Oli kerran äiti, jolle hyvä Jumala oli lahjoittanut pojan. Mutta äiti
oli niin köyhä ja yksinäinen, ettei hän tietänyt, kenenkä kutsuisi
kummiksi. Ja hän huokaili ja ajatteli: Mistä saisin kummin?
Tulipa kerran iltahämärissä hänen luoksensa nainen, jolla oli harmaat
vaatteet yllä ja kasvoilla harmaa huntu. Hän sanoi: Minä tulen
pojallesi kummiksi ja pidän huolta siitä, että hänestä tulee hyvä
ihminen, joka ei salli sinun kuolla nälkään. Mutta sinun täytyy antaa
minulle hänen sielunsa.
Äiti vapisi ja sanoi: Kuka sinä olet?
Minä olen Surutar, vastasi harmaapukuinen nainen.
Ja äiti itki. Mutta koska hän kärsi niin kovaa nälkää, niin hän antoi
poikansa sielun naiselle, ja tämä rupesi kummiksi.
Ja poika kasvoi ja varttui ja teki kovasti työtä hankkiaksensa
äidilleen leipää. Mutta koska hänellä ei ollut sielua, niin ei hänellä
ollut koskaan iloa eikä nuoruutta, ja usein hän katseli nuhtelevasti
äitiinsä ikäänkuin tahtoen kysyä:
Äiti, mihinkä on sieluni joutunut?
Silloin äiti kävi murheelliseksi ja lähti etsimään pojallensa sielua.
Hän kysyi taivaan tähdiltä: Tahdotteko antaa hänelle sielun? Mutta ne
sanoivat: Hän on liian halpa.
Ja hän kysyi nurmen kukilta; nämä vastasivat: Hän on liian ruma.
Ja hän kysyi ilman linnuilta; nämä sanoivat: Hän on liian synkkä.
Ja hän kysyi korkeilta puilta; nämä sanoivat: Hän on liian nöyrä.
Ja hän kysyi kavalilta käärmeiltä; nämä sanoivat: Hän on liian typerä.
Äiti kulki itkien eteenpäin. Ja metsässä hän kohtasi nuoren, kauniin
prinsessan, jonka ympärillä oli suuri hoviseurue.
Nähtyänsä itkevän äidin tämä astui alas ratsultansa ja vei naisen
linnaansa, joka oli rakennettu kullasta ja jalokivistä.
Siellä prinsessa kysyi: Sano, miksi itket? Ja äiti valitti hänelle,
ettei hän ollut voinut hankkia pojallensa sielua eikä iloa eikä
nuoruutta.
Silloin prinsessa sanoi: Minä en saata nähdä kenenkään itkevän.
Tiedätkö mitä? Minä annan pojallesi oman sieluni...
Silloin äiti lankesi maahan ja suuteli hänen käsiänsä.
Mutta — sanoi prinsessa — hänen täytyy itse pyytää sitä minulta.
Äiti vei prinsessan poikansa luo, mutta Surutar kietoi harmaan huntunsa
tämän pään ympärille, niin että poika oli sokea eikä nähnyt prinsessaa.
Ja äiti pyysi: Hyvä Surutar, laske poikani vapaaksi!
Mutta Surutar hymyili — ja joka näki hänen hymyilevän, hänen täytyi
itkeä — ja sanoi: Pojan täytyy itse itsensä vapauttaa.
Kuinka hän voi sen tehdä? kysyi äiti.
Hänen täytyy uhrata minulle kaikki, mitä hänellä on rakasta, sanoi
Surutar.
Silloin äiti alkoi murehtia kovasti ja vaipui kuolemaan. Mutta
prinsessa odottaa vielä tänä päivänä kosijaansa.
* * * * *
— Äiti! Äiti! huudahti Paul ja vaipui haudalle.
— Tule! lausui Elisabet, joka pidätteli kyyneliänsä ja laski kätensä
Paulin olkapäälle. Tule! Äitisi on saanut rauhan, eikä sinun ilkeä
Suruttaresi tee meille enää koskaan pahaa.