Liekö missään koskaan mieliala sellainen kuin sotanäyttämölle
matkustavassa sotajoukossa, joka palaa taisteluinnosta? Ei ole vielä
koettu sotaretken vaaroja eikä vaivoja. Kaikki on uutta. Retken
päämäärä kajastelee vain mielessä kuin sadun luvattu maa. Mielikuvitus
askartelee ja loihtii esiin hurmeisia taistelukenttiä, joilla
sotajoukko rynnistää eteenpäin. Sankarihaamut astuvat haudoistaan ja
liittyvät suureen, hurjana hyökkäävään parveen. Mukana on Kaarle XII
pitkine lyömämiekkoineen, Napoleon valkoisen ratsunsa selässä, v.
Döbeln side otsallaan ja Adlercreutz ja -- kuka jaksaakaan luetella
kaikki ne historian sotasankarit, jotka koulupojan mielikuvituksessa
elävät.
Veri ei tunnu vereltä vielä. Se on pikemmin kuin silkkiä taikka
samettia.
Sellainen kohonnut, innostunut juhlamieli vallitsi Oulun poikienkin
joukossa, jotka olivat matkalla rintamalle. Koulupoikien innostus
varsinkin oli tavaton. Se johtui yhtäältä ilosta, jonka synnytti
vapauden tunne. Sitähän he eivät olleet paljoakaan kokeneet, paitsi
ehkä kesillä joskus. Toisaalta oli siihen syynä tieto lähestyvistä
taisteluista, joiden symbolina oli vaunun seinällä riippuva kivääri.
Kun kerran sellainen oli uskottu miehen kouraan, olivat entiset ajat
olleet ja menneet.
Tuo sydämellinen, melkein poikamainen ilo tuli näkyviin varsinkin
rautatieasemilla, joille oli kerääntynyt runsaasti kansaa "sotapoikia"
nähdäkseen. Suomalaisen olennossa ja käytöksessä ilmenevä tavallinen
jäykkyys oli kuin poispuhallettu. Ei kysytä, oltiinko tuttuja
ennestään. Juteltiin kuin vanhat ystävät. Oli somaa nähdä harmaapäisen,
juurevan isäntämiehen keskustelevan innostuneen koulupojan kanssa.
Edellisen silmissä oli niin ystävällinen välke jälkimäisen pajattaessa
ja selittäessä kuin omalle isälleen. Melkeinpä olisi luullut, että
täällä vasta olivatkin vanhemmat vastassa jättämässä jäähyväisiä
pojilleen. Sellainen sydämellinen ilo vallitsi kaikkialla.
Melkein joka toisella asemalla oli runsaasti ruokaa tarjolla. Jo heti
Kempeleessä saatiin sitä mukaan suuret määrät: perunoita, lihaa, ja
leipää. Eikä Liminka ollut sen huonompi. Siellä notkuivat pöydät
voileipien ja maitohinkkien painosta ja kahvikuppeja höyrysi pitkä
rintama tarjoilupöydällä. Ja kun matkaa lähdettiin jatkamaan, lyötiin
mukaan m.m. kokonainen voidritteli.
Laulujen kaikuessa lähti juna hiljalleen liikkeelle. Jäi Liminka ja sen
ystävälliset ihmiset. Vielä viimeinen voimakas "eläköön"! ja juna
liukui jo vaihteen sivu jättäen jälkeensä tuon vieraanvaraisen aseman.
"Pikku-Jussi" seisoi hajasäärin vaunusillalla hento morsiamensa
kainalossaan. Hänen pulleat kasvonsa muhailevat tyytyväisinä. Olihan
hänen ja morsiamensa osaksi tullut Limingassa erityinen kunnianosoitus.
Kun nim. juna saapui asemalle, levisi väkijoukkoon tieto, että mukana
on "Pikku-Jussi", jonka osa liminkalaisista hyvin tunsi siltä päivältä,
jolloin tehtiin rynnäkkö ryssää vastaan Oulun kasarmilla. Heidän piti
välttämättä saada nähdä tämä nykyaikainen "kivekäs". Eikä siinä
auttanut muu kuin morsian käsipuoleen ja niin asemasillalle, jossa
nuoren parin ilmestyttyä kajahti iloinen sydämellinen "eläköön". Se oli
liminkalaisten onnentoivotus vastakihlautuneille.
Ruukissa uusiintui sama ystävällisyys. Laulua ja -- kahvia,
viimemainittua yltäkyllin. Paikkakunnan suojeluskuntalaiset pitivät
vahtia asemalla. Innostus oli suuri. Halu paloi miehillä rintamalle ja
he lohduttelivat itseään, että pian pääsisivät matkaan.
Oli hupaista nähdä, millä innolla pojat olivat matkansa alottaneet.
Kuularuiskukomennuskunta piti hauskaa härkävaunussaan. Kamiinilla
lämpisivät vesikauhat. Pojat keittelivät teetä ja tarinoivat. Heidän
keskusteluistaan huokui vakava, lämmin henki yhteiseen, suureen asiaan.
Johtuivat siinä pakostakin mieleen runoilijan sanat:
"Näill' urhoill' uhmaa maailmoja vaikka".
-- Maanantaina lähdetään etelään, lausui joku joukosta. -- Se kuuluu
olevan varmaa.
-- No mitäpä siitä. Sitä vartenhan ollaan matkallakin. Parempi mitä
pikemmin.
Pojat innostuivat, kehittelivät taistelukuvauksia. "Tampereelle,
Helsinkiin, Pietariin!"
-- Olisi se somaa suomalaisen miehen marssia kerran Pietarin katuja
kivääri olkapäällä, lausahtaa ylhäältä makuulaverilta joku.
Sitä kannattavat kaikki. Mikä sen mieluisempaa suomalaisesta kuin saada
kerran isännöidä ryssän pääkaupungissa.
Kilpualla tuli vastaan etelän postijuna. Joku matkustajista hyppäsi
sotilasjunaan.
-- Hyviä uutisia! Pietarin rata katkaistu Kämärän luona.
Se tieto vaikutti kuin kepin survaisu ampiaispesään. Sitä turinaa ja
porinaa! Ei tahtonut saada omaa ääntänsä kuuluville lainkaan.
-- Onko se totta?
Matkustaja hätääntyi. Hän ei oikein tiennyt, tekikö hänen uutisensa
hyvän vai huonon vaikutuksen, Kerrotaanhan Aleksanteri Suuresta, että
hän itki kuultuaan isänsä Filippoksen voitot. Hän kun luuli, ettei
hänen osallensa enää jäisi mitään. Näytti siltä kuin olisi tuossa
riehuvassa joukossa ollut monta pikku Aleksanteria, joihin matkustajan
iloiset kasvot vaikuttivat melkein ärsyttävästi. Mutta se oli vain
harhaluulo. Suurin enemmistö otti raikuvalla riemulla vastaan hyvän
uutisen ja ne, jotka eivät puhuneet mitään, eivät olleet ehtineet vielä
innostua.
-- Asiat ovat hyvällä tolalla, hihkaistiin.
-- Ovat, niinkuin ovat olleetkin.
Saavuttiin Kannukseen. Siellä oli varattu päivällinen retken
osanottajille. Oli maitoa, oli leipää ja maukasta kauravelliä, jota
ahmien syötiin. Hyvä tuuli, joka pitkin matkaa oli pitänyt poikien
mieltä vireissä, antoi hyvän ruokahalun. Ja kahvia oli myös. Sitä oli
ollut melkein joka toisella asemalla. Ja juotu sitä oli myös, sydämen
halulla.
Laululla saattelivat ystävälliset kannuslaiset Oulun poikia matkalle.
Lauloi yksiääninen naiskuoro kirkkain äänin. Ja valoisin mielin sitä
kuunneltiin:
Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa!
Sinuun koskea ei väkivalta saa.
Sua suojelemme,
Verin varjelemme.
Ollos huoleton!
Poikas valveill' on.
Juna vihelsi. Lähdettiin jatkamaan matkaa. "Eläköön"-huudoin ja
liehuvin liinoin hyvästelivät kannuslaiset sotaan menijöitä. Juna
paransi vauhtia. Asematulet vilkuttivat vielä viimeisiä hyvästejä. Ensi
käänteessä ne hävisivät ja kohisten syöksyi rautahepo eteenpäin.
Oli tulossa yö, kaunis kuutamoinen yö. Salaperäisinä kiisivät ohitse
Keski-Pohjanmaan lakeudet, joilla kuunvalo leikkiä löi. Ne muistuttivat
muinaisia taistelutantereita, joilla liikkuivat vainajien haamut
kohotetuin käsin. Junan jyrinä muistutti kaukaisten kanuunain jylinää,
joka toisinaan läheni, toisinaan häipyi etäisyyteen. Sellaiselta mahtoi
kuulua tykkien virsi yli yölepoon käyneen tasangon. Mielikuvitus heräsi
ja lähti retkilleen...
Joukkuepäällikkö Aarne K. ja kenttäpastori istuvat myöhään yöhön ja
keskustelevat.
He nauttivat junassa vallitsevasta hiljaisuudesta. Se muodostaa niin
räikeän vastakohdan päivälliselle melulle ja hälinälle. Heitä huvittaa
tämä kuutamoyön läpi puskeva juna täynnä nukkuvia sotilaita.
Aarne K. on puhetuulella. Hän rupeaa kertomaan seikkailuistaan
Venäjällä. Vasta kaksikymmentä täyttänyt nuorukainen on ehtinyt nähdä
tuulet ja tuiskut. Hän on ollut tavallisena rautatietyömiehenä
Muurmannissa, "hoidellut" siellä Venäjän valtion tavaramakasiinia,
osoittaen varsinkin siinä toimessa lähimäisen rakkautta saksalaisia
sotavankeja kohtaan, joita hän on avustanut rajan yli suuret joukot.
Hän on työskennellyt kuuluisilla Inon pattereilla sillä seurauksella,
että muutamana pilvisenä yönä hänen oli lähdettävä käpälämäkeen ja
juostava 16 kilometriä pitkin Viipuriin. Hän on nukkunut monenlaisissa
yöpaikoissa tavallisesta vankiparakista alkaen tavaravaunun
jarrukoppiin saakka. Hän on esiintynyt herrana ja talonpoikana,
liikkunut salongeissa ja kivijalka-kahviloissa, hiihdellyt sissinä
metsiä pitkin, ollut milloin jonkun suuren toiminimen "asiamiehenä"
kaupitellen separaattoreita ja niittokoneita, milloin tavallisena
kulkujätkänä laukussa leivänkannikka ja kuiva lihakappale. Hän tuntee
useat vankilat Oulun lääninvankilasta Pietarin Beresilnajaan saakka.
Kerran hänet on tuomittu kuolemaan, mutta siitä huolimatta istuskelee
hän tuossa ja kertoilee seikkailuistaan tarkkaavaisena kuuntelevalle
papille. Ja viimeksi, kun Venäjän vallankumous puhkesi, oli hän
matkalla elinkautiseen maanpakoon Siperian kylmille aroille. Yhdessä
Venäjän vallankumousmiesten kanssa hän palasi sieltä ja sai taas nähdä
kotoiset rannat. Siitä alkaen hän on liikkunut kotimaassaan
valtiollisissa puuhissa, ottanut osaa Oulun valloitukseen, heilunut
pommi taskussa monissa kriitillisissä tilanteissa, komentanut
kuolemantuomion täytäntöönpanoon määrättyä sotilasosastoa j.n.e. Mutta
tästä kaikesta huolimatta hohtaa hänen kasvoiltaan nuoruuden raikkaus
ja hänen avonainen katseensa on peittelemättömän rehellinen.
Juna sivuuttaa asemia pysähtymättä. Kuu oli noussut korkealle ja ohi
kiitäville Etelä-Pohjanmaan lakeuksille loi se omituisen, salaperäisen
värin. Saattoi melkein kuvitella niitä Siperian aroiksi, joilla
joukkuepäällikön kertomus liikkuu. Talot ja kylät nukkuivat syvässä
unessa. Niiden asukkaat saivat rauhassa levätä, sillä puhdas oli
Pohjanmaa punaisista. Se kuului Valkeaan Suomeen, joka levittää
aluettaan yhä laajemmalle, kunnes se kerran syleilisi Suomenlahden
rantoja.
-- Jokohan ollaan Vappuna Helsingissä? kysäisee pappi, kun oli hetkinen
oltu vaiti.
-- Saa nähdä. Nopeasti se silloin menisi.
Joukkuepäällikkö vaipui mietteisiinsä.
Ajatteliko hän papin kysymystä, vai vieläkö kulki muisto pitkin
kuoleman teitä Siperian autioilla aroilla, jonne niin moni jäi,
saamatta koskaan kotimaataan nähdä?
Yö oli kulunut pitkälle. Kuu loisti kirkkaana. Joukkuepäällikön valtasi
uni ja hän laskeutui vaununpenkille pitkäkseen.
Pappi jää vielä istumaan ja tupakoimaan. Hänen ajatuksensa kulkevat
siihen aikaan, jolloin hän toimi Oulun lääninvankilan saarnaajana.
Muutamana päivänä pistäytyi hän erääseen selliin, jossa sanottiin
säilytettävän vaarallista valtiollista vankia. Hän tahtoo tavata tätä
ja astuu selliin. Hänen edessään seisoo vaaleaverinen nuorukainen,
vangin harmaa puku päällä. Tukka on pitkä kuin metsäläisellä, mutta
varsi on suora ja silmät itsetietoisen, vapaan miehen. He keskustelevat
jostakin. Nuorukainen suhtautuu pappiin varovaisesti. Hänhän ei tunne
tätä. Eikä pappikaan tahdo hänen luottamustaan itselleen houkutella.
Hän ymmärtää vangin syyt. Alakuloisena ja murheellisena hän poistuu
sellistä, murheellisena siksi, että parhaat Suomen voimat viruvat
vankiloissa. Mutta nuoren vangin katse oli jäänyt hänen mieleensä.
Siitä oli kuvastunut rohkeus ja toivo, joka oli päättänyt pysyä
vireillä kaiken uhallakin. Se oli pappia lohduttanut.
Hän ei luullut koskaan enää tapaavansa nuorta vankia, sillä pienen ajan
kuluttua oli tämä viety Venäjälle, niinkuin moni muu ennen häntä. Mutta
eräänä päivänä, joku päivä ennen rintamalle lähtöä, astuu hänen eteensä
nuori sotilaspukuinen mies kannukset jalassa ja miekka vyöllä.
"Tunteeko pastori minua?" Pappi katsoo ja katsoo, mutta ei voi muistaa.
'Missä olemme tavanneet ennen?' 'Oulun lääninvankilassa,' kuuluu reipas
vastaus. Silloin muistaa pappi nuoren avokatseisen vangin ja
sydämellisesti puristavat he toistensa kättä. Se oli joukkuepäällikkö
Aarne K., sama nuorukainen, joka nyt nukkui tuossa häntä vastapäätä
rauhallisena ja tyynenä, matkalla vapaussotaan niinkuin hän itsekin.
-- Ihmeelliset ovat Herran tiet, lausuu kenttäpastori itsekseen ja
nousee mennäkseen nukkumaan.
Pian on koko vaunuosasto unen helmoissa. Ovensuupenkiltä kuuluu
voimakasta kuorsausta. Se on kuormastopäällikkö, joka siellä vetelee
unia. Joku oli sanonut leikillään hänen lähteneen matkaan "antaakseen
joukolle moraalista kannatusta". Ja siltä tuntuukin. Ainakin tuo syvä
kuorsaus vaikuttaa niin kotoisen rauhoittavasti. Se muodostaa niin
jyrkän vastakohdan retken vaaralliselle päämäärälle, että tulee oikein
hyvä olo sitä kuunnellessa.
Pappi painautuu penkilleen ja on pian unessa. Nukkuva juna puskee halki
kuutamoisen yön sinne, missä soi tykkien virsi.