He olivat arvelleet punaisten palanneen
sinne takaisin. Ja kun he jäällä olivat huomanneet E:n miehineen
lähestyvän, olivat he luonnollisesti luulleet heitä punaisten
tiedustelijoiksi ja olleet joka hetki valmiita ampumaan. E:n viaton
"kissakuti" oli siis aiheuttanut koko hälyytyksen, josta olisi voinut
olla vaarallisemmatkin seuraukset.
Kenttäpastori tuli tiedustelemaan jumalanpalveluksesta. Siitä
sovittiin. Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, oli miesten
oltava kirkossa kello kymmenen, mikäli ei mitään aavistamattomia
tapahtuisi. Pastori tervehti sotilaallisesti ja poistui, hymähtäen
"Pikku-Jussille", joka parhaillaan veti paitaa ylleen.
Kulkiessaan maantietä pappilaan päin huomasi pastori niityllä
miesjoukon, joka oli täysissä harjoituspuuhissa. Hän pysähtyi
katsomaan.
Miehet seisoivat rivissä liikahtamatta. "Komppania, eteenpäin mars!"
kajahti päällikön komento. Joukko lähti liikkeelle. "Syöksyyn!" Joukko
lähti juoksemaan niin paljon kuin jaksoi ja heittäytyi sitten
pitkälleen niitylle. Lumi pölähti korkealle ja miehet makasivat
liikkumattomina, kunnes uusi komento sai heidät silmänräpäyksessä
pystyyn ja syöksemään eteenpäin samalla tapaa. Liike suoritettiin kerta
toisensa jälkeen, aina yhtä pontevasti ja ripeästi.
Pastori lähti jatkamaan matkaansa. Aurinko teki parhaillaan laskua
saariston taa. Se punasi vielä kirkontornin, jossa vartioi tähystäjä,
pitäen silmällä meren selkää. Sieltä päin sai odottaa punaisia joka
hetki. Yksinäinen tykinlaukaus pamahti jossakin kauempana. Sen kaiku
kantautui yli selkien ja vyöryi metsiä pitkin moninkertaisena jyminänä.
Pastori pysähtyi kuulostamaan, mutta uutta laukausta ei tullut. Mikä
lie ollut merkinantolaukaus.
Hän jatkoi matkaansa miettien huomispäivän saarnaa.