"Vanha Speltkö unhoittuis? Ei kumminkaan.
Ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan".
(J. L. Runeberg: Kuormarenki.)
Matti Kuha oli "ruuta numero kakkosen kuski", niinkuin hänellä
itsellään oli tapana ilmoittaa, kun tuli kysymys siitä, mihin
joukko-osastoon hän kuului. Ei vanha tosin, niinkuin edeltäjänsä sata
ja kymmenen vuotta takaperin, vaan nuorukainen vielä, mutta silti
edeltäjänsä veroinen.
-- Ensi toukokuun 28 p:nä mie täytän kaksikymmentä vuotta, oli hänen
tapansa sanoa, kun hänen ikäänsä tiedusteltiin.
Nyt hän on sen jo täyttänyt ja ollut kesän heinänteossa jossakin
Pudasjärven ja Ranuan rajamailla, ajellen niittokonetta, joka --
niinkuin hän itse kirjoitti, "rätisee kuin sotakoneet rintamalla".
Mutta sotaretkellä hän oli mukana ja rakkaimpia meille siellä, siksi,
että hänellä jos kellään oli sydän paikallaan.
Muistan hänet niin elävästi rintama-ajalta. Lyhyt ja tanakka, leveät
pulloposket, kirkkaanharmajat, rehelliset silmät, jotka katsoivat niin
luottavaisesti kun häntä puhutteli. Päässä kissannahkanaapukka ja käsi
uskollisesti kunniantekoasennossa.
-- Tuota... siellä olisi kahvia... kuularuutapojilla. Jos pastori
tulisi juomaan...
Sellaisenkin asian hän ilmoitti yhtä tärkeänä ja juhlallisena kuin jos
olisi tehnyt raportin jostakin ratkaisevasta tapahtumasta taistelussa.
Hän oli ollut renkinä kotipitäjässään kapinan puhjetessa. Sinnekin
Pudasjärven saloille oli kantautunut tieto taistelusta, jota Suomen
kansa kävi. Matti oli sitä mietiskellyt rankakuormansa päällä,
ajaessaan puita taloon, jossa palveli. Suomenmaa, -- kyllähän hän sen
tiesi. Sehän oli tämä maa, jossa asuivat suomalaiset. Siihenhän kuului
Ranua, hänen syntymäkulmansa, ja Pudasjärvi ja Kuusamo ja Oulu. Ja
paljon muita pitäjiä ja kaupungeita. Toki hän sen tiesi, samoinkuin
senkin, että suomalaiset olivat jo ennenkin taistelleet ryssää vastaan.
Olihan hän kerran kaupunkimatkallaan ostanut kirjakaupasta "Vänrikki
Stoolin tarinat" ja puhdevalkealla lueskellut "Tunkkerista" sekä
Malmi-kapteenista. Niin että hän sen asian hyvin tiesi.
Ja nyt oli syttynyt sota, oikea sota. Punaiset ja ryssät yhdellä ja
valkoiset toisella puolen.
Hän oli sanomalehdistä lukenut Oulun valloituksesta ja rankakuormalla
maatessaan hän oli miettinyt, olivatkohan "roskat" polttaneet koko
kaupungin... narikankin, josta hän kerran oli ostanut villahuivin
markkinatuliaisiksi äidilleen.
Laskiaistiistaiaattona ajoi Matti rankakuorman Vanhalan talon pihaan.
Hän riisui hevosen valjaista, vei sen talliin ja teki appeen. Sinä
iltana hän ei aavistanut, että ruuna ja hän eroaisivat pitkäksi aikaa.
Hän meni pirttiin ja asetti kinttaansa kuivamaan. Isäntä oli lukemassa
postin tuomia vereksiä lehtiä ja emäntä kehräsi takan loisteessa. Matti
istui uuninpankolle ja sytytti piippunsa.
-- Sinne menee miestä kuin köyttä, lausahti isäntä laskien lehden
syrjään ja katsahtaen silmälasiensa yli vaimoonsa.
Matti höristi korviaan.
-- Sinnekö sotaan?
-- Niin. Lapualla ja Härmässä ovat talot tyhjinä miespuolisesta väestä.
Vanhat ukotkin lähtevät.
Isäntä ripusti silmälasinsa naulaan ikkunanpieleen ja jatkoi:
-- Ja täältä kuuluu myös lähtevän.
Matilta sammui piippu.
-- Vai jo lähtevät täältäkin... Pudasjärvenkin pojat?
-- Niin kuuluvat lähtevän.
Matti istui ääneti tuokion ja tuijotteli lattiaan. Hänen päässään
kulkivat ajatukset hitaasti, mutta varmasti.
Hetken kuluttua kopautti hän porot piipustaan, otti kinttaansa ja astui
ovelle.
-- Mihin nyt lähdet?
-- Tuota... Kuren alle...
-- Mitä sinne yön selkään?
-- Tuota... passia noutamaan... nimismiehestä.
Ennenkuin isäntä ennätti vastata, oli Matti jo suksillaan ja työntyi
pihasta ulos.
Maantiellä oli hyvä keli ja suksi kulki liukkaasti. Matti hautoi
retkensä päämäärää ja hänen ajatuksensa liikkuivat tavallista
nopeammin.
Vai jo Pudasjärvenkin pojat lähtevät... tuota... Niinpä lähden
miekin... Saanhan kerran tapella... ja antaa viholliselle selkään...
tuota. Polttivat roskat narikankin, jossa oli maalaismiehen niin mukava
katsella tavaroita ja hintoja kysellä. Siinä tekivät hävyttömän työn.
Saapi niitä rökittää juuttaita...
Matin ajatukset nousivat ja laskivat verkassa tahdissa ja huulet
tiukasti yhteen puserrettuina paineli hän kirkonkylää kohti. -- Hän
hiihti tuon viidentoista kilometrin taipaleen levähtämättä ja aamuksi
hän joutui kotiin. Samana päivänä, laskiaistiistaina, hän oli jo
matkalla Oulua kohti toisten rintamalle pyrkijöiden kanssa.
Kaupunkiin tultuaan hän ei aluksi huomannut siinä mitään muutosta.
Narikka ja kirkko olivat paikoillaan ja ensimainitussa riippui vanhaan
tapaan kaulahuivia ja kinttaita katossa suuret kimput. Hinnat olivat
vain nousseet entisestään. Mutta rannalla, Pokkitörmän alla, oli
kamalaa jälkeä. Siellä törröttivät vain savupiiput pystyssä palaneiden
talojen raunioilla. Matti katseli niitä aikansa ja lähti sitten
ilmoittautumaan suojeluskuntaan.
Hänet määrättiin suorittamaan vahtipalvelusta ja se oli hänestä
hauskaa. Hän tunsi olevansa iso herra, jolla oli tiesi kuinka suuret
valtuudet. Kansakoulun portista ei saanut laskea sisälle ketään, jolla
ei ollut suojeluskunnan päällikön antamaa lupalippua. Olipa pyrkijä
miten hienon näköinen tahansa, pois piti mennä. -- Tuota... se pitää
olla lappu. Ei tänne ole luvattu muuten päästää.
Ja pyrkijän täytyi uskoa, että lappu piti olla.
Jonkun ajan päästä hän pääsi ottamaan osaa harjoituksiin. Ne tuntuivat
aluksi kovin konstikkailta ja vaikeilta. Kaiken piti käydä niin
tavattoman sukkelaan eikä Matti ollut tottunut "rukuttelemaan". Mutta
lopulta rupesi kivääri menemään olalle ja jalalle, joskin käännöksissä
tahtoi vielä tulla virheitä, vaikka hän parastaan koettikin.
Muutamana päivänä sai Matti kuulla, että Oulusta lähtee rintamalle
vapaaehtoinen joukko. Hänellä oli päätös heti valmiina: hän menee
ilmoittautumaan mukaan.
-- Mitä olet tehnyt ennen? kysyi päällikkö.
-- Tuota... hevosta ajanut.
-- No, tarvitsemme me hevosmiehiäkin. Ja niin merkittiin Matti Kuha
hevosmieheksi Oulun I:seen vapaaehtoiseen rintamakomennuskuntaan.
Hevosmiehenä hän sitten suoritti koko sotaretkensä, mutta toimi siinä
moitteettomasti. Kuularuisku n:o 2:den miehet tarvitsivat luotettavaa
kuskia ja niin tuli Matti "ruuta numero kakkosen" palvelukseen.
Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin Matista oli tullut koko
komennuskunnan suosikki. Varsinkin kuularuiskun miehistö ihan
hemmoitteli häntä.
Mutta Mattia ei se pilannut. Häneen ei ollut vielä itserakkaus
tarttunut.
Niin se maailma saattoi muuttua. Ennen Pudasjärvellä hän oli ollut
ylpeä saadessaan omin päinsä hoitaa isäntänsä hevosen. Täällä hänellä
oli huollettavanaan kaksi: "Osuuskaupan ruuna" ja "Pikku-Musta".
Vuoron perään saivat hevoset suorittaa rintamapalvelusta. Niiden tuli
olla aina valmiina, minä hetkenä hyvänsä, ajamaan konekivääriä
paikoilleen. Mutta Matti piti huolen, että ne olivat valmiit,
samoinkuin hän itse myös.
-- Soo, ruuna! Mitäs höröstelet? Ei ne oo kuin raplingit, jotka
räjähtelevät, puheli hän hevoselleen ajaessaan konekivääriä etulinjalla
ankarassa shrapnellisateessa. -- Viiään ruuta sinne, mihin päällikkö
käskee.
Huulet torvella suutansa massautellen hän hopitteli hevostaan yhtä
rauhallisena kuin ennen Pudasjärvellä lantaa pellolle ajaessaan.
Hevonen pakkasi säikkyilemään, mutta Matin rauhallisuus tarttui lopulta
siihenkin ja "ruuta" tuli asemilleen.
Oli Suodenniemen taistelu parhaillaan. Matti Kuha oli juuri saanut
konekiväärin ajetuksi määräpaikkaansa ja perääntynyt jonkun matkaa
tulilinjan taakse, ollakseen ensi komennosta valmiina ajamaan esille
hevosineen, jos tarve vaati. Hän oli kuullut päällikön sadattelevan V:n
pataljoonaa, joka ampui oululaisia selkään. Kuularuisku N:o 1 oli
nimittäin kilometrin verran etempänä muutamassa mäen notkelmassa ja
taemmas sijoittunut V:n pataljoona, luullen oululaisia punaisiksi, oli
ruvennut ampumaan heitä selkään. Sitä mietiskeli Matti pohtien, miten
mahtanee Oulun pojille käydä, kun olivat joutuneet omien miestensä
maalitauluksi. Hänen verkkaiset mietteensä purkautuivat viimein
kuuluviin, sillä kääntyen "Osuuskaupan ruunan" puoleen, joka sillä
kertaa oli palveluksessa, hän virkkoi äkäisesti:
-- Se on hävytöntä... ja vaarallista!
Ilmeisesti oli ruuna yhtä mieltä, sillä se liikutteli korviaan ja
hörähti lyhyeen.
Harhakuulia lenteli Matinkin olinpaikkaan, mutta hän ei niistä
välittänyt. Yksinäinen shrapnelli vonkui ylitse ja hevonen rupesi
levottomana riuhtomaan. Matti nousi ja sitoi sen lujemmin kiinni,
istahtaen jälleen entiselle paikalleen.
-- Fiuu!
Kiväärinluoti lensi hänen ja hevosen välistä viheltäen pahanenteisesti.
Mutta Matti istui rauhallisena ja mietti Oulun poikien kohtaloa. Ampua
omia ihmisiä selkään. Se oli jo tavatonta.
"Fiuu!" lauloivat luodit. Matti harkitsi parhaaksi siirtää hevosensa
turvallisempaan paikkaan. Hän irroitti marhaminnan ja kiersi muutaman
mäen taakse. Siellä oli ruuna suojassa ja sieltäkin saattoi pitää
silmällä taistelun kulkua.
-- Tat-tat-tat-tat-tat! pani konekivääri jossakin taampana sivulla. Se
oli nähtävästi V:n pataljoonan, sillä etempänä, erään riihen nurkalla,
syntyi levotonta liikettä joka kerta kun sen ääni kuului. Siellä
sijaitsi varmaankin kuularuisku N:o 1, jota V:n pataljoona piti
punaisille kuuluvana.
-- Tat-tat-tat...! Nyt se lauloi taas ja samassa syntyi riihen nurkalla
sekasortoa. Ilmeisesti! Siellä olivat Oulun pojat ihan hengenvaarassa.
Matti rupesi miettimään, millä saisi tuon vaarallisen tilanteen
selvenemään, kun hänen silmänsä samassa sattuivat edessä olevalle
aukealle. Siellä juoksi valkokaartilainen aukean poikki. Se oli
nähtävästi sananviejä ja sillä näytti olevan kiire. Yht'äkkiä
heittäytyi se pitkälleen hangelle ja Matti kyyristyi myös mäen taa niin
nopeaan kuin kerkesi.
-- Pum... fongngng... trätsh!
Mäki vapisi. Shrapnelli oli räjähtänyt aivan lähellä. Lumi pöllysi
shrapnellin sirpaleiden iskiessä hankeen ja puiden latvoissa räiski ja
ryski kuin rajuilman metsää pieksäessä.
Matti kohotti varovasti päätään mäennyppylän takaa ja hänen harmajat
silmänsä välähtivät levottomasti: äskeinen viestinviejä makasi hangella
haavoittuneena.
Tällä kertaa syntyi hänen hitaissa aivoissaan äkkituuma: haavoittunut
on saatava "tohturiin", maksoi mitä maksoi. Hän tiesi millä suunnalla
ambulanssi sijaitsi ja ryhtyi tuumasta toimeen.
Ei kulunut pitkää aikaa ennenkuin haavoittunut makasi Matin reessä
matkalla ambulanssiin. Punaiset olivat huomanneet yksinäisen
hevosmiehen aukealla, koskapa paikalle alkoi sataa luoteja tavallista
tuimemmin. Mutta Matti ajeli menemään, piittaamatta vähääkään punikkien
paukutuksesta. Hän piti vain silmällä, että haavoittunut pysyi reessä.
Nuori, kalpea poika, kasvoista päättäen herraslapsia, ajatteli Matti.
Hänen teki mieli kysyä, mikä hänen nimensä oli, mutta sitten hän tuumi,
että mitäpä hän sillä tiedolla tekee.
Onnellisesti hän sai haavoittuneen ambulanssiin ja ajeli takaisin
äskeiselle vartiopaikalleen. Kunhan ei vaan Viissömi olisi tarvinnut
häntä ruutan siirtoon sillä aikaa. Mutta virkatyötähän se oli ollut
tämäkin... haavoittuneen kuletus.
Matti muisteli "Viissömiä". Nuori mies vielä, mutta kelpo
sotapäällikkö. Liekö Mannerheimikään parempi, vaikka olikin kenraali ja
Viissömi vain tavallinen jääkäri. Se poika ei paljon puhunut, mutta
silloin kun suunsa avasi, tulivat sanat kuin tulenliekit... Viissömi...
se oli ruotsinkieltä.... Niin oli Nuussömi, joka osasi ruotsia,
selittänyt. Mitä se nyt merkitsikään? Äh, kun oli tuo pää hatara.
Lahtivirta... tavallinen suomalainen nimi. Hän tunsi Pudasjärvellä
muutaman etelän jätkän, jolla oli aivan sama nimi. Mutta Viissömi
kuulusti paljon hienommalta... niinkuin Nuussömikin... Se se oli oikea
herrasmies! Mutta herrahan se Lutviiki olikin. Oossömin konttoorissa
Oulussa... sen ison Oossömin, jolla oli ne suuret tehtaat... Mutta
alhainen mies, vaikka isä oli ollut sotaherra... vääpeli...
Matin mietteet keskeytyivät. Hän huomasi ajavansa väärään. Mikä tie se
tämä oli? Ja tuo kukkula tuossa? 'Sooh, ruuna!' 'Mitä sinä siinä!'
'Saaketti!' -- Aivan outo tie!
Hänen hämmästyksensä kasvoi, kun hän yht'äkkiä kuuli kuularuiskun
rätinän aivan läheltään. Kukkulan yli lenteli luoteja kuin surisevia
paarmoja. Matin sydän kutistui kauhusta kokoon: hän luuli ajaneensa
punaisten linjalle.
Nyt hän ei enää kironnut. Hän seisoi ja katseli silmät pyöreinä
ruunaansa, aivan kuin odottaen tältä jotakin neuvoa. Eikä Matti
totisesti olisi yhtään hämmästynyt, jos ruuna olisi kysäissyt: 'No,
mitäs nyt tehdään, Matti?'
Ensimäinen ajatus, joka lähti pyörälle menneessä päässä liikkeelle,
koski kivääriä. Olihan hänellä kivääri! Oli toki. Ja latingissa vielä.
Ei tässä sentään niinkään hätäännytä. Joku kuti se löysätään, ennenkuin
henki jättää. Olihan hän ollut sellaisten miesten opissa kuin
Soveliuksen jääkärin... ja se mies ei ollut mamman poikia.
Matti otti kiväärin reestä ja rupesi toisella kädellä peräyttämään
ruunaa, pitäen silmällä vaarallista kukkulan lakea. Vielä ei häntä oltu
huomattu, joten pelastuminen oli mahdollista.
Yht'äkkiä hän pysähtyi. Kukkulan lakea hiipi mies kumarassa, etempänä
tuli toinen ja kolmaskin. Mutta -- ne eivät olleetkaan punikkeja.
Puvuista ja päähineistä hän tunsi ne omalle puolelle kuuluviksi. Ja
yhdellä oli käsivarressa nauha, jossa seisoi: V.P.
V:n pataljoonan miehiä!
-- Tat-tat-tat tara-rat-tat-tat! Pitkä, mahdottoman pitkä laukausten
ketju yhtä perää. Siellä oli kuularuisku kukkulalla.
Matti höröstyi. Siinä oli nyt varmaankin hänen edessään tuo hävytön
"ruuta", joka tunnin verran oli pommittanut oululaisia selkään.
Hänen päässään risteilivät ajatukset tavallista nopeammin. Hän nykäisi
vavahtelevan hevosensa käyntiin ja ajoi kukkulalle.
Siellä puuhasivat miehet konekiväärinsä ääressä kuin muurahaiset. Yksi
syötti, toinen tähtäsi, kolmas komensi ja neljäs piti patruunavöitä
valmiina.
-- Kuulkaa! huusi Matti niin paljon kuin jaksoi ja astui konekiväärin
ääreen pidellen suitsiperiä kädessään. -- Ne ovat Oulun poikia! Älkää
te ampuko... omia ihmisiä! Konekiväärin päällikkö heitti häneen oikean
häränsilmäyksen.
-- Mikä tolvana sinä olet? Mene hiiteen hevosinesi, tahi oikaiset
koipesi tässä, ärjyi hän hiestynein kasvoin.
Mutta Matti ei hätääntynyt. Hän hillitsi säikkyilevää hevostaan ja
toimitti pyörein silmin, naapukka syvällä korvia myöten: -- Ne ovat
omia ihmisiä... Oulun poikia. Älkää te ampuko!
Mutta vastaukseksi tuli vain: tat-tat-tat!
Innokkaat V:läiset eivät uskoneet yksinkertaisen näköistä
maalaispoikaa.
Mutta silloin Matin pudasjärveläinen sisu kuohahti. Vähääkään
välittämättä luotien viuhinasta hän harppasi kuularuiskun ääreen
pidellen yhä suitsiperiä kädessään, ja karjaisi: -- Katsokaa! Siellä
makaa jo hevonen riihen kupeella... ja tuota... te ammutte vain. Se on
hävytöntä ja vaarallista!
Kukaan ei välittänyt hänestä mitään. Syöttäjä sieppasi vain uuden vyön
valmiina työntämään sen koneeseen. Mutta sitä hänen ei olisi enää
pitänyt tehdä.
Sillä nyt Matti kerrassaan raivostui. Hänestä nämä V:läiset olivat
aivan käsittämätöntä joukkoa. Eivät uskoneet rehellistä puhetta
ollenkaan.
Hän hyppäsi hevosensa taakse, löi sitä suitsiperillä selkään, niin että
ruuna hypähti kohoksi, ajaa karautti rekensä konekiväärin viereen ja
ärjäisi:
-- Pois tieltä!
Konekiväärin komentaja joutui aivan pois suunniltaan.
-- Mitä peeveliä sinä värkkäät, poika? Häh?
Mutta Matti oli jo käynyt konekivääriin kiinni ja oli vääntämässä sitä
pois paikoiltaan.
-- Jos te ette korjaa tätä rukkia tästä pois, niin minä väännän sen
rekeeni ja siirrän toiseen paikkaan!
Konekiväärin komentaja oli kuin pilvistä pudonnut.
-- Ovatko ne todellakin oululaisia? kysyi hän hämillään.
-- No ovat! Johan minä sanoin, mutta... tuota... te kun ette uskoneet,
vaan ammuitte vaan. Tiesi vaikka olisi kuollut joka ainoa.
Konekiväärin komentaja kynsi päätään ja kirosi. Sellainen skandaali!
-- Kuka sinä olet? karjasi hän äkkiä Matille, joka seisoi ja pyyhki
hikeä punoittavalta otsaltaan.
-- Tuota... Kuha...
-- Mikä? Kuha?
-- Ruuta numero kakkosen kuski.
-- Oululaisia?
-- Ei... tuota... kun Pudasjärveltä...
-- Mutta kuulut oululaisiin?
-- Jos... tuota... oululaisiinpa tietenkin.
Matti niisti nenänsä peukalon ja etusormen väliin.
-- Muutetaan paikkaa tuonne alas notkoon siksi aikaa kun minä käyn
ottamassa asemasta selvää. Aja pois koninesi, huusi hän Matille. --
Tämä ei ole mikään syöttöpaikka, niinkuin näet.
Päällikkö lähti ja noitui. Konekivääri syrjäytettiin kukkulan juurelle
ja patteri vaikeni.
Matti oli työnsä tehnyt. Hän suisti hevosensa alas tielle ja lähti
ajelemaan äskeiselle vartiopaikalleen. Suunta oli hänellä nyt selvillä,
jotenka hän saattoi huoleti ajaa. Hän muhoili tyytyväisenä nähdessään
konekiväärin kallellaan kinoksessa. Pahukset eivät meinanneet uskoa
ollenkaan, mutta uskoivat sentään viimein.
Illempana kun Matti ajoi uusia haavoittuneita ambulanssiin, ei hän
huomannut V:n pataljoonan ruiskusta jälkeäkään. Päällikkö oli käynyt
ottamassa "asiasta selvää" ja siirrättänyt koneensa toiseen asemaan,
missä se hyödyllisemmin täytti tehtävänsä.
Mutta vielä kauan jälkeenpäin kierteli komennuskunnan keskuudessa
kertomus Matin sankarityöstä. Matti kuuli siitä itsekin tuontuostakin,
mutta omasta puolestaan hän ei viitsinyt siihen kajota kuin kerran,
jolloin kertoja esitti asiat väärässä järjestyksessä. Kun joku oikein
alleviivasi hänen työtään, virkkoi hän kuin anteeksi pyytäen:
-- No kun ampuivat _ihan_ omia ihmisiä... tuota... Oulun poikia... ja
tappoivat jo yhden hevosenkin...