XXII.

Puolustaja oli lopettanut puheensa. Kuiskeiden suhina kulki läpi

valamiesoikeuden avaran salin, jonka lehteri oli pakkautunut ihmisiä

täyteen.

Jollei syytetty jollakin varomattomalla sanalla turmelisi tuon

loistavan puolustuspuheen vaikutusta, niin hän olisi pelastettu.

Yleisen syyttäjän loppuponsi kaikui kuulemattomille korville.

Ja nyt vedettiin esiin nenälasit ja kiikarit. Kaikkien silmät

kääntyivät kalpeaan, yksinkertaisesti puettuun mieheen, joka istui

samalla penkillä, millä kahdeksan vuotta sitten tuo salavihainen renki

oli istunut. Puheenjohtaja oli kysynyt, oliko syytetyllä vielä jotakin

lisättävää viattomuutensa todistukseksi.

— Hiljaa! Hiljaa! kuului salissa.

Mutta Paul nousi seisomaan ja puhui, ensin hiljaa ja katkonaisesti,

mutta sitten yhä varmemmin ja varmemmin:

— Minua surettaa sydämestäni, että se vaiva, jonka herra

puolustaja-advokaatti on nähnyt saadaksensa minut pelastetuksi, on

ollut turha. Minä en ole niin syytön kuin hän on esittänyt.

Oikeuden jäsenet katsoivat toisiinsa. — Mitä tämä on? Tahtooko hän

puhua itseänsä vastaan?

— Hän sanoi, että levottomuuteni teki minut tajuttomaksi, että

minä toimin jonkinlaisessa mielenhäiriössä, joka teki minut

syyntakeettomaksi. Mutta niin ei ollut asian laita.

— Hän kaivaa itse itsellensä kuopan, lausuttiin kuulijain lehterillä.

— Olen koko ikäni viettänyt arastelevaa, sortunutta elämää ja minun on

aina ollut vaikeata katsoa ihmisiä silmiin, vaikka en ole mitään pahaa

tehnyt; jos nytkin käyttäytyisin pelkurimaisesti, niin tulisi minulle

elämä sietämättömämmäksi kuin milloinkaan. Puolustajani on kuvaillut

minun entisyyteni kaikkiin avuihin nähden mallikelpoiseksi. Mutta siinä

hän on väärässä. Minulta puuttui arvokkuutta ja itsetuntoa. Ja tämä

se on aina vaivannut mieltäni, vaikkei se koskaan ole käynyt minulle

oikein selväksi. Se on painanut minua niin, etten ole voinut vapaasti

hengittää — niinkuin ihmiselle on välttämätöntä, jollei hän tahdo

tylsistyä ja riutua. Tämä työ on tehnyt minut vapaaksi ja lahjoittanut

minulle sen, mitä vailla niin kauan olen ollut; se on ollut minulle

suureksi onneksi - olisinko nyt siis niin kiittämätön, että tahtoisin

kieltää tekoni? En, en ole. Sulkekaa minut vankilaan kuinka pitkäksi

ajaksi hyvänsä; minä kärsin rangaistuksen ja alan sitten uuden elämän.

Sanon siis: Minä olen täydessä järjessä ollen sytyttänyt palamaan

taloni ja omaisuuteni, en koskaan ole ollut itsetietoisempi kuin

kaataessani paloöljykannun sisällyksen viljani päälle, ja jos tänään

joutuisin samaan asemaan, niin tekisin samoin... Ja mikä estäisi minua?

Minä hävitin omien käsieni työn — monien vuosien vaivalla ja hiellä

olin sen koonnut, ja minulla oli valta tehdä sille, mitä tahdoin.

Tiedän kyllä, että oikeudella on toinen käsitys asiasta, ja sentähden

olen levollisesti istuva minulle määrättävän ajan vankeudessa. Mutta

kuka muu kärsi vahinkoa kuin minä? Sisarilla oli jo hyvä toimeentulo,

ja isäni...

Tässä hän pysähtyi hetkiseksi ja jatkoi sitten vapisevalla äänellä:

— Niin, eikö olisi ollut parempi vanhan isän viettää viimeiset

elinvuotensa levossa ja rauhassa tytärtensä luona kuin siinä paikassa,

jonne minä nyt menen?... Kohtalo tahtoi toisin. Hän kuoli halvauksen

tapaamana, ja veljeni sanovat, että minä olen hänen murhaajansa. Mutta

minun veljilläni ei ole oikeutta tuomita siinä asiassa: he eivät

tunne minua eikä isäämme. He ovat aina ajatelleet vain itseänsä, ja

minä olen saanut pitää huolta isästä ja äidistä ja sisarista, kodista

ja taloudesta, ja minä olen ollut heistä hyvä vain silloin, kun he

ovat tarvinneet apuani. He kääntyvät nyt minusta pois, mutta he eivät

milloinkaan voi tulla minulle vieraammiksi kuin ovat olleet. Paul

käänsi katseensa todistajien penkkiin päin, missä Kerttu ja Katri

peitetyin kasvoin istuivat ja itkivät; hänen äänensä sai vienon soinnun:

— Sisareni eivät hekään enää tahdo tuntea minua. Mutta heille annan

anteeksi: he ovat naisia ja savesta valettuja, ja heidän takanansa

on kaksi miestä, jotka luonnollisesti tuntevat itsensä syvästi

liikutetuiksi minun hirveän työni tähden. Kaikki ovat hyljänneet

minut — ei, eivät kaikki (tässä hänen kasvonsa kirkastuivat), mutta

se ei kuulu tähän! Sen vielä kuitenkin tahdon sanoa, vaikkapa minua

pidettäisiinkin murhaajana: Minä en kadu, että teollani olen tuottanut

isälle kuoleman. Minä rakastin häntä enemmän tappaessani hänet kuin

antaessani hänen elää. Hän oli vanha ja heikko, ja häntä odotti vain

häpeä ja kunniattomuus — hän eli niin rauhallista elämää, ja nyt hänen

olisi täytynyt kuihtua kurjuudessa. Parempi oli, että kuolema tempasi

hänet pois niinkuin salama, joka iskee ihmiseen ja katkaisee hänen

tiensä. Se on minun ajatukseni. Minun omatuntoni on rauhoitettu, eikä

minun tarvitse tehdä tiliä muille kuin Jumalalle ja itselleni. Ja nyt

saatte tuomita minut!

— Hyvä! kajahti jylisevä ääni todistajien paikalta. Se oli Douglas.

Harmaahapsinen jättiläisvartalo seisoi ylevänä, silmät säihkyivät

tuuheiden kulmakarvojen alta, ja kun oikeuden puheenjohtaja pyysi häntä

vaikenemaan, niin hän istui paikallensa ja sanoi vierikumppanillensa:

— Siinä on mies, josta voi olla ylpeä — vai mitä?

Surutar · 第 28 / 30 题