Oli lauantai, helmikuun 23 p. 1918. Oulun tuomiokirkko oli ahdinkoon
saakka täynnä ihmisiä, joiden kasvoja verhosi juhlallinen, odottava
ilme. Ilmassa tuntui sähköä ja kiihkeää jännitystä. Oli kuin
olisi ulkopuolella kohisevan maailman levottomuus tunkeutunut
rauhaisaan temppeliin ihmisjoukkojen mukana, jotka jo tuntia ennen
jumalanpalveluksen alkua olivat täyttäneet kirkon sen viimeistä sijaa
myöten. Mutta vaikka ilmassa väräjöikin levottomuus, istuivat ihmiset
kuitenkin hiljaa paikoillaan. Joku yksityinen tosin kurkisti silloin
tällöin kirkon pääovea kohti, mutta muuten olivat kaikki hiljaa. Siellä
täällä oli pää painunut penkkiin, näkyi valkeita nenäliinoja, jotka
toisinaan vilahtelivat. Niillä kuivattiin esiin pyrkiviä kyyneleitä,
mutta kosteiden silmien katseissa ei ollut surua: pikemmin iloa ja
kiitollisuutta. Sadat kasvot olivat suuntautuneet alttaritauluun, jossa
Kristus seisoi kirkastusvuorella. Ihmisillä oli sisäinen tarve löytää
tulviville tunteilleen vastakaikua ja siksi he tarkkasivat Vapahtajan
kuvaa kirkon perällä. 'Mitä sanoo Vapahtaja?' 'Onko oikein, että minun
poikani lähtee?' 'Hän on niin nuori vielä.'
Vapahtaja ymmärsi nuo kirkossa risteilevät kysymykset. Hänen kasvonsa
kirkastuivat. Ne saivat taivaallisen loisteen. Ja hiljaisena,
tyynnyttävänä levisi yli kirkon hänen vastauksensa: 'Ole hyvässä
turvassa!' 'Minä elän.'
Levottomat kysymykset tyyntyivät ja odottava hiljaisuus levisi yli
kirkon. Siellä täällä vilahtavat vielä valkoiset nenäliinat, mutta
kosteista silmistä loisti nyt yhä varmempi kiitollisuus: 'On hyvä
antaa, mitä antaa voi, eikä minulla ole muuta kuin poikani.'
Kirkon pääoven luona syntyi liikettä. Se levisi kirkkoon penkki
penkiltä, käytävä käytävältä. Yhä useampia päitä nousi kurkistamaan.
Pääoven edessä tehtiin tilaa. Kuului komentosanoja ja urkujen hiljaa
soidessa astui kirkkoon nuorukaisia nelimiehisissä riveissä. Etupää,
kaksi lippua edessä, suuntasi kulkunsa kuoriin ja asettui sinne
seisomaan. Pääkäytävä täyttyi ja sivukäytävillekin ulottuivat
nuorukaisten rivit.
Se oli Oulun I vapaaehtoinen rintamakomennuskunta, joka oli lähdössä
rintamalle ja oli nyt saapunut kirkkoon Herran siunausta
vastaanottamaan.
Joukko seisoi hiljaa paikoillaan. Nuorukaiset olivat täysissä
varustuksissa, reput seljässä, pistimet vyöllä ja uumenilla, nahkavyö.
Heidän kasvoillaan asui juhlallinen totisuus: he ymmärsivät hetken
vakavuuden.
Urut, jotka olivat soittaneet koko ajan nuorten sotilasten marssiessa
kirkkoon, lakkasivat yht'äkkiä. Oli niin hiljaista, ettei
hiiskahdustakaan kuulunut. Sitten alkoivat ne jälleen: ensin hiljaa,
hetken kuluttua kovemmin, kunnes niiden ääni jälleen heikkeni
noustakseen täyteen voimaansa virressä, joka nyt kajahti kirkossa:
"Ken Herraan panee turvansa,
Ain' apua se saapi;
Ei pelkääkään se kuoloa,
Ken häneen uskaltaapi.
Suojassa Herran sotimaan
Puolesta rakkaan isänmaan
Siis lähden rohkiasti."
Virren värssy loppui ja kaikkien katseet suuntautuivat saarnatuoliin.
Sinne oli noussut sotilaspappi, kenttäpuku yllä. Hänkin lähtee joukon
mukana, mutta ennen lähtöään hän tahtoi puhua muutaman sanan pojilleen
ja heidän omaisilleen.
_"Kuule! Vuorilla on niinkuin suuren kansan kohina! Kuule
kokoontuneitten sotajoukkojen kohinaa! Herra Sebaot on sotajoukkoa
tarkastamassa."_
Näin kajahtivat tekstin sanat yli kirkon.
Pappi alotti puheensa. Hänen sydämensä oli tulvillaan tunteita, joita
hän ei ollut ennen tuntenut. Hän oli monta kertaa seisonut tuossa
paikassa, mutta ei vielä milloinkaan hän ollut tuntenut puhumisen
tarvetta niinkuin nyt. Tällä hetkellä hän sen tunsi. Hetken erikoisuus
painoi häntä. Monet ajatukset risteilivät hänen päässään. Hänellä oli
vaimo ja pieniä lapsia. Ja noilla toisilla oli omaiset, isä, äiti,
veljet, siskot. Hänestä tuntui, että hän murtuisi, ennenkuin oli
päässyt alkuunkaan, mutta nähdessään lähtijöiden tyynet, vakavat
kasvot, hän tyyntyi ja alotti saarnansa.
Hän puhui aluksi sen sodan synnystä, johon nuori vapaaehtoisten joukko
nyt lähti. Hän näytti, kuinka välttämätöntä oli, että he lähtivät.
Siellä etelässä taistelivat jo toiset ja odottivat apua. Nyt oli
pohjoispohjalaisten aika tullut lähteä taisteleville veljilleen avuksi.
Ja he lähtevät. Kuin lumivyöry oli vapausliike levinnyt kautta maan.
Oli todellakin käynyt toteen profeetan sana: vuorilla on kuin suuren
kansan kohina.
Pappi siirtyy tekstin ytimeen. Hän haluaa kirkastaa sen sotaan
lähteville.
_Herra Sebaot on sotajoukkoa tarkastamassa_.
Ennen lähtöä oli pidetty tarkastus. Päällystö oli katsonut, oliko
kaikki järjestyksessä niinkuin olla piti, oliko pyssy ja rensseli
paikoillaan. Nyt oli lopputarkastuksen vuoro. Ja sen piti sotajoukkojen
Jumala, Herra Sebaot.
Hän tarkasti, millä mielellä nuori vapaaehtoisten joukko lähti. Paniko
se turvansa Jumalaan, niinkuin isät ennen taistelun ja ahdingon
aikoina. Hän tarkasti, oliko nuorukaisten povessa isien henki, joka
Suomen sodan aikana oli tullut niin kauniisti näkyviin siinä
uhrautuvaisuudessa ja alttiudessa, josta historia jälkipolville kertoi.
Hän tarkasti, oliko lähtevässä joukossa vanhan Loden mieltä ja v.
Döbelnin rehellistä kiitollisuutta. Sitä tarkasti sotajoukkojen Jumala,
Herra Sebaot.
Nuoret sotilaat seisoivat vakavina. He ymmärsivät pappinsa
tarkoituksen. Rohkeita, avonaisia katseita suuntautui saarnatuoliin.
Niistä sai pappi lukea vastauksen kysymyksiinsä.
Kyllä he Jumalaa tarvitsivat. Hehän lausuivat avomielisesti ilonsa jo
siitä, että saivat mukaansa sotatantereelle papin, joka tahtoi jakaa
samat ilot ja vaivat heidän kanssaan. Ja esi-isiä he olivat muistelleet
iltahetkinä kasarmissa. He tahtoivat lähteä taisteluun vanhan Loden
mielellä, Loden, joka ei antanut ryntäyskäskyä ennenkuin oli lukenut
miehilleen isämeidän ja Herran siunauksen. Ja jos Jumala soi voiton,
tulisivat he v. Döbelnin lailla antamaan hänelle kiitoksen.
Puhe loppui muutamiin jäähyväissanoihin lähtevien omaisille ja
seurakunnalle ja pappi laskeutui alas saarnatuolista. Jälleen soivat
urut. Veisattiin toinen värssy äskeisestä virrestä ja sen aikana astui
pappi messupukuun puettuna alttarille ja toimitti lippujen vihkimisen.
Toinen lipuista tuli seuraamaan joukkoa ja näyttämään sille tietä
voittoon.
Juhlallinen toimitus loppui. Seurakunta ja lähtevät sotilaat veisasivat
loppuvirren. Se johti ajatuksen siihen mahdollisuuteen, että joku
joukosta voisi jäädä palaamattakin. Mutta siitä huolimatta kaikui virsi
voitokkaana ja sen sävel vyöryi yli kirkon täyttäen sen holvit ja
korkean kupoolin.
"Jos sotaan kaadunkin, ma saan
Viel' ihanamman isänmaan
Taas sulta taivahassa."
Lähtöjumalanpalvelus oli päättynyt. Vapaaehtoinen joukko teki
täyskäännöksen ja marssi hiljaa kirkosta ulos. Taas vilahtelivat
valkoiset nenäliinat ja seurakuntalaisten silmiin kohosi kyyneleitä.
Monet suuntasivat taas katseensa Vapahtajan kuvaan kirkon perällä.
Mutta Vapahtaja ei nyt puhunut mitään. Hän oli vain kohottanut kasvonsa
taivaaseen päin kuin rukoillakseen sieltä siunausta lähteville. Ihmiset
ymmärsivät sen ja nenäliinat painautuivat kyyneleisille kasvoille...
Mutta päät pystyssä, loistavin silmin, astui nuori sotilasjoukko
tuomiokirkon portaita alas.
Korkeudessa loisti aurinko ja puistojen puissa kimalteli huurre...