— Nuori herra oli alkanut viettää iloista elämää, sanoivat rengit,
ja kun talossa oli kaikki mullin mallin, varastivat he viljaa mitan
toisensa perästä.
Mutta Paul kävi kaikissa huveissa ja tansseissa, joita seudulla
pidettiin. Kun hän otsa synkästi rypyssä ja arasti tähystellen
ympärilleen astui iloiseen seuraan, ajatteli moni itsekseen: Mitähän
tuokin täältä tahtoo? Ja moni väisteli häntä kaartaen, ikäänkuin
Paulista olisi langennut varjo hänen iloonsa.
Mutta Paulilla oli täydellisesti selvillä, mitä hän tahtoi. Hän oli
kuullut, että Erdmann veljekset ottivat osaa kaikkiin huvituksiin,
vallattomimpiinkin. — Kyllä minä heidät tapaan, ajatteli hän; yöt ovat
pimeät ja nummi autio. Vapaan taivaan alla he saavat katsoa minua ja
kuolemaa silmästä silmään.
Kaksi päivää viimeisen Lotkeimissä käyntinsä jälkeen oli hän
matkustanut kaupunkiin ja ostanut siellä kauniin, kuusipiippuisen
revolverin. Kuin metsänpeto hän nyt väijyeli öisin pensaikoissa teiden
varsilla, milloin vain luuli Erdmann veljesten olevan liikkeellä.
Mutta odotetut eivät tulleet. He joko vainusivat vaaraa ja siksi
pysyivät kotona tai, mikä oli todennäköisintä, heidän rahansa olivat
lopussa. — Saatanhan odottaa, sanoi Paul.
Jos hän jonakuna iltana oli kotona ja söi illallista sisarten kanssa
— ne olivat äänettömiä, surullisia aterioita — niin hän säpsähti joka
kerta kun hän loi katseensa ylös ja näki äidin piirteet sisarusten
kalpeissa, kuihtuneissa kasvoissa. Hänen täytyi silloin aina rientää
uudelleen väijymään.
Laskiaisiltana piti seudun maanviljelijäyhdistys suuret tanssiaiset.
Siellä tapaan heidät, ajatteli Paul, sillä hän oli kuullut, että
veljekset kuuluivat juhlatoimikuntaan.
Hämärän tullessa hän käski valjastaa reen eteen, pani revolverin
istuimenalaiseen laatikkoon ja lähti kaupunkiin. Aurinko oli paistanut
koko päivän, nyt hohti iltarusko taivaalla. Nummitasanko oli sinertävän
auteren peitossa.
Kulkiessaan Helenenthalin ohitse hän näki taloon vietävän kaksi
kuormallista kuusen oksia.
— Näyttää siltä, kuin siellä oltaisiin juhlahankkeissa, jupisi hän
ja lisäsi synkästi hymyillen: Eihän minun tarvitse kadehtia, sillä
vietänhän minäkin tänään juhlaa.
Kello kuusi hän saapui kaupunkiin, hankki itselleen pääsylipun ja istui
eräässä kahvilassa kello yhdeksään asti synkkiä tuumiaan hautoen.
Tultuansa juhlasalin kirkkaaseen valaistukseen ja huumaavaan
ihmisvilinään hän vetäytyi piiloon muutaman pylvään varjoon, sillä hän
luuli jokaisen voivan lukea murhanajatukset hänen kasvoistaan.
Ja äkkiä hän tunsi ikäänkuin puukon pistoksen rinnassaan... Hän näki
veljekset. He seisoivat keskellä salia uljaina ja ilosta säteilevinä,
silkkiset nauharuusut olkapäällä, kieloja napinreiässä, ja silmäilivät
voitonvarma hymy huulilla valkopukuisten tyttöjen parvea.
— Nyt he ovat käsissäni! ajatteli Paul syvästi huoahtaen. Hän tunsi,
että peräytyminen oli hänelle nyt mahdoton. Ja sitten hän vetäytyi
hiljaiseen nurkkaan, mistä hän saattoi pitää silmällä uhrejaan. Hän ei
nähnyt loistavaa valaistusta, joka säteili niinkuin aurinko, hän ei
kuullut soittoa, jonka iloiset sävelet hivelivät korvia — kaikki hänen
aistimensa oli huumannut raivoisa verenhimo.
Katsellessaan tuota kirjavaa vilinää Paul kuuli takanansa puhelun.
Kaksi hyvinvoipaa herrasmiestä keskusteli:
— Menetkö huomenna hautajaisiin?
— Menen; nehän kuuluvat tulevan suuremmoiset.
— Oliko hän kauankin sairas?
— Hyvin kauan. Meidän vanha lääkärimme oli jo vuosia sitten jättänyt
kaikki toiveet. Sitten sairas matkusti tyttärensä kanssa etelään, ja se
näkyi pitäneen häntä vielä jonkun ajan elossa.
Paul kuunteli. Häneen iski kamala aavistus... Nuo kuusen oksat!
Ja toinen ääni jatkoi:
— Sanohan yksi asia: tytär siellä kai on jo kohta vanhan piian
kirjoissa... Eikö hän vieläkään ole mennyt kihloihin?
— Ei. Hän on tullut kuuluisaksi siitä, että hän jakelee rukkasia
oikealle ja vasemmalle. Toiset sanovat, että hän on tehnyt sitä
saadaksensa pysyä äitiänsä hoitamassa, toiset taas luulevat, että hän
on rakastunut serkkuunsa Leo Helleriin — tunnethan hänet?
— Tuon huimapään! Kyllä hänet tunnen. Viime viikolla hän hävisi pelissä
800 markkaa ja on velassa korvia myöten. Mutta iloinen ja rohkea mies
hän on, aivan kuin luotu pyydystämään kultakaloja.
Keskustelevat herrasmiehet kulkivat nauraen edemmäksi.
Paul tunsi halun heittäytyä maahan ja painaa kasvonsa tomuun; hänen
kurkkuaan kouristi, ja silmäin edessä näytti liehuvan jotakin
punaista... Hän oli siis poissa, tuo kalpea, ystävällinen rouva, johon
hänen sydämensä oli ollut kiintynyt niin kauan kuin hän saattoi muistaa.
Nyt, kun hän oli kuollut, oli tie avoinna turmioon ja rikokseen.
Entä Elisabet? Tyttö oli pelännyt tuota hirveätä hetkeä, ja Paul oli
luvannut olla silloin lähellä häntä! Sen sijaan hän nyt oli väijyksissä
kuin raateleva peto, sielu täynnä verisiä ajatuksia — hän, ainoa, jolle
tuo vieno naisolento oli avannut puhtaan sielunsa!
Häntä värisytti. — Mutta mitä minusta? ajatteli Paul. Hänellä on kyllä
lohduttajia. Hänellä on iloinen Leo Heller, johon hän kuuluu olevan
"rakastunut" - tehköön nyt serkku herra parastansa!
Paul puhkesi ivalliseen nauruun ja lähti pois vakuutettuna, että hän
tiellä odottaen kohtaisi Erdmann veljekset.
Kun hän kulki kuutamoisen talviyön hiljaisuudessa, rauhoittui hänen
sielunsa vähitellen, ja nähdessään valkoisen talon häämöittävän kuin
marmorisen hautapatsaan, alkoi hän katkerasti itkeä.
— Jopa nyt itkeä tillitän kuin vanha akka! jupisi hän ja sivalsi
piiskalla hevosta, niin että kulkuset alkoivat kimakammin soida. Niiden
ääni kaikui hänen korvissaan, niinkuin olisi soitettu hautajaiskelloja
kaikelle hyvälle maailmassa.
Hän seisahtui metsässä, missä sivutie kääntyi Lotkeimiin, sitoi
hevosensa puuhun ja irroitti valjaista kulkuset, jottei niiden ääni
edeltäpäin varoittaisi uhreja. Sitten hän etsi revolverin ja tarkasti,
että se oli ladattu. Kuusi laukausta — kaksi kullekin.
Oli kireä pakkanen, ja hänen jalkansa alkoivat kangistua. Hän heittäysi
reen pohjiin ja kääriytyi vällyihin. Siellä oli hyvä ja lämmin olla;
hänet valtasi puuduttava raukeus, ja häntä halutti nukkua. Mutta pian
hän hieroi unen silmistänsä.
— Jos aikeeni tappaa heidät on täyttä totta, niin täytyy minun olla
aivan toisessa mielentilassa...
Hän kavahti pystyyn ja huudahti:
— Minä tahdon — minä vannon sen sinulle, äiti! Minä tahdon!
Ja sanojensa vahvistukseksi hän ampui laukauksen ilmaan, niin että
kaiku kolkosti jylisi metsässä ja korpit lensivät rääkkyen ulos
pesistään.
Mitä likemmäksi tuli hetki, jolloin veljeksien oli palaaminen, sitä
suuremmaksi kasvoi hänen levottomuutensa; hän ei pelännyt itse tekoa,
vaan sitä, että rohkeus ratkaisevalla hetkellä pettäisi ja käsi
herpoisi — häntähän aina oli sanottu pelkuriksi.
Noin neljän tienoissa aamulla, kun kuu oli jo laskemaisillansa, kuului
etäältä kulkusten kilinää, ensin hiljaista ja sitten yhä kovempaa. Paul
hypähti tielle ja heittihe pitkällensä maahan. Metsän reunaa lähestyi
reki, jossa istui kaksi turkkeihin puettua miestä. Siinä he nyt
tulivat. Mutta kuinka vitkaan he kulkivat.
Reki läheni yhä hitaammin ja hitaammin. Kulkuset helähtivät vain
harvakseen, ja ohjakset riippuivat höllällä. Veljekset kuorsasivat...
turvattomina he olivat joutuneet Paulin käsiin.
Hän hypähti esiin, kävi kiinni ohjaksiin ja irroitti ruomat aisoista.
Reki seisahtui — ja herrat nukkuivat edelleen. Paul katseli heitä, ja
käsi, joka piteli murha-asetta, vapisi kovasti.
— Mitä minun nyt on tekeminen? jupisi hän. Nukkuvina en saata
heitä tappaa. Päihtyneet he myöskin ovat, sillä muuten olisivat jo
heränneet... Paras on antaa heidän mennä menojaan ja odottaa seuraavaan
kertaan.
Hän oli jo kiinnittää jälleen ruomat aisoihin, kun muisti äidille
vannomansa valan.
— Tiesinhän sen, että olen pelkuri enkä koskaan saa tarpeeksi
rohkeutta... En kelpaa edes murhaajaksi!
— Mutta nyt sen teen sittenkin! jupisi hän, astui kaksi askelta
taaksepäin ja tähtäsi Ulrikin rintaan, mutta hanaa hän ei virittänyt,
sillä itse asiassa hän pelkäsi vahingoittavansa nukkuvaa.
— Ammunkohan? ajatteli hän, seisoen samassa asennossa. Ja sitten hän
rupesi kuvailemaan, mitä tapahtuisi, jos hän tekisi tuhotyön ja veljet
makaisivat tuossa kuolleina. — Joko ammun itseni ja jätän isän sekä
sisaret kurjuuteen, tai en ammu itseäni, vaan ilmoitan asian huomenna
poliisille - ja kurjuus kotona on yhtä suuri... Tämähän on selvää
hulluutta — niin hän lopetti mietiskelynsä - mutta minä laukaisen joka
tapauksessa.
Ulrikin turkki oli rinnan kohdalta auki, ja hänen takinpielensä olivat
täynnä kotiljonkihelyjä.
— Toiset naiset saavat siis koristaa teitä ritarimerkeillä, ajatteli
Paul, ja sillaikaa istuvat minun sisareni kotona kurjuudessa.
Hänen verensä alkoi kiehua, ja hän tunsi, että hän jo kohta laukaisee.
— Mutta ensin tahdon puhua heille pari sanaa, jupisi hän, tarttui
Ulrikin olkapäähän ja ravisti häntä kovasti.
Ulrik heräsi ja alkoi huutaa surkeasti nähdessään vierellään Paulin
synkän haamun revolveri kädessä.
Toinenkin veli heräsi, ja molemmat nostivat neuvottomina kätensä
suojaksensa.
— Mitä sinä tahdot?
— Älä murhaa meitä!
— Pane revolveri pois! Armahda meitä, armahda meitä!
Niin veljekset vuorotellen uikuttivat. He panivat kätensä ristiin ja
olisivat langenneet polvillensa, jolleivät vällyt olisi olleet esteenä.
Paul katseli heitä kummissaan. Hän oli nähnyt heidät koko ikänsä
uskaliaina ja taisteluhaluisina; noin surkeina ja valittavina
he tuntuivat hänestä ventovierailta. Hän toivoi, että veljekset
tempaisivat veitsensä puolustuksekseen, jotta hän voisi käyttää
revolveriansa rehellisessä taistelussa. Ja äkkiä juolahti hänen
mieleensä ajatus: Olisinpa kerrankin poikana menetellyt näin, niin
olisin varmaankin monesta häpeästä pelastanut itseni — ja ennen kaikkia
sisaret.
Ulrik koetti syleillä hänen polviansa, ja Fritz ulisi herkeämättä:
— Armahda meitä! Armahda meitä!
— Te tiedätte hyvin, mitä teiltä vaadin, vastasi Paul, joka oli
vapautunut kaikesta epäröimisestä ja kylmällä päättäväisyydellä kävi
päämääräänsä kohden.
— Mitä sinä vaadit? Me teemme kaikki, mitä tahdot, huusi Ulrik, ja
Fritz koetti kätkeytyä veljensä taakse.
— Teidän tulee pitää sananne, niinkuin minäkin aion tehdä, sanoi Paul.
Minä tahtoisin, että teillä olisi rohkeutta puolustaa itseänne, jotta
kerrankin saisimme välimme suoriksi... Mutta ehkä on näin yhtä hyvä...
Ja sanelkaa nyt perässä, mitä teille lausun: Me vannomme Jumalan ja
äitimme muiston nimessä, että kolmen päivän kuluessa täytämme ne
lupaukset, jotka olemme antaneet sinun sisarillesi.
Vavisten ja sopertaen he lausuivat nämä sanat Paulin perässä.
— Ja nyt vannon minä Jumalan ja minun äitini muiston nimessä, että
ammun teidät, milloin ja missä hyvänsä, jollette pidä valaanne. Nyt
saatte mennä... Istukaa paikallanne! Minä valjastan itse hevosenne.
Istukaa! toisti hän, kun veljekset tahtoivat tulla avuksi. He eivät
liikahtaneetkaan, niin tottelevaisia he nyt olivat. Ja kun Paul oli
valjastanut, sanoivat he hänelle kohteliaasti "hyvää yötä!" ja ajoivat
matkoihinsa.
— Vai niin... tällä tavoin siis pitää menetellä! ajatteli Paul heittäen
revolverin lumihankeen ja katsellen reen etääntymistä. Jos luotat
oikeuteen ja kunniantuntoon ja tahdot hyvällä kaikki hyväksi tehdä,
niin sanotaan sinua pelkuriksi ja kohdellaan kuin koiraa. Mutta jos
sinä kohtelet toisia niinkuin koiria kysymättä, oletko oikeassa vai
et, niin sanotaan sinua urhoolliseksi, sinulle menestyy kaikki ja sinä
tulet sankariksi. Vai niin... näin siis pitää menetellä.
Hän pudistihe ja tunsi inhoa sekä itseänsä että koko maailmaa kohtaan.
Hänestä tuntui, kuin ei mikään maailmassa voisi pestä häntä puhtaaksi
kaikesta tästä liasta. — — —
* * * * *
Seuraavana aamupäivänä Paul seisoi lumessa vajan takana ja katseli
Helenenthaliin päin, missä musta ruumissaatto järjestihe lähtemään
surulliselle matkallensa. Kaksi kertaa hän jo oli käynyt tallissa
käskeäksensä miehiä valjastamaan reen eteen, mutta molemmilla kerroilla
sanat takertuivat kurkkuun.
Paul seisoi ja katseli kädet ristissä, kuinka pitkä musta surusaatto
käärmeentapaisesti luikerteli valkoiselta hohtavalla tasangolla; se
pieneni ja pieneni sekä katosi viimein metsään, sillä Helenenthalin
hautuumaa oli hyvän matkan päässä kaupunkiin päin.
— Miten kaunista olisikaan ollut, ajatteli Paul, jos hänkin olisi
haudattu noiden kolmen kuusen alle! Silloin äiti olisi saanut hyvän
naapurin ja...
Hän värähti, sillä hänen mielikuvituksensa oli jo ehtinyt kuvailla,
kuinka hän silloin olisi tavannut Elisabetin jonakin lauhkeana
kevätiltana, kun he kumpikin olivat saapuneet haudallensa.
— Mutta näin on paras, sanoi hän itseksensä. Miten rohkenisin koskaan
katsoa häntä silmiin — minä, joka olen öisin väijyillyt maantiellä
hankkiakseni kevytmielisille sisarilleni miehet?
Samassa kaksoiset juoksivat hänen luoksensa hengästyneinä. Heidän koko
ruumiinsa vapisi, ja he tapailivat sanoja.
— Mikä teidän on, lapset?
Kerttu painoi päänsä hänen olkapäällensä, ja Katri veti nenänsä kautta
ilmaa ulos ja sisään niinkuin lapsi, joka tahtoo tukehuttaa itkuansa.
— He ovat täällä, sammalsi hän ja molemmat alkoivat itkeä.
— Hyvä on, vastasi Paul ja suuteli heitä.
— Etkö tule sisään? kysyi Katri imien esiliinansa kulmaa.
— Missä he ovat?
— Sisällä ja puhuvat isän kanssa.
— Jopa nyt... sehän kuuluu aivan toiselta. Menkää huoneeseenne! Tulen
kohta perässä.
— Ja mistä hinnasta olen ostanut kaiken tämän! jupisi hän itseksensä
ja meni vajaan, missä Musta Sussu majaili. On aika sinun herätä
kuolleista, sanoi hän ja silitti sen mustaa ruumista. Meidän pitää
tehdä kovasti työtä, sinun ja minun, jotta tytöt saisivat myötäjäisensä.
Astuessaan sisään hän kuuli isän kauaksi kaikuvan äänen. — Olen hieman
utelias tietämään, kuinka he käyttäytyvät, sanoi Paul ja kuunteli.
Isä puhui:
— Niin, hän on raukka ja semmoisena hän pysyy. Ne suuret suunnitelmat,
jotka minä olen tehnyt, panee hän täytäntöön omalla pikkumaisella
tavallansa. Ihan mieltä käänti, kun katselin hänen hyörintäänsä
koneen kimpussa. Ja maanviljelys menee yhä taaksepäin... Oh, hyvät
herrat, te näette minut tässä rujona, kurjana raajarikkona, mutta jos
minulla olisi ohjat käsissäni, niin polkisin tuhansia maasta niinkuin
amerikkalainen Vanderbilt, jonka elämä tässä kalenterissa on niin
opettavaisesti kerrottu.
— Ettekö voi johtaa talon toimia, vaikka olettekin tuoliinne sidottu?
kysyi Ulrikin ääni.
— Oi, hyvät herrat! Näettekö kyyneleitäni... ne valuvat
kiittämättömimmän pojan tähden, minkä maa päällänsä kantaa. Tässä
kalenterissa kerrotaan pojasta, joka oman henkensä uhalla toi erämaassa
nääntyville vanhemmillensa vettä juotavaksi rosvojen käsistä — mutta
mitä tekee minun poikani? Tässä istuessani en voi tarjota teille edes
yhtä ryyppyä, kumina- tai inkivääriryyppyä, jommoisen niin mielelläni
itsekin otan.
— Vastedes tuomme tavaraa muassamme, vakuutti Fritz.
— Miksei Jumala ole lahjoittanut minulle kahta tuollaista poikaa kuin
te olette? Ajatelkaapas vain; hän ei koskaan keskustele minun kanssani,
hän sulkee minulta keittiön — ihme ja kumma, etten vielä ole kuollut
nälkään. Niin, te tunnette hänet lapsuudesta asti — eikö hän aina ole
ollut häpeemätön ja kavala kelmi?
— Hänen käytöksessään on aina ollut jotakin väkivaltaista, arveli Ulrik.
— Ja pistoolia ja piiskaa hän käytteli, varsinkin toisten selän takana,
lisäsi Fritz.
— Toisten selän takana... hahaha, aivan niin, se on hänen tapaistansa!
Mutta salaiset juonet eivät vie koskaan onnellisuuteen, sanotaan tässä
kalenterissa, ja jos vielä kerran tulen terveeksi, niin saattepa nähdä,
että kostan ensinnäkin tuolle murhapolttajalle, roistolle, joka on
syynä koko minun kurjuuteeni, ja sitten herra pojalleni, joka isäänsä
niin huonosti kohtelee. Minä teen hänet perinnöttömäksi, ajan hänet
pois talosta — enkö ole oikeutettu sitä tekemään, hyvät herrat?
— Täydellisesti! vastasivat molemmat.
— Hyvää päivää! virkkoi Paul astuen sisään. Kaikki kolme säpsähtivät.
Isä kyyristyi tuolissaan kuin koira, joka pelkää selkäsaunaa, Erdmann
veljekset tarjosivat kätensä Paulille ja pyysivät nöyrästi, että kaikki
vanhat vihat unhotettaisiin.
— Miksi ei? vastasi Paul hilliten inhoansa. Nythän te käytte oikeata
tietä.
Sittenkuin veljekset olivat esittäneet kosintansa, heräsi vanhuksessa
jälleen suuruuskiihko.
— Hyvät herrat! sanoi hän ja koetti saada äänensä arvokkaaksi. Teidän
pyyntönne luonnollisesti kunnioittaa minua suuresti, mutta en nyt tällä
hetkellä saata antaa siihen myöntävää vastausta. Ensin minun pitää
saada täysi takuu siitä, että tyttäreni, jotka niin hyvin kauneutensa
ja suloutensa kuin tahrattoman maineensa tähden ansaitsevat loistavan
kohtalon, saavat varman, vakavan tulevaisuuden teidän luonanne. Minä
olen huolellisesti kasvattanut heitä ja vartioinut heitä lempeydellä,
eikä minun isänsydämeni salli, että näin suoraa päätä heidät luovutan
vieraille.
Tähän tapaan hän puhua paukutti, kunnes Paul sanoi rauhallisesti:
— Lopeta, isä! Asia on jo päätetty. Ukko vaikeni ylen tyytyväisenä
loistavaan puhetaidon näytteeseensä. — — —
Iltapäivällä Paul meni sisarten luo ja sanoi:
— Lapset, rukoilkaa Isä meidän — rouva Douglas haudattiin tänään.
Sisaret katsoivat häneen suurin, ilosta loistavin silmin, ja heidän
huulillaan väreili onnellinen hymy.
— Ettekö ymmärrä?
— Ymmärrämme, sanoivat he hiljaa ja vetäytyivät likemmäksi toisiansa
ikäänkuin ruoskaa peläten.
Paul jätti heidät onnen valtaan ja astui ulos kirkkaaseen, kylmään
talvi-ilmaan. — Mistähän johtunee, ajatteli hän, että kaikki nyt
pelkäävät minua eikä kukaan ymmärrä, mitä tarkoitan?
Samana päivänä hän ajoi pois päiväläiset ja kirjoitti sepälle, että hän
tulisi seuraavana aamuna jatkamaan työtänsä. — — —
* * * * *
Vielä samalla viikolla muuttui ilma suojaksi, työ edistyi ripeästi,
ja eräänä perjantai-iltana maaliskuun alussa seisoi Musta Sussu
säihkyvänkiiltävänä uudessa puvussaan. Seuraavana aamuna piti
koetettaman höyrypannua; puita ja hiiliä oli jo varastossa.
Paul heittelihe unettomana vuoteellansa. Tunnit kuluivat hitaasti —
keskiyön ja päivänkoiton välinen tuskallisen odotuksen aika tuntui
iankaikkisuudelta.
— Herääkö se jälleen elämään?... Sitä Paul miettimistään mietti.
Kello löi yksi. Silloin hän ei enää voinut hillitä itseänsä, vaan
pukeutui ja hiipi lyhty kädessä kylmänkosteaan yöhön. Tuuli tunkeutui
hänen vaatteidensa lävitse ja jäätävä sade pieksi hänen kasvojansa.
Pimeästä vajasta mulkoili Musta Sussu yrmeänä, ikäänkuin se ei olisi
sietänyt, että viimeinen yölepo häiriytyisi. Lyhdyn liekki lekotti,
ja koneen aavemainen varjo teki keltaisella lautaseinällä mitä
hullunkurisimpia hyppyjä.
— Herätänköhän mestarin? ajatteli Paul. En, maatkoon hän; minä tahdon
ensimäisen surun tai ensimäisen ilon itselleni yksin.
Hiililäjät katosivat räiskyen mustaan kitaan. Sininen liekki syttyi ja
levisi liehuen, ja pian alkoi pimeä nielu hehkua punertavana. Seinässä
riippuva lyhty tuikki himmeästi ikäänkuin kadehtien tuota lämpöistä,
iloista valkeanpaistetta.
Paul istahti hiilikasalle ja katseli liekkien leikintää. Tulisijan
ovi alkoi punoittaa, ja säkenöivää kuonaa putoeli tuhkasäiliöön.
Paulin sydän alkoi kovemmin tykyttää, ja kun hän tyynnyttääkseen
painoi kädellään rintaansa, tunsi hän Elisabetin lahjoittaman huilun
povitaskussaan. Samana päivänä, jolloin työ uudelleen aloitettiin, oli
hän löytänyt sen koneen luota ja pistänyt sen taskuunsa.
— Opinkohan tätäkin vielä puhaltamaan? ajatteli hän ja asetti huilun
huulillensa — hänen täytyi jollakin keinoin kuluttaa aikaa. Mutta
äänet tulivat koleita ja särkyneitä — mitään säveltä ei syntynyt. En
opi enää, ajatteli hän. Mitä teen itseäni varten, se ei onnistu — se
on kerta kaikkiaan minun elämäni laki. Toisten hyväksi minun täytyy
kylvää, jos niittää mielin.
Mutta sittenkin hän asetti huilun jälleen huulillensa. — Olisipa
minusta sentään tullut taiteilija, niinkuin Elisabet ennusti, sen
sijaan että istun nyt tässä ja lämmitän konetta, ajatteli hän.
Liikutuksen väre kulki hänen lävitsensä. — Herääköhän se eloon?
Herääköhän?
Uusi, vingahtava ääni lähti huilusta. — Ei käy, sanoi hän. Rakkaus ja
huilunsoitto minun täytynee jättää muille.
Nyt alkoi Mustan Sussun sisästä kuulua tuota salaperäistä
laulunhyminää, jonka Paul uskollisesti oli säilyttänyt muistossaan niin
monet vuodet Se oli kuin onnetarten laulu saarnipuun juurella...
— Hei, tämäpä on kauniimpaa musiikkia! huudahti hän ja laski huilun
kädestään. Tulipesän rautaovi särisi. Uusia hiiliä lensi hehkuvaan
kitaan.
— Kotiväki herää, ajatteli hän säpsähtäen. Mutta herätköön! Heidän
onnensa, heidän tulevaisuutensahan tässä on kysymyksessä.
Humina höyrypannussa kävi yhä äänekkäämmäksi, ja Paul alkoi riemuissaan
viheltää. — Kuinka hyvin äänet sointuvat yhteen! Hei, Sussu, mehän
vasta olemme sentään kelpo soittoniekkoja, sinä ja minä!
Savupiipusta tuprusi mustia, sakeita savupilviä, jotka aaltoillen
huojuivat sinne tänne kuten tuulessa hulmuava telttakatos. Eräästä
läpästä kuului sihisevää ääntä, ja siitä tunkeutui valkoista höyryä,
joka pian sekoittui mustaan savuun... Sihinä yltyi yltymistään, ja
manometrin viisari kulki yhä eteenpäin...
— Nyt kone käymään!
Vapisevin käsin hän tarttui vipuun. Nytkäys... väännähdys... ja
niinkuin henkien pyörittämänä kieppui ratas ympäri.
— Voitto! Se elää — se elää!
Kuulkoot nyt ja tulkoot. Hän kävi kiinni höyrypillin vääntimeen, ja
kimakka vihellys kirkaisi yöhön:
— Minä elän! Minä elän!
Paul pani kätensä ristiin ja kuiskasi: Oi äiti, tämä sinun olisi
pitänyt nähdä. Kun hän oli sen sanonut, tuntui hänestä yhtäkkiä,
niinkuin tämäkin ponnistus olisi ollut turhaa, niinkuin kuolema uhkaisi
häntä ja supattaisi korvaan: Sinun pitää kuoleman — kuoleman, ennenkuin
olet saanut elää!
— Minulla on vielä tekemistä, sanoi hän kyynelet silmissä. Ensin tahdon
nähdä sisaret onnellisina -jos he jäävät köyhiksi, niin heitä pidellään
pahoin, — ensin tahdon saada talon hyvään kuntoon, sitten saa kuolema
tulla.
Ja mustina kuin nuo koneesta tupruavat savupilvet kuvastuivat hänen
henkensä silmäin eteen uudet orjuuden, taistelun ja murheen ajat.
Unen pöpperössä kokoontui talon väki vajaan; sisaretkin riensivät
paikalle ja seisoivat savussa ja tulen loisteessa pelokkaina kiinni
toisissaan. Valkoisissa yöpukimissaan he olivat kuin kaksi kalpeata
ruusua samassa varressa.
— Tässä valmistetaan teille tulevaisuutta, lapsi parat, mutisi Paul ja
nyökkäsi heille.
Mestarin tultua paikalle meni Paul isän luo, joka hämmästyneenä
tuijotti tulijaan.
— Isä! sanoi poika kainosti, vaikka sydän kuohuikin ylpeyttä. Nyt on
kone kunnossa. Heti kun maa on sulanut, voidaan aloittaa työt suossa.
Vanhus murahti: Anna minun olla rauhassa! ja kääntyi vuoteellansa
seinään päin.
* * * * *
Kun kone seuraavana aamuna vedettiin ulos, kuului vajan kynnykseltä
omituista rouskinaa jonkun pyörän alta. Paul kumartui katsomaan ja
löysi litteäksi musertuneena — Elisabetin huilun.
Hän hymyili katkerasti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Nyt olen
uhrannut sinulle viimeisen kalleuteni, nyt voit olla tyytyväinen,
Surutar!
Siitä hetkestä alkaen tuntui hänestä, kuin olisi viimeinenkin side
hänen ja Elisabetin väliltä katkennut. Hän oli kadottanut Elisabetin,
niinkuin hän oli kadottanut unelmansa, toiveensa, arvonsa, oman
itsensä...
Huutaen ja hoilottaen Musta Sussu hinattiin suon rannalle.