Taisteluiden lomissa pilkahtaa sotilaalle silloin tällöin valoisa,
virkistävä aika, jolloin sodan rasituksista uupunut mies saa päivän
parisen levähtää raskaiden taisteluiden jälkeen. Jännityksessä olleet
hermot pääsevät hetkiseksi herpaantumaan ja nauttimaan lepopäivän
viihdyttävästä rauhasta. Sillä taistelupäivä on sotilaan varsinainen
työpäivä, vaikka usein rasittava työpäivä. Levähdyspäivät taas ovat
hänen sunnuntaitaan, jolloin elämä muodostuu mahdollisimman leudoksi ja
huolettomaksi.
Leiritalon pihamaalla höyryää kenttäkeittiö kuin mikäkin masuuni.
Valkopukuinen, pieni keittoaliupseeri Jonne P. hääräilee koneensa
ääressä, kädessä pitkä vellikauha, hänen ainoa aseensa muuten. Kaksi
laiskannäköistä kokinapulaista vetelehtii tyhjillä pakkilaatikoilla
istuen keittiön läheisyydessä ja silmäilee arasti pääkokkia, joka
korkealla jalustalla seisten hämmentelee valtaista kattilaa.
Kokinapulaisilla olisi kyllä työtä, mutta se ei oikein maista. Kuoria
pieniä, pahasia perunanaatteja! Paljon hauskempi olisi istua
kuularuiskupoikien kamarissa kuuntelemassa kuvausta eilispäivän
ottelusta, josta tuotiin m.m. kokonainen hevoskuorma kaikenlaista
rihkamaa sotasaaliiksi.
Toinen kokinapulaisista, lyhyenläntä, vantteraharteinen lumijokelainen,
heittää kaipaavan katseen valkean päärakennuksen maantienpuolisiin
ikkunoihin. Sisältä kuuluu iloinen marssin sävel. Pojat siellä
soitattavat gramofoonia. Tekisi mieli mennä kuuntelemaan, mutta
uskallusta puuttuu.
-- Rupeahan sinä kuorimaan noita perunoita. Minä pistäydyn
kuuntelemassa, mitä "Oke" kertoo, virkkaa lumijokelainen puoliäänen
toverilleen.
Tämä vetelee äkeitä tupakansavuja, silmää halveksivasti perunakoria ja
sylkäisee.
-- Pahus noita! Pieniä kuin peukalonpäät! Sinne tekisi minunkin
mieleni... sisälle.
He päättävät tehdä äkkirynnäkön ja lähteä kävelemään "muina miehinä".
Mutta samassa pyörähtää keittoaliupseeri kattilansa ääressä ja lyöden
vellikauhalla kattilan laitaan kivahtaa äkäisenä:
-- Se nyt on puinen piru, ettei noita perunoita saatu kuorituksi!
Jonne P. on ollut maailman siivoimpia miehiä -- niinkuin sanotaan ---
mutta sotaretki vaivoineen on kiskonut hänestäkin turmeluksen esille,
jonka kukkia on edellämainitunmoinen, vähän tavallisuudesta poikkeava
kirouskin. Kokinapulaisiin, jotka eivät ole vielä sattuneet kuulemaan
pääkokin kiroavan, vaikuttaa se omituisen lamauttavasti ja päät
riipuksissa palaavat he vastahakoiseen työhönsä.
Mutta hetken kuluttua pitää pääkokin mennä muonitusmestarin puheille
sivurakennukseen. Sitä käyttää lumijokelainen hyväkseen, heittää
veitsensä perunakoppaan ja pujahtaa päärakennukseen.
Siellä käy iloinen elämä. Etuhuoneessa soittaa gramofooni "Inga
pientä", pitkä Hendunen, joka ihmeesti muistuttaa Kaarle XII:ta, on
"koneenkäyttäjänä" ja puoli tusinaa iloisia kuularuiskupoikia
kiitollisina kuulijoina.
Kokinapulainen pysähtyy ovelle ja jää siihen seisomaan.
Nuori, kaksikymmenvuotias, ketteräliikkeinen "Oke", jolla on jakaus
keskellä päätä ja ääni käheänä yskästä ja liiallisesta tupakoimisesta,
pyörähtää ympäri ja huomaa kokinapulaisen.
-- Vai niin! Joko se Kärppä taas karkasi? Kuule, kuorihan sinä
perunoita vaan, että "dreadnoughtit" saavat jotakin matkaselskaapiksi.
Kärppä naurahtaa ujosti ja kysäisee:
-- Mitä ne 'retnoutit' ovat?
-- No silakoita! Eikö lumijokelainen silakoita tunne?
-- Ei niitä siellä meidän puolessa sillä nimellä...
-- Vai ei. Mutta täällä niillä on se nimitys. Dreadnought, se on
suomeksi silakka. Paina mieleesi.
Ja "Oke" nauraa niin että tuoli heiluu ja pysäyttää gramofoonin.
-- No, Matti, joko se laulu menee? kysäisee hän äkkiä kuularuisku N:o
2:n kuskilta, joka istuu sohvannurkassa lakki takaraivolla.
-- Jos Oke-herra laulaisi edellä...
-- No alotetaan:
Jääkäreillä muassaan on
menestys ja onni,
kun meikäläisten vyössä ompi
saksalainen pommi.
Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko,
Lapua ja Härmän loukko,
Vöyri, Kauhava ja muut
laulaa "Oke" ja lyö kädellään tahtia Matin juruuttaessa perässä ja
ollessa säännöllisesti puoli säettä jälessä edellälaulajasta.
-- No joko rupeaa tarttumaan?
-- No kyllä... minulla on ääni niin käheänä.
-- Eivät ole röörit minullakaan kunnossa, nauraa "Oke" ja rupeaa
kertomaan ukko Renforssista, joka oli ollut esikunnan tutkittavana,
syytettynä punaisten avustamisesta. Renfors oli kohtalotoverinsa, erään
toisen ahlaislaisen kanssa ollut kartanon pirtissä vankina ja "Oke" oli
ollut heitä vartioimassa. Syytetyt olivat keskustelleet siitä, mitenkä
tutkinnossa parhaiten selvittäisiin. Renforssin toveri oli selittänyt,
että hänet oli pantu muistia virkistämään ja surkeillut, kun hän ei
kuolemakseenkaan jaksanut muistaa, miten oikeastaan oli sen perunajutun
laita. Siihen oli Renfors tokaissut: "No puhu sinä, niinkuin minäkin!
Minä annan tulla kuin saavista kaataen, kunnes esikunnan herrat
keskeyttävät ja sanovat: 'Stop! Riittää jo valetta täksi kertaa'" Ja
Renfors oli iskenyt silmää vartialleen ja nauraa virnistellyt sekä
ryhtynyt ykskaks todistelemaan tälle porvarismielisyyttään. Hänkö
punikki, jolla oli yksi poikakin aivankuin herra? Kaulukset kaulassa ja
kalvostimet käsissä, niin että pois tieltä... Ja kihloissa rikkaan
talontyttären kanssa... ja asuu omassa kamarissaan. Niin juuri, omassa
omituisessa kamarissaan... aivankuin herrat. Niin ettei hän mikään
punainen ollut. Huihai! Erehdys oli tullut esikunnan herroille, mutta
kylläpähän siitä selviäisi kun kerkiäisi. -- Viime tutkinnossa hän oli
puhunut silkkaa totta, mutta herrat olivat väittäneet hänen
valehtelevan. Ensi kerralla hän laskettaa silkkaa valetta. Se kai on
silloin totta. Ja Renfors, joka on keuhkotautinen, rykii niin että
pirtin ikkunat helisevät. 'Ähhäh!' 'Eivät ole röörit oikein kunnossa!'
Pojat nauravat niin että kammari kajahtelee.
-- Se oli sukkela mies.
-- Oli se.
-- Sehän vapautettiin?
-- Joo. Ei hän ollut niin vaarallinen kuin luultiin. Ensi töikseen hän
tarjoutui maalaamaan koko komennuskunnalle uudet hihanauhat.
Kärppä oli uteliaana kuunnellut poikien haastelua. Sukkela mies tuo
Oke-herra. Kieli kuin rasvattu. Niin jutteli keveästi kuin
"Helppo-Heikki" Oulun markkinoilla.
-- Kertokaapa siitä eilisestä tappelusta, pyytää hän hiljaa.
-- Vai tappelusta. Menehän perunoita kuorimaan. Täällä sinä istut
laiskana ja me muut saamme tapella sinunkin edestäsi.
Hän panee gramofoonin soittamaan "Kaksipäistä kotkaa".
-- Taikka saatanhan minä lyhyesti kertoakin. Ammuimme kolmesataa
punikkia ja otimme sataviisikymmentä vangiksi.
-- Valehtelette.
-- No kun et usko, niin älä sitten kysele.
Samassa tulee keittoaliupseeri. Hän on aivan hirmustunut Kärpän
katoamisesta ja töytää huoneeseen takinhihat käärittyinä kyynärpäitä
myöten.
-- Vai täällä sinä olet taas, senkin laiskuri! Ei joudu keitto nytkään
määräajalleen.
Keittoaliupseeri kääntyy kuularuiskupoikien puoleen ja selittää hiukan
muuttuneella äänensävyllä:
-- Ei ole kumma, jos keitto myöhästyy, kun on tuollaisia apulaisia. Jos
nyt tulisi hälyytys, niin tyhjin vatsoin saisivat miehet lähteä.
Onneksi Kärpälle ei hälyytystä kuitenkaan sinä päivänä tullut. Keitto
joutui kutakuinkin ajoissa ja miehistö komennettiin syömään.
Muonitusmestari, lääninhallituksen virkamies A., kävelee edestakaisin
käytävässä. Hän on hermostunut ja kiukkuisella päällä. Elintarpeet
uhkaavat loppua. Muonitus käy päivä päivältä vaikeammaksi, mutta siitä
huolimatta ottavat miehet suurempia annoksia kuin lupa olisi. Ja voita
menee aivan huimaavasti. Tuossakin yksi tolvana levittää peukalolla
voita leipänsä päälle.
-- Hei, kuule! Mitä tämä merkitsee?