Puolustaja oli lopettanut puheensa. Kuiskeiden suhina kulki läpi
valamiesoikeuden avaran salin, jonka lehteri oli pakkautunut ihmisiä
täyteen.
Jollei syytetty jollakin varomattomalla sanalla turmelisi tuon
loistavan puolustuspuheen vaikutusta, niin hän olisi pelastettu.
Yleisen syyttäjän loppuponsi kaikui kuulemattomille korville.
Ja nyt vedettiin esiin nenälasit ja kiikarit. Kaikkien silmät
kääntyivät kalpeaan, yksinkertaisesti puettuun mieheen, joka istui
samalla penkillä, millä kahdeksan vuotta sitten tuo salavihainen renki
oli istunut. Puheenjohtaja oli kysynyt, oliko syytetyllä vielä jotakin
lisättävää viattomuutensa todistukseksi.
— Hiljaa! Hiljaa! kuului salissa.
Mutta Paul nousi seisomaan ja puhui, ensin hiljaa ja katkonaisesti,
mutta sitten yhä varmemmin ja varmemmin:
— Minua surettaa sydämestäni, että se vaiva, jonka herra
puolustaja-advokaatti on nähnyt saadaksensa minut pelastetuksi, on
ollut turha. Minä en ole niin syytön kuin hän on esittänyt.
Oikeuden jäsenet katsoivat toisiinsa. — Mitä tämä on? Tahtooko hän
puhua itseänsä vastaan?
— Hän sanoi, että levottomuuteni teki minut tajuttomaksi, että
minä toimin jonkinlaisessa mielenhäiriössä, joka teki minut
syyntakeettomaksi. Mutta niin ei ollut asian laita.
— Hän kaivaa itse itsellensä kuopan, lausuttiin kuulijain lehterillä.
— Olen koko ikäni viettänyt arastelevaa, sortunutta elämää ja minun on
aina ollut vaikeata katsoa ihmisiä silmiin, vaikka en ole mitään pahaa
tehnyt; jos nytkin käyttäytyisin pelkurimaisesti, niin tulisi minulle
elämä sietämättömämmäksi kuin milloinkaan. Puolustajani on kuvaillut
minun entisyyteni kaikkiin avuihin nähden mallikelpoiseksi. Mutta siinä
hän on väärässä. Minulta puuttui arvokkuutta ja itsetuntoa. Ja tämä
se on aina vaivannut mieltäni, vaikkei se koskaan ole käynyt minulle
oikein selväksi. Se on painanut minua niin, etten ole voinut vapaasti
hengittää — niinkuin ihmiselle on välttämätöntä, jollei hän tahdo
tylsistyä ja riutua. Tämä työ on tehnyt minut vapaaksi ja lahjoittanut
minulle sen, mitä vailla niin kauan olen ollut; se on ollut minulle
suureksi onneksi - olisinko nyt siis niin kiittämätön, että tahtoisin
kieltää tekoni? En, en ole. Sulkekaa minut vankilaan kuinka pitkäksi
ajaksi hyvänsä; minä kärsin rangaistuksen ja alan sitten uuden elämän.
Sanon siis: Minä olen täydessä järjessä ollen sytyttänyt palamaan
taloni ja omaisuuteni, en koskaan ole ollut itsetietoisempi kuin
kaataessani paloöljykannun sisällyksen viljani päälle, ja jos tänään
joutuisin samaan asemaan, niin tekisin samoin... Ja mikä estäisi minua?
Minä hävitin omien käsieni työn — monien vuosien vaivalla ja hiellä
olin sen koonnut, ja minulla oli valta tehdä sille, mitä tahdoin.
Tiedän kyllä, että oikeudella on toinen käsitys asiasta, ja sentähden
olen levollisesti istuva minulle määrättävän ajan vankeudessa. Mutta
kuka muu kärsi vahinkoa kuin minä? Sisarilla oli jo hyvä toimeentulo,
ja isäni...
Tässä hän pysähtyi hetkiseksi ja jatkoi sitten vapisevalla äänellä:
— Niin, eikö olisi ollut parempi vanhan isän viettää viimeiset
elinvuotensa levossa ja rauhassa tytärtensä luona kuin siinä paikassa,
jonne minä nyt menen?... Kohtalo tahtoi toisin. Hän kuoli halvauksen
tapaamana, ja veljeni sanovat, että minä olen hänen murhaajansa. Mutta
minun veljilläni ei ole oikeutta tuomita siinä asiassa: he eivät
tunne minua eikä isäämme. He ovat aina ajatelleet vain itseänsä, ja
minä olen saanut pitää huolta isästä ja äidistä ja sisarista, kodista
ja taloudesta, ja minä olen ollut heistä hyvä vain silloin, kun he
ovat tarvinneet apuani. He kääntyvät nyt minusta pois, mutta he eivät
milloinkaan voi tulla minulle vieraammiksi kuin ovat olleet. Paul
käänsi katseensa todistajien penkkiin päin, missä Kerttu ja Katri
peitetyin kasvoin istuivat ja itkivät; hänen äänensä sai vienon soinnun:
— Sisareni eivät hekään enää tahdo tuntea minua. Mutta heille annan
anteeksi: he ovat naisia ja savesta valettuja, ja heidän takanansa
on kaksi miestä, jotka luonnollisesti tuntevat itsensä syvästi
liikutetuiksi minun hirveän työni tähden. Kaikki ovat hyljänneet
minut — ei, eivät kaikki (tässä hänen kasvonsa kirkastuivat), mutta
se ei kuulu tähän! Sen vielä kuitenkin tahdon sanoa, vaikkapa minua
pidettäisiinkin murhaajana: Minä en kadu, että teollani olen tuottanut
isälle kuoleman. Minä rakastin häntä enemmän tappaessani hänet kuin
antaessani hänen elää. Hän oli vanha ja heikko, ja häntä odotti vain
häpeä ja kunniattomuus — hän eli niin rauhallista elämää, ja nyt hänen
olisi täytynyt kuihtua kurjuudessa. Parempi oli, että kuolema tempasi
hänet pois niinkuin salama, joka iskee ihmiseen ja katkaisee hänen
tiensä. Se on minun ajatukseni. Minun omatuntoni on rauhoitettu, eikä
minun tarvitse tehdä tiliä muille kuin Jumalalle ja itselleni. Ja nyt
saatte tuomita minut!
— Hyvä! kajahti jylisevä ääni todistajien paikalta. Se oli Douglas.
Harmaahapsinen jättiläisvartalo seisoi ylevänä, silmät säihkyivät
tuuheiden kulmakarvojen alta, ja kun oikeuden puheenjohtaja pyysi häntä
vaikenemaan, niin hän istui paikallensa ja sanoi vierikumppanillensa:
— Siinä on mies, josta voi olla ylpeä — vai mitä?