Kirkkaana kesäkuun aamuna kaksi vuotta myöhemmin aukeni vankilan
punaiseksi maalattu portti, ja siitä astui ulos vapaaksi laskettu
vanki, joka iloisin kasvoin katsoa tirkisti aurinkoa ikäänkuin
uudelleen totuttaaksensa itseänsä sen loistoon. Hän heilutti iloisesti
kädessään olevaa myttyä ja katseli huolettomana ympärillensä niinkuin
se, joka ei vielä ole selvillä matkansa suunnasta, mutta jolle on aivan
yhdentekevää, lähtee minne hyvänsä.
Kulkiessaan oikeuslaitoksen talon ohitse hän huomasi vaunut, jotka hän
nähtävästi tunsi, koska hän hämmentyi ja näytti neuvottelevan itsensä
kanssa. Sitten hän lähestyi ajajaa, joka tupsulakki päässä silmäili
pöyhkeänä alas istuimeltaan.
— Onko täällä ketään Helenenthalista? kysyi hän.
— On. Herra ja neiti ovat tulleet noutamaan herra Meyhöferiä.
Ja samassa kajahti portailta ääni: — Haloo! Tuossapa hän onkin!
Elisabet! Hän on tullut jo!
Paul juoksi portaita ylös, ja molemmat miehet sulkeutuivat toistensa
syliin.
Silloin aukeni hiljaa ja arasti raskas ovi, ja ulos astui solakka,
mustapukuinen nainen, joka surumielisesti hymyillen nojautui seinään ja
odotti levollisesti, kunnes miehet lopettivat syleilynsä.
— Tuosta saat hänet, Elisabet! huusi vanhus.
Siinä he nyt seisoivat käsi kädessä ja katselivat toisiansa silmiin,
kunnes Elisabet nojasi päänsä Paulin rintaa vasten ja kuiskasi:
— Jumalan kiitos, että jälleen olen luonasi!
— Ja jotta saisitte kokonansa omistautua, toisillenne, lapset, virkkoi
vanhus, niin ajakaa nyt kahden kotiin, sillaikaa minä tyhjennän pullon
viiniä seuraajani onneksi. Minulla on mitä tarvitsen ja laskeudun
tänään levolle vanhain päivieni ajaksi.
— Herra Douglas! huudahti Paul hämmästyneenä.
— Sinä sanot luonnollisesti "isä" tästä alkaen! Iltapuolella lähetä
minua noutamaan — sinähän olet nyt isäntä talossa! Herran haltuun!
Sitten vanhus läksi astumaan portaita alas.
— Tule! sanoi Paul hiljaa, katse maahan luotuna. Elisabet astui
perässä. Jouduttuansa näin kahden kesken ei kumpikaan heistä uskaltanut
lähestyä toistansa.
Ja sanaa vaihtamatta he ajoivat päivänpaisteiselle, kukkia kasvavalle
tasangolle. — Käenkukat, kellokit ja maahumala muodostivat kentälle
väririkkaan peitteen, ja niittyvillan liehuvat töyhdöt olivat kuin
lumihiuteita kukkaniityllä. Hopeapajun lehdet kahisivat hiljaa, lämmin
ilma värähteli, ja keltaiset perhot leijuivat parittain ylös ja alas.
Paul oli vaipunut syvälle pehmoiseen istuimennurkkaan ja katseli
eteensä silmät puoliavoimina.
— Oletko onnellinen? sanoi Elisabet ja kallistui häneen päin.
— En tiedä, vastasi hän. Tuntuu, kuin sydän tahtoisi pusertua ulos.
Elisabet hymyili; hän ymmärsi Paulin niin hyvin.
— Katso tuonne! Siellä on kotimme! virkkoi Elisabet näyttäen valkoista
taloa, joka hohti etäisyydessä.
Paul puristi rakastettunsa kättä, mutta ei voinut lausua sanaakaan.
Metsän reunassa vaunut saivat seisahtua. Molemmat astuivat alas ja
kävelivät jalkaisin eteenpäin. Paul näki, että Elisabetin kainalossa
oli valkoinen käärö, jota hän ei ollut tähän asti huomannut.
— Mitä sinulla siinä on? kysyi hän.
— Saat nähdä sitten, vastasi Elisabet ja hymyili vakavasti.
— Yllätyskö?
— Muisto!
Kun he olivat tulleet metsään, huomasi Paul punertavien puunrunkojen
välistä jonkun mustan möhkäleen, joka oli köynnöksillä koristettu.
— Mikä tuo on? kysyi Paul ja viittasi kädellään sinne, päin.
— Etkö tunne enää ystävääsi? vastasi Elisabet. Hän tahtoi olla
ensimäinen, joka sinua tervehtii.
— Musta Sussu! riemuitsi Paul ja lähti juoksemaan.
— Ota minut mukaasi! nauroi Elisabet. Sinä unhotat, että tästedes
kuulumme yhteen.
Paul otti häntä kädestä, ja niin he astuivat yhdessä tuon uskollisen
kummituksen luo, joka tien vieressä piti vahtia.
— Vanha juhta! sanoi Paul ja taputti rosoista höyrypannua.
Ja kun he kulkivat eteenpäin, kääntyi Paul joka kolmannella askelella
katsomaan taaksensa — ikäänkuin ei olisi voinut erota ystävästä.
— Minä olen uskollisesti vartioinut sitä, sanoi Elisabet; se on
seisonut aivan ikkunani alla. Me ostimme sen huutokaupasta, jottei
sinun tarvitsisi kadottaa sitä.
Kun he lähestyivät metsän toista reunaa näytti Paul kahta puuta, jotka
olivat vähän matkan päässä tieltä, ja sanoi:
— Tuossa on se paikka, jossa näin sinun makaavan riippumatossa.
— Niin on, vastasi Elisabet. Ja siinä samassa paikassa minä ensi kerran
huomasin, etten voi koskaan sinua unhottaa.
He tulivat jälleen aukealle.
— Ja tuossa on katajapensas, jatkoi Paul, jonka juurella me...
Samassa hän huudahti ja kohotti kätensä ilmaan.
— Mikä sinun on? kysyi Elisabet levottomana. Paul oli käynyt kalpeaksi
ja hänen huulensa vapisivat.
— Se on poissa, sammalsi hän.
— Mikä?'
— Minun... minun kotini.
Missä talon rakennukset olivat ennen sijainneet, siinä näkyi nyt
alaston lakeus ja muutamia kuivettuneita puita. Paul ei voinut kestää
tuota näkyä; hän peitti kasvonsa, ja hänen koko ruumiinsa värisi.
— Älä sure! pyysi Elisabet. Isäni ei tahtonut rakennuttaa taloa,
ennenkuin sinä voisit itse olla määräämässä.
— Menkäämme sinne! sanoi Paul.
— Älkäämme, minä pyydän! Siellä ei ole muuta nähtävänä kuin
raunioläjiä. Mennään joskus toiste, kun sinäkin olet tyynempi...
— Mutta missä minä asun sitten?
— Samassa huoneessa, jossa synnyit... Minä olen järjestänyt sen sinua
varten ja asettanut sinne äitisi huonekalut. Voitko vielä sanoa, että
olet koditon?
Hän puristi kiitollisena Elisabetin kättä, mutta tämä viittasi tuohon
tuttuun katajapensaaseen.
— Mennään tuonne! sanoi Elisabet! Laske pääsi mättäälle ja vihellä
jotakin. Muistatko vielä?
— Minäkö en muistaisi!
— Kuinka kauan siitä on?
— Seitsemäntoista vuotta.
— Seitsemäntoista vuotta! Niin kauan olen siis rakastanut sinua ja
tullut sen tähden vanhaksi immeksi... Vuodesta vuoteen olen odottanut
sinua. Mutta sinä et ole tahtonut huomata mitään. Viimeinkin täytyy
hänen tulla, ajattelin minä — mutta sinä et tullut... Silloin tulin
murheelliseksi ja ajattelin: Väkisin en voi tunkeutua hänelle, ehkä
hän ei minusta huolikaan... Ja lopettaakseni tuon ikävöimisen menin
kihloihin Leo serkun kanssa, joka oli liehunut ympärilläni kymmenen
vuotta. Hän oli niin usein houkutellut minut nauramaan, että minä
luulin... Mutta unhottakaamme se! sanoi hän värähtäen. Laskeudu tuohon
ja vihellä.
Paul pudisti päätänsä ja viittasi kädellänsä kauas nummelle, missä nuo
kolme yksinäistä kuusta kohosivat taivasta kohden.
— Tuonne! sanoi hän. En saa lepoa, ennenkuin olen käynyt siellä.
— Sinä olet oikeassa, sanoi Elisabet, ja käsi kädessä he kulkivat
kukkivaa ahoa myöten, missä mettiäiset unisesti surisivat.
Heidän saapuessaan hautuumaalle soi valkoisen talon päivälliskello.
Värähdellen häipyi sen kaiku ilmoihin, ja sitten kaikki taas oli vaiti.
Mettiäisten hiljainen surina vain kuului edelleen.
Äidin haudalla kasvoi tiheässä murattia ja metsämyrttiä, ja
päänpuolella loisteli tulikukan keltainen terä. Ruosteenkarvaisia
muurahaisia ryömi lehdillä, ja ruohossa pyrähteli sisilisko.
Molemmat seisoivat äänettöminä; ei kumpikaan uskaltanut rikkoa pyhää
hiljaisuutta. Viimein Paul kysyi:
— Mihin isä haudattiin?
— Sisaresi veivät hänet Lotkeimiin.
— Hyvä on, sanoi Paul. Äiti sai olla koko elämänsä yksin, olkoon siis
kuolemansakin jälkeen. Huomenna käymme kuitenkin isän haudalla.
— Aiotko poiketa sisarten luokse?
Paul pudisti surullisesti päätänsä. Sitten he vaipuivat jälleen
äänettömyyteen. Paul painoi päänsä käsiinsä ja itki.
— Älä itke! sanoi Elisabet. Onhan teillä nyt kullakin kotinsa.
Sitten hän otti esiin käärön, jota hän kantoi kainalossaan, ja aukaisi
sen. Näkyviin tuli vanha kirjoitusvihko, jonka kannet olivat kuluneet
ja lehdet kellastuneet.
— Tämän hän lähettää sinulle monien terveisien keralla.
— Mistä olet saanut sen? kysyi Paul hämmästyneenä, sillä hän tunsi heti
äidin käsialan.
— Löysin sen tuosta vanhasta piirongista, joka tulipalosta pelastui.
Vihko oli joutunut likistyksiin laatikon ja takaseinän väliin ja
näyttää olleen siellä pitkät ajat.
He istuutuivat rinnatusten haudalle, asettivat kirjan polvillensa ja
alkoivat selailla sitä. Paul muisti nyt, että Katri kerran oli puhunut
jostakin äidin runovihosta. Se tapahtui silloin, kun hän yllätti
sisarensa ja heidän rakastajansa puutarhassa.
Jälestäpäin ei hän koskaan ollut lähemmin tiedustellut asiaa, sillä hän
ei tahtonut palauttaa mieleensä tuon hetken ikävää muistoa.
Kirjassa oli kaikellaisia vanhoja lauluja, jotka olivat kirjoitetut
sujuvalla käsialalla, mutta joukossa oli myös toisia, joita oli
pyyhkielty ja korjailtu. Viimeksimainitut näkyivät olevan joko
muistista kirjoitettuja tai äidin omia sepitelmiä. — Siinä oli tuo runo
laulajastakin, jonka Katri silloin oli lausunut. Sen jälestä seurasi:
Laps, nukkuos nyt! Nuku, rakkaani!
Vieressäsi valvoo äitisi,
sun uneen lauleleepi.
Ja metsässä ääni kellojen,
mi kaikuu vienosti helisten,
myös kohta jo vaikeneepi.
Laps, nukkuos vain! Nuku, rakkaani!
Pihassa kuuvalo paistaapi,
ja lehmus tarinoipi
neidistä linnan valkean
ja paimenpojasta nummelan —
ja lehdet ne vaikeroipi.
Laps, nukkuos vain! Nuku, rakkaani!
Jo lintu pesässä uinuvi,
pään painaen siipien alle.
Ja äiti kaitsee aarrettaan
ja vuottaa, vuottaa murheissaan
jo isää kotosalle.
Ja sitten tuli seuraava runo:
Mä tunsin kerran immen, niin armaan neitosen.
Hän asui yksinänsä verhossa lehvien
ja lempeä kaipas.
Yöt, päivät ikkunasta hän katsoi ainiaan,
hän katsoi, kunnes silmät hervahti paikoiltaan,
sill' lempeä kaipas.
Mut sitten saapui nuori ja uljas ritari,
ja kysyi: "Miksi minuun noin katsot kummasti?"
— "Mä lempeä kaipaan".
Hän nauroi: "Tuhma tyttö, syliini tulepas!
Siin' olla ompi lämmin, niin hauska, lohdukas,
ja löydät sä lemmen."
— "Oon ikävöinyt yksin, mun uljas armahan'.
Sun kullaksesi tulen, jos mulle sijahan
vain lempeä annat."
Kun ritar' oli kyllin suudellut kultastaan, hän lausui:
"Etkö tiennyt, sä tyttö, tosiaan,
mit ompi lempi?"...
— "Oi, armas! Jollei lempen' oo sulle vaivana,
niin ikuisesti luonas ma tahdon istua,
sill' lempeäs kaipaan."
Mut ritar' uljas, nuori, hän laulun laulellen
pois kiiti ratsullansa ja jätti impyen
nyt tuskihin lemmen.
Kun päättyneeksi viimein sai aika murheinen,
niin piltti pieni, hento se yksin jääneellen
tul' lahjana lemmen.
Ja äiti kulki rantaan tuon meren vaahtoisan:
— "Aalloissa sulle haudan valmistan vilvakan,
laps' lempeni suuren!"
— "Ja, tuomari, te tehkää, kuin laissa käsky on!
Hyljätty olen aivan, maan päällä turvaton
ja lempeä vailla."
Hän mestuupaikkaan kulki nyt valkopukuisna
ja lausui: "Luokses ota, sä rakas Jumala!
Mä lempeä kaipaan."
Paul ajatteli sisariansa, ja hänestä tuntui, kuin äiti olisi edeltäpäin
kaikki tietänyt ja antanut anteeksi.
Ja sitten he löysivät korkeilla kirjaimilla kirjoitetun otsakkeen: