Vuodet kuluivat. Sisaret olivat jo kauan eläneet onnellisina
perheenemäntinä, myötäjäissumma oli maksettu, ja langot alkoivat jo
käydä lainailemassa Paulilta.
Kuinka hiljaista oli nyt yksinäisessä Meyhöferin talossa! Isä saattoi
jo kyllä kompuroida kainalosauvan nojassa ulkona puistossa ja pihalla,
mutta isännyydestä ei hän enää välittänyt. Paul ei voinut tehdä
hänen hyväksensä muuta kuin laitattaa hänelle hänen mieliruokiansa,
tarjota silloin tällöin lasin tai pari kuminaviinaa ja lahjoittaa joka
jouluksi uuden kalenterin. Olisihan ukon pitänyt olla tyytyväinen
oloonsa, semminkin kun kaupunkimatkat olivat jo käyneet hänelle liian
vaivaloisiksi, mutta mitä enemmän hänen ruumiinsa vahvistui, sitä
katkerammaksi kävi hänen mielensä. Hän saattoi tuntikausia istua ja
murjottaa, purra hammastansa ja uhkaavasti puida nyrkkiänsä. Eräs hänen
päähänpistoistaan oli se, että poika tahallansa tahtoi nöyryyttää häntä
anastamalla itsellensä kunnian noista suurista aatteista, jotka vanhus
oli keksinyt. Kuullessaan, mitä suo tuotti, laski hän, kuinka loistava
tulos olisi saatu hänen osakeyhtiöstään. Ei hän säästellyt miljoonia —
sillä eihän hänen tarvinnut sitä tehdä!
Mutta sen ohessa kyti hänen sielunsa pimeimmässä sopukassa kostotuuma
Douglasia vastaan. Tämän ajatuksen hän piti salassa; ei hän edes
vävyillensä, joille hän muutoin mielellään avasi sydämensä, puhunut
tästä asiasta. Ulrik virkkoi kerran Paulille:
— Pidä varasi! Ukolla näkyy olevan paha mielessä Douglasia vastaan.
— Joutavia! vastasi Paul näennäisesti huolettomana, vaikka hän itsekin
usein oli ollut levoton saman asian tähden.
Paulin elämä oli tyhjää ja ilotonta. Koko hänen mielensä oli
kiintynyt talonhoitoon ja rahanansioon, vaikkei kumpikaan niistä
hänelle tyydytystä tuonut. Hänellä ei enää ollut ketään, joka hänen
olisi pitänyt tehdä onnelliseksi työllänsä, ja sentähden hän katsoi
puuhaamisen kadottaneen merkityksensä. Hän teki työtä kuin juhta,
joka perässään kiskoo auraa mätästen ja pehkojen keskellä tietämättä,
mitä hyötyä aura tekee. Monesti meni kuukausia, joiden kuluessa hän
ei kertaakaan silmännyt sieluunsa. Viheltäminen oli häneltä jäänyt.
Hän pelkäsi tunne-elämän tuskia, mutta niitä aikoja, jolloin hän vielä
sävelin saattoi tulkita mielialojansa, muisteli hän niinkuin kadotettua
paratiisia.
Usein hänet valtasi syvä katkeruus, kun hän vertaili työnsä, surujensa,
valvottujen öidensä tuottamaa voittoa siihen, mitä hän oli uhrannut. Se
näytti hänestä olleen jotakin uljasta, rikasta, onnea tuottavaa, mutta
sen nimeä hän ei tietänyt.
Näistä mietiskelyistä hän paraiten vapautui käymällä käsiksi ankaraan
työhön; siten kului taas aikoja, ennenkuin sairaus hänet uudelleen
yllätti.
Maatila vaurastui vuosi vuodelta. Douglasille oli velka maksettu,
pellot olivat hyvässä voimassa, ja laitumella kävi kalliita
rotuelukoita. Koko talon piti saada aivan uusi puku. Asuinhuoneus,
talli, aitat, kaikki oli rakennettava uudestaan. Ja muutamana keväänä
alkoi vilistä kaikellaista työväkeä talossa. Asuinrakennus purettiin,
Paul valitsi asunnokseen erään lautakopin, ja isä saatiin helposti
muuttamaan toisen vävynsä luo.
— En tule enää koskaan takaisin, sanoi ukko lähtiessään; minä en voi
katsella sinun hulluja ilveitäsi.
Mutta syksyllä, heti kun asunto oli valmis, hän tuli takaisin. Hän
istui mukavasti nojatuoliinsa ja pauhasi ja haukkui vävyjänsä, jotka
nähtävästi eivät olleet häntä aivan lempein käsin pidelleet.
— Nyt ei minulla enää ole maailmassa paikkaa, mihin laskisin harmaan
pääni levolle, murisi hän venyessään laiskana patjoillaan.
Seuraavana keväänä tuli aittarakennusten vuoro. Erittäinkin tahtoi
Paul, että uudesta vilja-aitasta tulisi oikea maalaiskomeuden näyte,
muistomerkki tuosta yöstä, joka antoi äidille kuoloniskun.
Maamies, joka nyt kulki nummen poikki, seisahtui mielellään hetkiseksi
ihailemaan noita uusia, komeita rakennuksia, joiden punaiset tiilikatot
loistivat jo kauaksi; mutta moni pudisti epäilevästi päätänsä ja mutisi
itseksensä: Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.
Ulkona suolla tuprutti Musta Sussu ilmoihin mustia savupilviä,
leikkauskoneen veitset viilsivät syvälti sitkeää kamaraa, ja
turvepuristin teki työtä verkalleen ja ääneti niinkuin rauhallinen
juhta. Äsken rakennetun suojuksen valkeat seinät hohtivat
auringonpaisteessa, ja yltympäri kohoili pitkiä, mustia valleja
valmista polttoturvetta. Se oli kovaa ja raskasta, vapaata juurisyistä
ja sisälsi paljon hiiltä. Tämä turve voitti pian kilpailussa, ja sillä
oli hyvä nimi aina Königsbergiin asti.
Paul, joka kauppamatkoillaan paljon tuli tekemisiin vierasten ihmisten
kanssa, sai nyt nauttia sitäkin onnea, että häntä tervehdittiin
arvokkaana miehenä ja että mahtavat tilanomistajat kohtelivat häntä
niinkuin vertaistansa. Mutta ei hän siitä enää iloinnut. Jos joku
ystävällisesti pudisti hänen kättänsä, toivotti hänelle onnea tai
pyysi häntä käymään luonansa, niin Paul itseksensä ajatteli: Tahtooko
hän pilkata minua? Ja vaikka hän kyllä huomasi, että toinen tarkoitti
täyttä totta, niin tuntui hänestä aina, niinkuin kivi olisi pudonnut
rinnalta, kun hän sai mennä menojansa.
— Mikseivät tulleet ennemmin, nuo ystävälliset, ajatteli hän, — silloin
kun vielä olin tuskassa ja kaipasin sydämellistä sanaa? Nyt olen
kuollut kuin tukki — nyt he tulevat liian myöhään.
Mutta kunnianhimo ajoi häntä yhä eteenpäin. Ja ikäänkuin taivas itse
olisi tahtonut täydentää Paulin työtä, saatiin tänä vuonna, joka oli
seitsemäs äidin kuolemasta, niin runsaasti sadetta ja päivänpaistetta,
kumpaakin oikeaan aikaan, että laihot kasvoivat uskomattoman hyvin.
Ihmisiä tällainen siunaus miltei kammotti, ja he kysyivät levottomina
toisiltaan: Voiko tämä olla onneksi?
— Vielä tässä jokin tuho sattuu, raesade tai muu, virkkoi Paul, joka
aina odotti pahinta.
Mutta eipäs! Kuorma kuorman perästä kulki latoihin, ja kullankeltaisia
lyhteitä, joista jyviä varisi, heitettiin sisään, kunnes ladot
täyttyivät lattiasta kattoon asti.
Ei tämäkään ilahuttanut Paulia.
Mitä enemmän hänelle kokoontui kultaa ja kunniaa, sitä enemmän kasvoi
hänen kaihomielisyytensä. Kun näki hänen kulkevan otsa rypyssä maahan
tuijottaen, saattoi pitää häntä velkahuolten murtamana miehenä, joka
oli jo aivan perikadon partaalla.
Tähän aikaan näki hän sanomalehdestä, että Elisabet oli kihloissa.
Nimet Elisabet Douglas ja Leo Heller olivat painetut korukirjaimilla
toistensa alle. Paul ei tuntenut mitään pistävää tuskaa, hän ei
edes säpsähtänyt, vaan hymyili alakuloisen tyytyväisesti ja jupisi
itseksensä:
— Sanoinhan sen heti.
Ja sitten hän muisti, mitä nuorempi Erdmann kerran kirjoitti kirkossa
suututtaaksensa häntä: se oli muuten aivan samaa kuin ilmoituksen
sisällys, paitsi että hänen nimensä oli Leo Hellerin sijassa — mutta
olihan sekin jo suuri eroitus.
Hän ei ollut nähnyt Elisabetia vuosikausiin, vaikka he asuivat niin
lähellä toisiansa. Valkoinen talo loisti nyt niinkuin silloinkin, kun
hänessä lapsena oli herännyt halu tehdä sinne pyhiinvaellusmatka; mutta
tuo taikahohde, joka vielä viisitoista vuotta takaperin ympäröitsi
taloa, oli nyt kadonnut, häipynyt jokapäiväisyyden varjoihin.
— Tulkoon hän onnelliseksi! sanoi hän ja luuli tällä toivotuksella
lohduttaneensa itseänsä tarpeeksi.
Seuraavana sunnuntaina vietettiin kirkossa elonkorjuujuhlaa. Paul istui
nurkassaan ja kuunteli urkujen soittoa ja papin saarnaa. Auringonpaiste
tunkeutui sisään tuhansina väri vivahduksina maalattujen ikkunalasien
lävitse — aivan kuten silloin kun hän ja Elisabet pääsivät ripille
— mutta yhtä synkkänä seisoi myöskin tuo harmaapukuinen nainen ja
tuijotti häneen suurin, loisteettomin silmin...
— Minäkin vietän tänään elonkorjuujuhlaa, ajatteli Paul, nuoruuteni
elonkorjuujuhlaa. Mutta iloinen juhla se ei ole...
Jumalanpalvelus oli loppunut. Urut soittivat ylistyslaulua, ja iloinen
kirkkokansa virtaili ulos tammien varjostamaan kirkkopihaan, missä
onnea toivottaen pudistettiin ystävän kättä.
Kun Paul astui alas portaita, näki hän edessään Elisabetin sulhasensa
rinnalla. Hän oli vanhentunut ja näytti kalpealta ja sairaloiselta. Kun
hänen katseensa kohtasi Paulin, kävi hän vieläkin kalpeammaksi.
Paulin koko ruumis vapisi, mutta hänen katseensa ei väistynyt pois
Elisabetista. Hämillään hän kohotti lakkiansa, ja samassa paikassa,
missä he viisitoista vuotta sitten puhuivat ensimäiset sanat toistensa
kanssa, kulkivat he nyt ääneti ja vieraina toistensa ohitse. — — —