Hiljaisessa, kuutamoisessa yössä käy kumma kulkue: rekiä rekien jälkeen
niin pitkälle kuin silmä kantaa kiemurtelee melkein loppumattomassa
jonossa etelään päin. Välistä poikkeaa kulkue maalle oikaisten jonkun
suuremman kannaksen yli ja peittyen metsän kätköön. Väliin sukeltaa se
jälleen esiin kuun valaisemalle, kirkkaalle merenselälle, mataen sen
poikki kuin mahdottoman pitkä jättiläiskäärme, hävitäkseen taas hetken
päästä jonkun niemen kainaloon. Rekimatkue kulkee eteenpäin hiljakseen
kuin öinen aave ja kummissaan katselee kuukin sen solumista läpi
huurteisen, äänettömän metsän. Se on hermostunut havaitessaan, ettei se
metsän vuoksi pääse oikein tarkastelemaan, mitä väkeä se on. Rekijono
häviää vähä-väliä puiden pimentoon. Mutta ensimäisellä seuraavalla
lahdenaukealla terästää kuu katseensa, luo kuin äkämystyneenä eteen
sattuneen pilvenlonkareen pois kasvoiltaan ja valaisee kirkkaasti
hitaasti eteenpäin soluvan matkueen. Ja sen uteliaisuus tulee
tyydytetyksi: hevosia, tavallisia maalaishevosia Närpiöstä,
Kristiinasta ja Lapväärtistä, reen keulalla tukeva, turkkeihin
kääriytynyt isäntämies ja reen perällä pukinnahkalakkisia nuorukaisia
lammasnahkaturkeissa, kaksi, jopa kolme, vieläpä neljäkin samassa
reessä, kiväärit pystyssä polvien välissä. Se ei olekaan mikään
rauhallinen matkue, vaikka niin tyynesti kulkee. Sen kannaksilla
liukuvat sodan henget ja yksinäinen aisatiukukin helkähtelee
katkonaisesti tahdissa: 'sota, sota, sota, sota.'
Oulun I vapaaehtoinen rintamakomennuskunta on matkalla Kristiinasta
Merikarvialle.
Osa miehistä nukkuu turkinkauluksiensa suojassa ja näkee unta kauas
jääneestä kodista. Mutta suurin osa valvoo ja seuraa mielenkiinnolla
matkan kulkua. Joukossa on monta kaupunkilaispoikaa, jotka eivät ole
koskaan ajaneet hevosella pitempää matkaa kuin Oulusta Knuutilaan tahi
korkeintaan Maikkulaan, ja heitä huvittaa tämä öinen matka mukavassa
maalaisreessä. Erikoisen hupaisalta tuntuu, että kuskinpenkillä
istuskeleva lammasnahkaturkkinen isäntämies ei osaa suomea kuin aivan
hätäisesti. Se ihmetyttää poikia yhtä paljon kuin jos kuulisivat jonkun
kiviniemeläisen torpan miehen haastavan Tukholman ruotsia. Mutta
asialle ei voi mitään: kyytimiehet ovat ummikkoruotsalaisia, harvaa
poikkeusta lukuunottamatta, ja heidän omituista murrettaan on soma
kuulla.
-- He' en douli' häst, vakuuttaa juureva lapväärtiläinen muutamalle
Oulun pojalle, joka ihmettelee hevosen pientä kokoa.
-- Se on kelpo hevonen. Ja isäntä selittää, kuinka monetta kyytiä hän
jo on suorittamassa.
Tyytyväisinä nämä närpiö- ja lapväärtiläiset muuten suhtautuvatkin
kyyditysvelvollisuuteensa. He eivät ole koskaan suvainneet sosialisteja
eivätkä ryssiä ja usea heistä on ollut mukana Kristiinan kahakoissa,
joissa viimemainituilta riisuttiin aseet. Mielellään he senvuoksi
kyyditsevätkin valkoisia joukkoja, sillä he tietävät, ettei maahan
palaja rauha, ennenkuin ryssiltä ja punaisilta on riistetty
viimeinenkin kivääri.
Pakkanen on kirpeä ja merenselkä huokuu ilkeää usvaa, joka tarttuu kuin
takkiainen turkinkaulukseen. Saa panna kaiken tarmonsa liikkeelle
sulana pysyäkseen. Onneksi on sentään tie metsämailla niin epätasainen,
että reen huojunta auttaa jonkun verran lämpimänä pysymään.
Tunti kuluu toisensa jälkeen ja matka jatkuu. Muutamassa
metsänotkelmassa tulee vastaan ajomiehiä. He ajavat varovasti sivuun ja
odottavat, kunnes kulkue on päässyt ohitse. Ne ovat talonpoikia
Kristiinan tienoilta, jotka palailevat sotilaskyytejä viemästä.
Aamupuoleen kuunvalo heikkenee ja neljän viiden tienoissa saavutaan
Ömossan kylään Siipyyn pitäjässä. Miehet pääsevät lämmittelemään siksi
aikaa kuin hevosia vaihdetaan. Ja tarpeen se onkin, sillä moni on
kylmästä koko lailla konttautunut.
Pysähdys tuleekin pitemmäksi kuin alussa oli arvattu. Ömossalaisten
hevoset ovat jo aikoja olleet valjaissa, mutta matkaan vaan ei päästä.
Kuularuiskut eivät ole vielä saapuneet ja niitä täytyy odottaa.
Komennuskunnan komentaja on hermostunut. Mihin ihmeeseen ovat
kuularuiskut hävinneet?
Vihdoin tuo joku sanoman, että kuularuiskuja vetäneet hevoset ovat
uupuneet ja jääneet kuuden kilometrin päähän kylästä.
Tuli ja leimaus! Oltaisiinpa nyt punaisella alueella, niin saataisiin
sanoa hyvästit koko kapistuksille.
Ei auta muu kuin lähettää veres hevonen niitä hakemaan. Muuten ne eivät
tule.
Vihdoin, puolentoista tunnin odotuksen jälkeen ne saapuvat esikunnan
pihaan kuuraisina ja kohmettuneina.
Ensimäisenä tulee kujalla vastaan "Olle", joka on viettänyt yönsä
kuularuiskujen reessä. Naama iloisessa irvistyksessä lausuu hän
käheäksi painuneella äänellä:
-- Me jäätiin kiinni! Konit uupuivat kokonaan.
Päällikkö tiedustelee tarkemmin. Joo, suurin osa kiväärejä ja kaikki
kolme kuularuiskua ovat lastatut kahteen hevoseen, jotka huonon
vitikelin vuoksi ovat uupuneet eivätkä lopulta päässeet paikalta
liikahtamaan.
-- No on sekin järjestystä! Mitä olisi tehty, jos olisi satuttu olemaan
punikkien maassa?
-- Olisi tapella rytyytetty, herra komppanianpäällikkö, huomauttaa
"Olle" ja tekee juhlallisena kunniaa.
-- Pirullako sinä olisit tapellut, jos punikit olisivat anastaneet
kiväärikuormat?
-- Sulin käsin, herra komppanianpäällikkö. Kylmä tässä tahtoo tullakin.
Naurettiin joukolla. Olisipa se tainnut olla epätoivoista tappelua.
Järjestetään asekuormat uudelleen ja kuularuiskut sijoitetaan joukkueen
keskelle. Varovaisuuden vuoksi ei niitä saanut enää jättää
jälkihäntään. Puolisen tunnin kuluttua selviydytään matkaan ja
ömossalaiset pääsevät suorittamaan "asevelvollisuuttaan".
Kuta lähemmäksi Merikarviaa tullaan, sitä enemmän saadaan kuulla
sotasanomia. Punaiset ovat tehneet hurjia partioretkiä pitäjän
eteläosaan ja uhkailleet tunkeutuvansa pohjoiseen. Kyytimiehet kertovat
kauhistuneina heidän julmuuksistaan. Muutamassa talossa olivat roistot
tappaneet talon vanhan isännän hänen pienen pojanpoikansa silmäin
edessä. Eräässä toisessa paikassa he olivat kiduttaneet isännän
kuoliaaksi j.n.e. Pojat kuuntelevat jännittyneinä ja heidän silmänsä
rupeavat hehkumaan. Annappa päästä niiden hirtehisten niskaan
näyttämään, mitä merkitsee rauhallisten asukasten rääkkääminen.
Puolenpäivän tienoissa saavutaan ensimäiseen Merikarvian kylään,
Tuorilaan. On kirkas ja aurinkoinen päivä, helmikuun 25:s. Ilmassa on
kevään tuntu ja lumipeitteiset pellot kimaltelevat sadoissa eri
värivivahduksissa. Keväinen tuuli humisee puissa. Kaikki on mitä
kauneinta ja viehkeintä, mutta aurinkoinen kylä on autio. On kuin olisi
äkillinen rutto kulkenut sen läpi ja tappanut asukkaat sukupuuttoon.
Melkeinpä tekee mieli uskoa, että noiden ikkunoiden takana makaavat
kaikki kuolleina, yksi yhtäällä, toinen toisaalla.
Mutta kuvitelma osoittautuu vääräksi: talot ovat tyhjät. Seinällä
raksuttaa vain kello kuin viimeisenä merkkinä elävästä elämästä.
Ihmisiä ei näy. He ovat paenneet punaisten pelosta ja jättäneet kotinsa
kylmille.
Nämä ovat sodan ensi vaikutuksia, jotka tuovat väkistenkin mieleen
vainon ajat sata ja kymmenen vuotta sitten, jolloin ryssä poltti ja
hävitti maata. Samalla tavalla olivat kai silloinkin kylät autioina.
Nyt oli vain se erotus, että vihollisena oli oman maan mies
liittoutuneena vanhan verivihollisen kanssa, siis kymmenen kertaa
pahempana ja vaarallisempana vastustajana.
Ensi töikseen saavat pitkästä hevosmatkasta uupuneet sotilaat
käydä syömään ja lepäämään taloihin. Muutamat paikkakunnan
suojeluskuntalaiset ovat nim. uskaltaneet tulla kylään pitämään huolta
saapuvan joukon ruuasta ja levonsaannista. Alussa luullaan, että lepo
tulisi kestämään ainakin iltaan, mutta parin tunnin kuluttua lähtee
komennuskunnan esikunta ja osa joukkoa jatkamaan matkaa Merikarvian
kirkolle, muun osan jäädessä edelleenkin Tuorilaan.
Illalla kello kuuden tienoissa tulee kuitenkin jälkijoukollekin käsky
saapua kirkolle. Suoriudutaan taipaleelle heti ja puoli kahdeksan
ajoissa ollaan perillä. Merikarvian nuorisoseuran taloon on majoittunut
rintaman esikunta. Heti pihalle ajettaessa huomaa, että on saavuttu
taistelupaikan läheisyyteen. Piha ja maantie ovat täynnä rekeä ja
hevosta. Viestinviejiä lähtee ja saapuu ja talon eteisessä käy kuhina
kuin mehiläispesässä. Tuntuu oudolta autioiden taivalten takaa joutua
yhtäkkiä sellaiseen liikekeskukseen. Mutta täällä onkin rintaman
äärimmäinen kohta ja parasta aikaa on taistelu käynnissä pienen matkan
päässä olevassa Pirttijärven kylässä.
On myöhäinen ilta, mutta oululaiset eivät saa lepoa ajatellakaan. He
ovat tulleetkin aivan kreivin aikaan, sillä juuri vähää ennen on
Pirttijärveltä saapunut sana, että punaiset hyökkäävät hurjasti ja
uhkaavat puhkaista rintaman ihan väkisin. Ei siis muuta kuin miehet
rekiin ja valmiina matkalle taisteluun.
Iltapäivällä saapunut joukko on jo lähtenyt ensimäistä otteluaan
koittamaan. Luutnantti L. on pienen joukon kanssa tehnyt hyökkäyksen
Haminaholmaa vastaan, mutta tullut pakoitetuksi perääntymään. Heti
oululaisten saavuttua paikalle on "Pikku-Jussi" lähetetty yhden
kuularuiskun kera apuun. Jälkijoukon tullessa hän on jo mennyt. Suurta
ennätystä hän ei kuitenkaan ehdi saada, kun toisetkin komennetaan
Pirttijärvelle.
Pojat istuvat jo reissä, kun kenttäpastori, joka on saapunut paikalle
jälkijoukossa, tulee esikuntatalosta, ollen matkalla yöpaikkaansa. Hän
kulkee reeltä reelle ja jättää hyvästiä pojille, toivottaen heille
Jumalan apua alkavaan taisteluun. Kuu valaisee kirkkaasti poikien
kasvot. Pappi tutkii niitä tarkkaavaisesti, mutta sitä, mitä hän etsii,
hän ei löydä. Pojat eivät osoita pienintäkään pelkoa.
Siinä istuu samassa reessä kaksi nuorta koulupoikaa Oulusta. Toinen on
papin rippilapsi, toisessa hän tuntee yhden Oulun N.M.K.Y:n
innokkaimmista nuorista jäsenistä. Hänen katseensa kiintyy erikoisesti
näihin poikiin ja omituinen, lämmin tunne läikähtää hänen povessaan.
Hänestä tuntuu, että pojat ovat hänen omiaan. Hän tuntee pitävänsä
heistä erikoisemmasti ja siksi täyttyykin hänen sydämensä lämpimällä
osanotolla heitä kohtaan. Se on viimeinen reki, jossa pojat istuvat, ja
pappi pysähtyy sen ääreen.
-- Jumalan haltuun, pojat! lausuu hän hiljaa ja ojentaa kätensä.
-- Kiitos! vastaavat pojat ja heidän kasvojaan kirkastaa valoisa hymy.
Rekijono lähtee liikkeelle. Pappi seisoo tiellä ja katselee sen
jälkeen. Nyt se katoaa tien käänteeseen. Pappi lähtee jatkamaan
matkaansa kylän toista päätä kohti.
Oulun pojat ovat päässeet tulikastettaan saamaan.
"POSTI ON TULLUT!"
Sotilaan ajatus lentää usein kotiin. Eikä kumma, sillä tuskinpa on tuo
sana koskaan niin lämpimiä ajatuksia herättänyt kenenkään ihmisen
povessa kuin sotilaan, joka vieraalla seudulla taistelee maansa
puolesta?
Niin, tuskinpa.
Koti merkitsee sotilaalle rauhaa ja lepoa, suloista lämpöä lieden
ääressä, leppoisia iltahetkiä, jolloin päivätyön päätyttyä sai ottaa
käteensä hauskan kirjan tahi keskitekoisen käsityön.
Sotatantereella on elämä päinvastaista. Kotina on ahdas pirtinnurkka,
jossa kymmeniä tovereita ähertää yhdessä, tahi alaston luodonkärki,
jota ympäröi öinen usvameri. Rauhaa ei ole, sillä kivääri
puhuu sotaista kieltään, kuularuisku laulaa yksitoikkoista
tat-tat-tat- säveltään, johon silloin tällöin yhtyy tykin kumea basso.
Ja lepoa on vielä vähemmän. Päivä kuluu harjoituksissa tahi taistelussa
ja yölevon asemasta tulee usein vahtivuoro kaukana kylän ulkolaidalla,
jonne vihollisenkin tiedustelija voi yhtäkkiä saapua ja esittää itsensä
kirkkaalla kiväärinlaukauksella.
Senpävuoksi muodostuukin sana "koti" sotilaalle yhdeksi kalleimmista.
Sitä hänen ajatuksensa hellinä kiertävät. Ja se välikappale, joka tuo
tervehdyksiä kotoa, on hänelle mitä mielenkiintoisin.
-- Posti on tullut!
Se viesti vierii läpi kylän.
Pojat rientävät esikuntataloon, missä vallitsee kuumeinen kuhina.
Vääpeli, "komppanian äiti", lajittelee kirjeitä tulisella kiireellä.
Siinä on nurkassa penkillä rykelmä postipaketteja. Pojat puristelevat
niitä ja katselevat osotteita. Siinä on paketti toverille, tuossa
toiselle. Mitähän hyvää ne kaikki sisältänevätkään? Tuossa on kaikesta
päättäen sokeria, sangen tarpeellista tavaraa rintamalla. Tuossa taas
jotakin pehmoista: lie alusvaatteita tai villapaita, taikka pari
sukkia, oman äidin kutomia. -- Ah, jopahan löytyi paketti omallekin
nimelle! Oh, onpa se somannäköinen! Ei muuta kuin kuittaus
vastaanottokuittiin ja onnellinen paketinsaaja kiiruhtaa kasarmiinsa,
saadakseen jossakin sen sopessa syventyä paketin salaperäistä sisältöä
tutkimaan.
Tuossa lukee joku poika kirjettä. Hänen ympärillään meluavat toiset,
mutta poikaa eivät häiritse toverien äänet. Hänen ajatuksensa ovat
kotona. Mieli heltyy isän käsialaa katsellessa ja sydämen täyttää
lämmin tunne. "Rakas poikani!" Se soi niin kauniilta ja kotoisella. On
kuin näkisi isän tallin ovella juuri sinä hetkenä, jolloin hän
annettuaan hevosille ensi appeen huutaa pihan yli pirtin portailla
seisovalle pojalleen: "Viljo! Tuoppa se uusi harja siellä eteisen
naulasta! Minä vähän varsaa harjailen." -- Kotoiset kuvat täyttävät
mielen eikä poika kuule ollenkaan, että ryhmäpäällikkö kehoittaa
miehiään varustamaan selkäreput nimimerkillä, etteivät ne sotkeutuisi
kuormastossa.
Tuossa on pitkä, solakka papinpoika, jonka koti on kaukana
Perä-Pohjolassa. Hänkin on saanut kirjeen, jota parastaikaa lukee
pöydällä lepattelevan kynttilän valossa. Kirje on päivätty lauantaina
ja huokuu sydämellistä hellyyttä sotaan lähtenyttä poikaa kohtaan.
Lauantai, isän saarnanvalmistuspäivä! Silloinhan piti niin hiljaa
hiipiä kansliahuoneen läpi peräkamariin, ettei vaan olisi isää
häirinnyt...
Ei näe poika, mitä ympärillä tapahtuu. Hän on kuuro vieressä käyvälle
väittelylle, joka koskee sitä perin tärkeätä kysymystä, kummatko ovat
parempia kiväärejä, japanilaisetko vai ryssäläiset.
-- Japaneesit ovat lähettäneet ryssille paljasta roskaa! huudahtaa
toinen väittelijöistä, mutta papinpoika ei sitä kuule. Hänen
ajatuksensa ovat kotona.
... Kesäinen Perä-Pohjolan pappila laajan, kirkkaan järven rannalla.
Aurinko paistaa mitä herttaisimmin ja hiljaisessa puutarhassa seisovat
vanhat riippakoivut lehtien värähtämättä. Vanha kirkko kivenheiton
päässä pappilasta huokaa riuduttavassa helteessä. Pappilan heinävä piha
uhkuu lämpöä ja järveltä lehahtava vieno tuulenhenkäys tuo suloisen
hajuheinän tuoksun ja panee puutarhan koivujen lehdet hiljaa
lepattamaan.
Järvellä kulkee pieni höyrypursi. Se on pappilan. Nuorimmat lapset
tulevat kesämajalta, jossa ovat olleet kalastamassa. Hän, papin vanhin
poika, pysähtyy kaivon luo ja seuraa katseellaan lähestyvää
höyrypurtta. 'Hyvä on, että tulevat, sillä isän pitää iltapäivällä
lähteä pitäjälle sairaan luo'...
Pitkä papinpoika Perä-Pohjolan aurinkoisesta pappilasta havahtuu
mietteistään, silmää vielä kerran isän nimikirjoitusta kirjeen lopussa,
pistää kirjeen hitaasti povitaskuunsa ja lähtee verkkaisin askelin ulos
pihalle, missä keittoaliupseeri lastaa hevoseen eväitä yöksi ketjuun
jääneille etuvartioille.
"Posti on tullut!" Siinä on suloinen sanoma sodassa oleville. Se sana
sisältää niin äärettömän paljon, ettei sitä voi sanoilla tulkita. Se
tuo sotatantereelle _kodin_ asukkaineen ja arkiaskareineen. Se tuo
mukanaan kotikaupungin katuineen, kotiseudun, kirkonkylän kirkkoineen
ja pappiloineen, kotijärvet, joet, uimarannat, kyntö- ja kylvöajat,
kirkko- ja kaupunkimatkat. Se tuo tullessaan koko _kotoisen maailman_.
Sen mukana saapuvat isä ja äiti, veljet ja siskot, toverit ja vanha
opettaja, nuo kaikki tutut ja rakkaat, joiden muisteleminen kaukana
kodista tuottaa niin suloista mielihyvää.
Mutta joukossa on niitäkin, joilla ei ole kotia.
Mitä tuo posti heille?
Useimmiten ei mitään.
On sääli katsella heitä postinjakopäivinä, jolloin "postitoimistossa"
on niin tulinen kiire. Sillä aikaa kuin toiset häärivät pakettien ja
kirjeiden kimpussa, seisoskelevat he syrjässä ovipuolessa ja seuraavat
mielenkiinnolla toimituksen menoa. Lopuksi kun suurin tungos vääpelin
pöydän ympärillä on hiukan pienennyt, astuu joku heistä arastellen
esiin ja kysyy kirjettä.
Vääpeli katsahtaa häneen hajamielisenä pöytänsä takaa.
-- Mikko Tuisku? Ei ole kirjettä.
Kysyjä hymähtää surullisesti ja painaa lakin päähänsä.
-- Kukapa minulle kirjoittaisi! Olen ollut kaksi vuotta kotoa poissa.
Taitavat luulla jo kuolleeksi.
Ja surumielisenä hän astuu postikonttorista ulos. Hän oli kyllä
kirjoittanut kotiin silloin kun alkoi sota, mutta kukaties ei ole kirje
tullut perille tahi ovat vanhukset jo kuolleet.
Tuossa on kaksi veljestä, puhdasotsaista, jaloa nuorukaista, joiden
rinnassa sykkii lämmin sydän. Hekin pistäytyvät silloin tällöin
"toimistoon", mutta useimmiten he palaavat tyhjinä takaisin. Heilläkin
oli kerran koti, mutta nyt se on jo monta vuotta ollut hajonneena. Sen
muinoinen keskus, äiti, on eksynyt maailman surullisille teille,
jättänyt kotinsa ja antautunut virran vietäväksi, synnissä ja häpeässä.
Hän ei luonnollisesti voi enää kirjoittaa, sillä kaikki siteet hänen ja
poikainsa välillä ovat katkenneet. Mutta heillä on vielä isä, ja pieni
suloinen sisar. Heiltä odottelevat pojat kirjettä, mutta sitä vaan ei
kuulu. Kun he lähtivät sotaan, jäi isä heikkona sairaana sairaalaan
makaamaan. He eivät ole pitkään aikaan kuulleet hänestä mitään. Onko
hän parantunut, vai onko kuolema jo vienyt hänet muassaan. Veljekset
ovat alakuloisia, sillä tämä isä monine suruineen on ollut maailman
paras isä.
Mutta eräänä päivänä on postissa pienen tytön ujolla käsialalla
kirjoitettu kirje. Se on pikku siskolta, jonka vieraat ovat ottaneet
hoitoonsa. Hän kirjoittaa armaille veljilleen, että isä on parantunut
ja että hän itse voi mitä parhaiten. Toisinaan vain vaivaa levottomuus
siitä, miten veljet jaksavat.
Sinä päivänä on leirissä kaksi maailman onnellisinta poikaa. Ja
seuraava kenttäposti vie "isoilta veljiltä" kirjeen "rakkaalle pikku
siskolle" sekä postipakettina ehyenä säilyneen shrapnellinkuoren, jonka
toinen veljistä on tuonut muassaan viime taistelusta. Siinä voi pikku
sisko pitää vaikka kukkia.
"Posti on tullut!" Se sanoma herättää useimmissa lämpimiä, suloisia
ajatuksia ja johtaa mieleen kodin.
Mutta muutamien harvojen ohi se kulkee äänettömänä ja kaukaisena kuin
sadun saavuttamaton ihannemaa, herättäen vain eloon haikeita muistoja
ja puoleksi unohduksiin hautautuneita kuvia entisiltä onnen päiviltä,
jolloin heilläkin _oli_ koti.
Ne ovat niitä, joiden kotina nyt on vain _isänmaa_, jonka puolesta he
ovat lähteneet sotaan vertansa vuodattamaan.