* * * * *
Oli jouluaatto, ja pimeä oli tulossa. Tasangon peitti paksu lumi,
ja harmaalta taivaalta putoeli alas suuria lumihiuteita. Paul näki
sisartensa salaa ottavan hattunsa ja takkinsa ja hiipivän ulos
takaovesta. Hän juoksi heidän jälkeensä ja kysyi:
— Mihin?
Sisaret alkoivat itkeä ja Katri sanoi:
— Olet kiltti, jollet kysy!
Paulin valtasi kamala levottomuus; hän tarttui tyttöjen käsiin ja sanoi:
— Minä seuraan, jollette sano. Silloin Kerttu nyyhkyttäen sanoi:
— Aioimme mennä äidin haudalle.
Paulia kauhistutti, että he... siinä tilassa menisivät tuolle pyhälle
paikalle, mutta hän varoi kaikin tavoin ilmaisemasta heille tätä
ajatustansa.
— Älkää, lapset! sanoi hän heitä hyväillen. Sinne ette saa mennä; se
vain liiaksi kiihoittaisi teitä, ja sitä paitsi on tiellä niin paljon
lunta, ettette pimeässä osaa kulkea.
— Mutta jonkun pitäisi mennä sinne, väitti Katri ujosti; tänään on
jouluaatto.
— Sinä olet oikeassa, siskoseni! sanoi Paul. Minä menen itse. Jääkää
te isän luo ja sytyttäkää hänelle pari kynttilää. Jos Jumala suo, tuon
lohdutusta muassani.
Sisaret myöntyivät ja jäivät kotiin. Paul puki yllensä lämpöisen nutun
ja lähti hämärään.
— Sulkekaa te tänään ovet! sanoi Paul, sillä hän aavisti palaavansa
hyvin myöhään. Ja saattaisihan joutua harhaankin lumipyryssä.
Valkoisella tasangolla vallitsi kolkko hiljaisuus Kuolleet kukat
uinuivat syvällä lumen sisässä, ja missä muuten kohosi katajapensas,
siinä näkyi nyt vain valkoinen kumpu. Tien reunassa kasvavien
pajupehkojen rungoillakin oli lumipeite tuulen puolella.
Kulku oli vaivaloista, ja hän vajosi syvään joka askeleella. Ilmassa
välisti raskaasti lentää löyhytteli varis hänen ohitsensa.
Ei tietä eikä jälkiä näkyvissä. Nuo kolme yksinäistä kuusta, jotka
kaukaisuudessa törröttivät mustina kuin kummitukset, olivat hänen
ainoana johtonansa. Kullankeltainen hohde, joka vielä äsken oli taivaan
rannalla, sammui. Varjot kävivät mustemmiksi, ja kun Paul oli tullut
hautuumaalle, olisi hänen ollut pimeydessä vaikea mitään löytää, jollei
äsken satanut lumi olisi heikosti valaissut.
Portin oli peittänyt lumikinos; ei missään näkynyt aukkoa, josta olisi
päässyt sisään. Käsin haparoituaan hän vihdoin löysi paikan, jossa ei
lumen takana tuntunut mitään vastusta. Siitä hän raivasi itsellensä
tien sisään.
Kuuset tervehtivät häntä synkällä huminallaan; lumessa kyyristellyt
korppi lensi suhisten ilmaan ja liiteli ylhäällä kuusten latvojen
ympärillä niinkuin sielu, joka ei ole löytänyt rauhaa.
Kun Paul näki kinosten peittämän hautuumaan kaikessa kolkkoudessaan,
värisytti häntä, sillä hänellä ei ollut mitään merkkiä, mistä olisi
voinut tuntea äidin haudan. Kummulla ei ollut ristiä, sillä hänellä ei
ollut vielä ollut varoja sen hankkimiseen, ja kumpu itse oli syvällä
lumen peitossa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kadottanut viimeisenkin,
mitä hän maailmassa omisti.
Vapisevin käsin hän loi pois lunta kumpu kummulta ja raivasi siten
itselleen polun, jossa tuon tuostakin pisti esiin haudan nurkka,
seppele tai sypressinoksa.
Tässä lepää se, tässä lepää se — hän tunsi melkein kaikki haudat.
Viimein hän satutti kätensä jonkun lasiastian särmiin... Se oli
varmaankin se, jonka Kerttu syksyllä oli tuonut asettaaksensa siihen
astereita; viheriä, katkaistu pullo, jossa oli terävät reunat — se se
oli. Kuivuneet varret olivat vielä jälellä. Ja vieressä oli seppele,
kanervakukkaseppele jäätyneenä ja kankeana kuin metallirengas; Paul oli
sen itse laskenut haudalle viimeksi siellä käydessään.
Hän laskeutui polvillensa sen lumikummun ääreen, joka kätki hänen
rakkahimpansa, ja painoi polttavat kasvonsa kylmään, pehmeään lumeen.
— Minä olen syynä kaikkeen, äiti, valitti hän. En ole pitänyt heistä
tarpeeksi huolta, olen antanut heidän villiintyä. Älä tuomitse heitä,
äiti — he eivät tietäneet, mitä he tekivät!... Mutta ilmaise minulle,
mitä minun pitää tekemän!... Sano vain yksi sana! Katso, minä makaan
tässä ja olen aivan neuvoton.
Äkkiä tuntui hänestä, niinkuin ei hänelläkään olisi ollut oikeutta olla
siinä polvillaan ja niinkuin hänen niskoillensa olisi vierinyt kaikki
se häpeä, joka sisaria oli kohdannut. Hän soimasi itseänsä pelkuriksi
ja itsekkääksi, koska hän oli ollut niin kauvan toimetonna uskaltamatta
ryhtyä mihinkään todelliseen ponnistukseen.
— Minä teen sen, äiti, vielä tänä yönä, huudahti hän ja kavahti
seisomaan. Minä uhraan viimeisenkin jäännöksen oman arvon tuntoani, jos
vaan sisaret tulevat pelastetuiksi.
Tämän lupauksen hän teki kädet kohti taivasta kohotettuina ja riensi
sitten ulos nummelle. — — —
* * * * *
Ainakin kolme tuntia hän kahlasi tietöntä umpea. Kello saattoi jo olla
kahdeksan, kun hän väsyneenä ja hengästyneenä saapui Lotkeimin portille.
— Tänään he eivät pääse käsistäni, sanoi hän, ja koska portti jälleen
oli lukittuna, ryömi hän sen alitse — niinkuin oli nähnyt koirien
tekevän.
Kartanon asuinrakennus oli runsaasti valaistu, mutta koska uutimet
olivat lasketut eteen, niin ei voinut nähdä sisään; laulunrenkutusta ja
naurua sieltä vain kuului. Ulko-ovi oli auki. Paul seisahtui pimeään
eteiseen, kunnes sydämentykytys oli ohitse, ja naputti sitten oveen.
— Sisään! kuului Ulrikin ääni.
Veljekset venyivät pitkällä sohvalla, toisen jalat toisen pään
kohdalla; he muodostivat yhdessä mitä täydellisimmän mielenrauhan ja
iloisuuden kuvan. Kummallakin oli suuri lasi kädessään, ja pöydällä
heidän vieressään oli höyryävä punssimalja.
Nähdessään Paulin he hämmästyivät, niin että unhottivat nousta ylös; he
makasivat kuin kivettyneinä ja tuijottivat häneen.
— Mitä...! huudahti Ulrik, joka ensimäiseksi sai takaisin puhetaitonsa,
ja Fritz pudotti lasinsa lattialle ja rupesi sitten suurella innolla
poimimaan sirpaleita.
— Te ymmärrätte kyllä syyn tulooni, sanoi Paul, läheten lumisena pöytää.
— Emme, vastasi Ulrik ja kohosi vähitellen istumaan.
— Ei meillä ole aavistustakaan, vakuutti Fritz.
— Ettekö ole saaneet minun kirjettäni? kysyi Paul.
— Emme ole nähneet mitään kirjettä, vastasi vanhempi veli.
— Ehkä se on hukkunut postissa, lisäsi nuorempi hätäisesti.
— Ajatelkaapas tarkemmin! Marraskuun kuudentenatoista päivänä, sanoi
Paul.
Silloin veljet alkoivat hämärästi muistaa, että he mainittuna päivänä
olivat saaneet kirjeen.
— Mutta me emme ymmärtäneet sen sisällystä ja heitimme sen tuleen,
sanoi Ulrik.
— Jättäkää mutkailut! vastasi Paul. Te tiedätte hyvin, mitä teidän on
tehtävä.
Veljet kohauttivat olkapäitään ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin hän
olisi puhunut hebrean kieltä.
— Minä en ole tullut tänne ilveilemään, jatkoi Paul. Te olette
häväisseet sisarteni mainetta ja olette sentähden velvolliset antamaan
heille hyvitystä. Ulrik kynsäisi korvallistaan ja sanoi: — Hyvä
Meyhöfer, se on ikävä juttu, mutta näin seisoalta ei sitä kuitenkaan
käy ratkaiseminen. Istu ja juo kanssamme lasi punssia — siten ehkä
keskustelu käy sujuvammin.
Fritz riensi heti noutamaan kahta uutta lasia.
— Kiitoksia! sanoi Paul; minun ei ole jano. Hänet valtasi tuo
kiusallinen tunne, että veljekset nyt, niinkuin ainakin, vain
ilveilivät hänen kanssansa. Hänen jäsenensä jähmettyivät, ja hän tunsi
olevansa aivan avuton.
— Vai sillä äänellä! vastasi Ulrik, ollen loukkaantuvinansa. Siinä
tapauksessa emme puhu sanaakaan kanssasi. Minua ei haluta turmella
jouluiltaani sinun tähtesi.
— Eikä jäähdyttää punssia, lisäsi Fritz.
Paul tuijotti jäykkänä milloin nuorempaan, milloin vanhempaan. Kuinka
oli mahdollista, että nuo miehet, jotka tiesivät itsensä niin suuresti
syyllisiksi, saattoivat seisoa hänen edessänsä ylpeinä ja röyhkeinä,
kun sitä vastoin hän, joka vain pyysi oikeutta, vapisi kuin pahantekijä?
Mutta jos sinä palaat kotiin ilman lohdutusta? sanoi tuskaisa ääni
hänessä. Älä suututa heitä... muista, mitä lupasit äidin haudalla!
Itseäsi et saa ajatella.
— No, juotko vai etkö? huusi Ulrik ärtyisästi. Itseäsi et saa ajatella!
varoitti ääni uudelleen; sitten Paul painoi päänsä alas ja lausui
sortuneesti:
— Kyllä... kiitoksia!
Veljekset vilkaisivat toisiinsa hymyillen, ja Fritz kohotti lasinsa
sanoen:
— Hauskaa joulua!
— Hauskaa joulua! sammalteli Paul ja nieli väkinäisesti höyryävän
juoman, joka inhotti häntä.
Ja nyt hän istui kuin hyväkin juomatoveri veljesten kanssa pöydän
ääressä — hän, jonka olisi pitänyt esiintyä kostajana.
— Käykäämme nyt siis jälleen itse asiaan, hyvä veli Meyhöfer! aloitti
Ulrik uudelleen. Mikä kerran on tapahtunut, sitä ei enää voida muuttaa.
En tahdo enää selvitellä, kummatko meistä ovat enemmän juosseet
toistensa perässä, me sisartesi vai sisaresi meidän; oli miten oli, he
ovat ainakin yhtä syylliset kuin mekin. Me rakastamme sisariasi; he
ovat suloisimmat tytöt koko seudulla, ja meitä surettaa ajatellessamme,
että olisimme heidät tehneet onnettomiksi. Mutta... että meidän nyt
pitäisi naida heidät, sitä et toki voi vaatia.
Paul katsoi arasti veljeksiin ja sanoi hiljaa: Vähintäinkin sitä
luulisin... Edemmäksi hän ei päässyt; hänestä tuntui, kuin veri olisi
hyytynyt hänen suonissaan.
— Älä tee itseäsi naurettavaksi! arveli Fritz, ja Ulrik jatkoi:
— Kuule... kyllähän me sen tekisimmekin mielellämme, sillä pidämme
paljon heistä, vaikka he ovatkin olleet hieman kevytmielisiä. (Paul oli
raivostua, mutta sai itsensä hillityksi.) Niinkuin sanottu, me olisimme
paikalla valmiit täyttämään tahtosi, mutta sanopas ensin, mitä sinulla
on antaa myötäjäisiksi.
— Minulla ei ole... mitään, soperti Paul.
— Sepä se! vastasi Fritz.
— Ja me tarvitsemme rahaa — paljon rahaa, jatkoi Ulrik. Minä olen
vanhempi ja jos otan talon haltuuni, niin minun pitää maksaa Fritzille
niin paljon lunastusta, että hänkin voi ostaa oman tilan.
— Minä... teen... työtä, lausui Paul raskaasti ja katsoi rukoilevasti
veljeksiin.
— Sinä olet jo tehnyt työtä kymmenen vuotta ja olet yhtä tyhjä kuin
ennenkin.
— Tulipalo hävitti, sammalteli Paul, ikäänkuin pyytäen anteeksi sitä
onnettomuutta, joka häntä oli kohdannut.
— Ja ensi vuonna tapahtuu taas jotakin... Ei, ystäväni, ei käy laatuun.
Kun Paul ajatteli, että hänen täytyi palata kotiin viemättä lohdutuksen
sanaa sisarille, sai tuska hänet kokonaan valtoihinsa; hänen kielensä
irtausi kahleistaan, ja hän puhkesi sanoihin:
— Mutta Jumalan nimessä, missä on järkenne?... Enhän minä voi muuta
kuin tehdä työtä. Mutta työtä tahdon tehdä kuin juhta, yöt ja päivät...
Minä säästän, näen nälkää, ja te saatte kaikki, mitä ansaitsen...
Minulla on hyviä tulevaisuuden toiveita. Höyrykone on kohta kunnossa,
ja suosta lähtee tuloja... se on viisitoista jalkaa syvä... voitte itse
mitata! Turvekuorma maksaa kymmenen markkaa... ja myötäjäisenne maksan
vuosiosiin jaettuna joka pennin.
Hän katsoi veljeksiin silmät selällänsä, sillä hän odotti, että nämä
jo kävisivät suostuvaisiksi. Mutta kun he olivat vaiti, pyyhkäisi hän
kylmää hikeä otsaltansa ja jupisi:
— Niin, mitä vielä voisin tehdä?... Aivan oikein! Vaadin isän jättämään
talon minun haltuuni ja luovutan sen sitten teille...Kun isä kuolee,
tulee toinen teistä talon isännäksi... ja minä lähden pois, en pyydä
ropoakaan... Onko siinä kylliksi?
Mutta veljekset olivat vaiti.
Paulista tuntui, kuin maa olisi vaipunut syvyyksiin hänen jalkainsa
alta ja hän itse syösty tyhjään avaruuteen. Hän pani kätensä ristiin,
hänen hampaansa kalisivat, ja ikäänkuin tajuttomana hän katseli
veljeksiin.
— Onko tämä mahdollista? Te ette tahdo? Te ette ymmärrä, että teidän
velvollisuutenne on sovittaa, mitä olette rikkoneet?... Eikö teidän
kunniantuntonne sano, ettei saa tehdä toista kunniattomaksi?... Antaako
omatuntonne teidän nukkua?
— Lopeta! sanoi Ulrik, josta tämä kaikki alkoi tuntua ilkeän
vastenmieliseltä.
— En, minä en lopeta! Minä en saata mennä kotiin näin... En
totisesti!... Eikö teillä ole aavistustakaan siitä, mitä olette tehneet
ja minkälainen kurjuus siellä kotona vallitsee?... Jos sen tietäisitte,
ette olisi noin kovasydämisiä!... Kuulkaa, Fritz ja Ulrik. Me olemme
vanhoja tuttuja... Olemme istuneet yhdessä koulunpenkillä... Olemme
yhdessä astuneet alttaripöydän ääreen... Te olette aina tehneet minulle
pahaa, minä olen saanut paljon kärsiä teidän tähtenne, mutta minä
unhotan kaikki, jos vain teette hyväksi tämän yhden ainoan asian.
Te olette kevytmielisiä, mutta ette halpamaisia... Te ette voi olla
halpamaisia... Teilläkin on ollut äiti... minä muistan hänet: hän
seisoi vasemmalla kolmannen pylvään vieressä meidän päästessämme
ripille ja hän itki niinkuin minunkin äitini... Ja minun äitini... Hyi
sentään! — Hän keskeytti puheensa häpeissään siitä, että vainajan nimi
oli tullut mainituksi viettelijäin seurassa; mutta pelko, jonka hänessä
herätti ajatus, että hänen oli pakko palata kotiin ilman lohdutusta,
yltyi hourupäisyydeksi; hän nielaisi tämänkin katkeruuden ja jatkoi
edelleen, vaikkapa hänen ajatuksensa menivätkin jo aivan sekaisin:
Ajatelkaa, että lähdette kirkkomaalle... Ja teillä on sisaria...
vieteltyjä... Ja te ette ole tarpeeksi pitäneet heitä silmällä...
Te ette rohkene koskettaa lunta, joka on haudalla... Ja minä olisin
viettelijä... Mitä... mitä tekisitte silloin?
— Me löisimme sinut kuoliaaksi, sanoi Ulrik ja loi halveksivan katseen
häneen.
Paul kirkaisi toivottomasti, sillä yhtäkkiä hän huomasi, kuinka syvälle
hän oli itsensä alentanut ja kuinka hän oli likaan tallannut arvonsa
ja kunniansa. Nyrkit ojossa hän syöksyi Ulrikin kimppuun. Mutta tämä
vetäytyi pöydän taakse suojaan, ja Fritz juoksi hakemaan palvelusväkeä
avuksi.
Silloin Paul hoiperteli ulos.
Pihaportti oli lukittu niinkuin ennenkin. Hän ei uskaltanut palata
takaisin etsimään aukaisijaa, vaan ryömi portin alitse — niinkuin koira.
Niinkuin koira!...