Kesä kului, ja sijaan tuli syksy sumuineen. Aurinko aleni likemmäksi
metsän rantaa, ja kellokanervain purppuraiset päät kallistuivat maahan
päin.
Tähän aikaan alkoi Meyhöferin talosta kuulua kummallista ääntä.
Kuului niinkuin vasaran kalketta ja kellojen soittoa yhtaikaa,
tahdinmukaisesti, milloin kimakammin, milloin kumeammin, mutta aina
seurasi sointuva jälkikaiku, joka kauan värähteli ilmassa.
Kyläläiset seisahtuivat tielle ihmettelemään. Yksi kysyi: Mitähän
Meyhöferillä tehdään? Ja toinen sanoi: Kuuluu siltä, kuin hän olisi
rakentanut pajan. — Onneansa ei hän sillä kuitenkaan saa taotuksi,
väitti kolmas, ja nauraen erosivat pakisijat toisistaan.
Isä, joka tapansa mukaan istui nurkassaan haukotellen ja nyrpeänä,
hypähti ensimäisen helähdyksen kuultuansa ja huusi luoksensa kaksoiset
saadaksensa selkoa asiasta. Mutta nämä eivät tietäneet muuta, kuin
että aamulla aikaisin oli kaupungista tullut eräs käsityöläinen, jolla
oli muassaan viiloja, vasaroita ja juotinkaluja. Hän oli puhunut kauan
Paulin kanssa, joka oli näyttänyt kaikellaisia piirustuksia hänelle.
Tytöt juoksivat ulos katsomaan ja näkivät kummia.
Vajan takana seisoi lauta telineiden ympäröimänä Musta Sussu ikäänkuin
vannehameeseen puettu nainen. Paul ja käsityöläinen kapuilivat
telineillä, nakuttivat, tarkastivat ja vääntelivät päätenauloja.
Kaksoiset katsoivat kummastellen toisiinsa; he aavistivat, että jotakin
suurta oli tekeillä, mutta eivät pitäneet tarpeellisena mennä siitä
isälle puhumaan - he näet muistivat, että kaksi pientä kirjettä piti
kiireesti ja salaa palvelustytön mukana lähetettämän postikonttoriin.
Mutta Paul seisoi ylhäällä Mustan Sussun selässä savutorveen nojaten ja
katseli ikävöivästi suolle päin niinkuin Kolumbus, joka tahtoo löytää
uuden maailman.
Hän oli astunut ensimäisen askelen uskaliaalla tiellään. Kun noina
pitkinä, unettomina öinä, jotka seurasivat äidin kuolemaa, suru ja
tuska rautakourillaan runtelivat hänen sieluansa, silloin hän oli
aina paennut kirjojensa turviin. Kuin myyrä hän kaivoi itselleen
teitä hämärien teoriojen lävitse, ja kun päätä huimasi ja ruumis
tuntui väsähtäneeltä rasittavan henkisen työn tähden, niin hän sanoi
itsekseen: Hänen viimeinen toiveensa ei saa häätyä häpeään! Jäsenet
jännittyivät, tarmo terästyi, ja väsymättömän taistelun jälkeen selveni
vaikea arvoitus täydelliseksi sopusoinnuksi; joka vivusta tuli jänne,
joka putkesta suoni, ja kokonaisuus esiintyi viisaasti suunniteltuna
niinkuin ikuisen Luojan kädestä lähtenyt ihmisruumis.
Viikkoja ja kuukausia kului siten. Niin kokonansa Paul syventyi tiedon-
ja luomishalunsa tyydyttämiseen, että kaikki muu varjona katosi hänen
mielenkiintonsa piiristä. Äidin kuva sai rauhallisemman muodon ja alkoi
jo hymyillä. Vilja kasaantui latoihin ikäänkuin näkymättömien käsien
kantamana, ja kun eräänä päivänä viimeinen kauralyhde tuli katon alle,
löi Paul päähänsä kuin uneksija ja sanoi: Minusta tuntuu, kuin vasta
eilen olisin nähnyt ensimäisen tähkän.
Mutta mitä enemmän hänen tietonsa kypsyivät, sitä enemmän hän oli
peloissaan yrityksen onnistumisesta. Kun hän kirjoitti sepälle, tykytti
hänen sydämensä niinkuin hänellä olisi ollut tutkintokuume. Hän kaihti
valoa niinkuin pahantekijä, sillä hän pelkäsi ihmisten naurua. Vasta
vasaran kalke antoi tiedon maailmalle.
Vieras mestari sai syödä perheen pöydässä. Isä osoitti häntä kohtaan
paheksimistansa siten, ettei tervehtinyt häntä ja että yhäti mutisi
itseksensä "narreista" ja "kuokkavieraista". Mutta kukaan ei välittänyt
siitä, ja työ jatkui rauhallisesti.
Paulin ohjauksen mukaan hajoitettiin koko kone ja jokainen sen osa
tutkittiin tarkasti. Vikaa, jonka ammattimies olisi heti huomannut,
täytyi heidän etsiä pitkät ajat. Usein he väittelivät tuntikaudet
jostakin pikkuasiasta.
Kerran mestari tokaisi kärsimättömänä: — Miksi hitossa ette ole konetta
lähettänyt johonkin korjauspajaan!
Paul hämmästyi. Sehän oli mainio ajatus! Tänään se tuntui hänestä aivan
uudelta, vaikka hän itse usein ennen oli samaa miettinyt. Mutta hän ei
ollut koskaan pannut täytäntöön tätä ajatusta, sillä se oli näyttänyt
hänestä sekä liian rohkealta että liian naurettavalta, — hän pelkäsi
myös, että Musta Sussu lähetettäisiin takaisin parantumattomaksi
tuomittuna. Hänen laitansa oli sama kuin tuon akan, joka mieluummin
tahtoi itse puoskaroida miehensä kuoleman omaksi kuin antaa lääkärin
julistaa hänet parantumattomaksi.
Kun mestari ja rengit pimeän tultua olivat lopettaneet työnsä, oli
Paulin tapana vielä sen jälkeen kuljeksia ja nuuskia työpaikalla,
ilman päämäärää ja ainoastaan sentähden, että hän ei tahtonut jättää
Mustaa Sussua. Mieluimmin hän olisi seisonut yövahtina sen vieressä
aina aamuun asti. Tällöin hän mielellään otti kainaloonsa myös jonkun
piirustuksen tai pari kirjaa, niinikään ilman mitään tarkoitusta,
koska jo oli pimeä — hän näet tahtoi, että kaikki olisi sievästi
järjestyksessä. Kaikki tämä tapahtui suurimmassa salaisuudessa, sillä
ei kukaan ollut lujemmin kuin Paul itse vakuutettu siitä, että hän oli
täysi hullu.
Eräänä iltana, kun hän pimeässä haparoi jotakin kirjaa, jonka ottaisi
mukaansa, sai hän laatikkonsa peränurkasta käteensä pitkulaisen ja
liereän esineen, joka oli kääritty silkkipaperiin. Hän tunsi, kuinka
hän punehtui pimeässä, sillä se oli Elisabetin lahjoittama huilu.
Kuinka oli mahdollista, että hän niin harvoin oli ajatellut sitä jäsen
antajaa? Surun varjo esti näkemästä tuota valoisaa olentoa, joka
viimeksi oli hänelle näyttäytynyt tuona kaikista synkimpänä päivänä;
ahkerat puuhat ja vaivat olivat olennon itsensä nyt karkoittaneet
häneltä varjojen maahan. Ensi silmänräpäyksessä Paul ei voinut muistaa
hänen kasvojensa piirteitäkään; vasta vähitellen hän sai uudelleen
hänen kuvansa itsellensä selväksi.
Kirjan asemesta hän otti kainaloonsa huilun, hiipi vajan taakse ja
asettui höyrypannulle istumaan. Hän kosketti uteliaana läppiä, asetti
sitten huilun puhaltimen huulillensa, mutta ei uskaltanut puhaltaa,
sillä hän ei tahtonut häiritä nukkuvia.
— Hauskaa olisi osata soittaa kauniisti ja sitä tehdessä ajatella
Elisabetia, sanoi hän itseksensä. Silloin jälleen voisin tuoda
ilmoille ajatukseni ja tuntea, että minullakin on oma, itsenäinen
elämä maailmassa! Mutta olenko sitten itseäni varten maailmassa? tuumi
hän taas ja piteli miettiväisenä erästä veiviä. Niinkuin tämä veivi
kiertyy tietämättä, miksi, ja on itsessään kuollut kappale, niin täytyy
minunkin kiertyä ja kääntyä kysymättä, miksi... Maailmassa sanotaan
olevan ihmisiä, joilla on oikeus elää omaa elämäänsä ja muodostaa
maailma omien mielihalujensa mukaan, mutta he ovat toisenlaatuisia kuin
minä, he ovat kauniita ja ylpeitä ja rohkeita ja heille paistaa aina
aurinko. He saavat nauttia elämän riemuja ja seurata sydämensä ääntä.
Mutta minä... oi, hyvä Luoja! — Hän katseli surumielin huilua, jonka
läpät hohtivat himmeästi hämärässä.
— Jos olisin ollut yksi noista ihmisistä, jatkoi hän hetken kuluttua
ajattelemistaan, niin olisin nyt kuuluisa soittotaiteilija. Minä
tiedän, että povessani piilee paljon sävelmiä, joita ei vielä kukaan
ole viheltänyt! Ja päämäärän saavutettuani naisin Elisabetin - ja isä
tulisi rikkaaksi ja äiti onnelliseksi. Mutta nyt on toinen kuollut ja
toinen raajarikko, Elisabet ottaa jonkun muun — ja minä istun tässä ja
katselen huilua osaamatta puhaltaa sitä.
Paul naurahti ääneensä ja luisui likemmäksi savutorvea, jota hän
taputti ja sanoi: Mutta tätä huilua tahdon oppia soittamaan, ja
silloinpa ilo on ilolle tuntuva!
Siinä istuessaan hän oli kuulevinänsä puutarhasta hiljaista
nauruntirskuntaa ja kuisketta. Hän kuunteli. Ei epäilemistäkään: siellä
kuhersi rakastavainen pari tai useampikin, sillä hänen korviinsa kuului
sipinää ja supinaa kuin varpusparvesta.
— Palvelustytöillä tuntuu olevan sulhasia, ajatteli hän; niille täytyy
näyttää, missä veräjä on.
Hän sieppasi ruoskan, joka riippui tallin ovessa, ja kiipesi hiljaa
aidan yli puutarhaan ajaaksensa pois kutsumattomat vieraat. Mutta
yhtäkkiä hän seisahtui kuin kivettyneenä, hänen silmänsä teroittuivat,
ja piiskan varsi vavahti hänen kädessään. Hän oli tuntenut sisartensa
äänet.
Paul nojautui puunrunkoa vasten ja kuunteli.
— Saatteko nyt olla häneltä rauhassa? kuiskutti yksi rakastajista.
— Hänellä on nyt liian paljon tekemistä koneensa kimpussa, vastasi
Kertun ääni. Suolattomat saarnansakin hän on unhottanut...
— Niistä te kai viisi veisasitte? Kerttu nauraa hihitti.
— Hölmö hän on mieheksi, tekeytyköön kuinka arvokkaaksi hyvänsä.
Rakkautta hän ei ymmärrä hituistakaan. Niin pitkälle kuin muistan, on
hän hiiviskellyt Elisabet Douglasin kinterillä, mutta luuletko, että
hän kertaakaan on uskaltanut katsoa häntä silmiin? Ja tyttö tietenkin
antaa palttua mokomalle nahjukselle... Leo, hänen serkkunsa, on aivan
toista maata.
Paulin sydän oli lakata sykkimästä, mutta hän kuunteli edelleen.
— En ymmärrä, miksi te yleensä tottelette häntä, puhui miehen ääni.
Me olemme aina antaneet hänelle selkään ja sitten päästäneet hänet
menemään, ja kiitokseksi siitä hän on pyytänyt meiltä anteeksi.
Sellaiselle jänishousulle tarvitsee vain näyttää hampaitaan.
— Odotapas, senkin yllyttäjä! ajatteli Paul, joka nyt tiesi, kenenkä
kanssa oli tekemisissä.
Mutta Kerttu vastasi innokkaasti.
— Hyi sinua! Sitä hän ei ole ansainnut. Hän rakastaa meitä niin
suuresti, että meidän oikeastaan pitäisi hävetä tahtoessamme pettää
häntä... Mitä hän vain voi lukea silmistämmekin, sen hän meille antaa,
ja minä voisin vannoa, että hän juuri rakkautensa tähden on niin
surullinen. Kun oikein ajattelee, niin voihan sitä silloin tällöin
ottaa vastaan nuhdesaarnan, erittäinkin kun ei siihen niin suurta arvoa
pane.
— Hyvä tietää, ajatteli Paul ja hiipi kiertäen lehtimajan luo, jossa
toinen pari oleskeli.
Tämä oli paljon hiljaisempi, ja ainoastaan suudelma tai lyhyt naurahdus
katkaisi hiljaisuuden, kunnes hän kuuli Katrin äänen:
— Miksikä viime sunnuntaina tanssit niin paljon Matildan kanssa?
— Se on hävytön parjaus! sanoi toinen veljeksistä. Kuka kielikello on
sinulle sellaista jutellut?
— Pappilan Hedvig.
— No oikeanpa olet tavannut! Hän kadehtii sinua — siinä koko juttu.
Olisitpa nähnyt, kuinka hän minuun viime sunnuntaina katsoi...
Pelkäsin, että tukkani syttyisi tuleen.
— Oi, sitä petollista!
— Älä sinä semmoisesta välitä. Petollisia te olette kaikki! Tule tänne,
leivoseni, aurinkoni, tuittupääni, ja laske pääsi syliini, jotta saan
sinua tukistaa!
— Näinkö?
— Ei, sinä painat kellonvitjoistani! Mutta noin... Laula nyt jotakin!
— Mistä sitten?
— Rakkaudesta.
Hetken vaiti oltuaan Katri alkoi hyräillä:
Kun satakieli lauleli
puol' kolmeen aamulla,
niin kappaleiksi lennähti
huoneeni ikkuna.
Mä tuota riensin katsomaan
puol' kolme aamulla,
ja tikapuut näin nojallaan
ja miehen haamua...
— Laula enemmän!
— Enkä! Laulu on oikeastaan sopimaton.
— Miksi sitten aloitit?
Katri nauraa hihitti ja oli vaiti.
— Laula jotakin muuta!
— Suutele minua ensin!
Kuului hetken kestävä painin ryty ja sitten rakastajan ääni:
— Mitä tämä merkitsee? Ensin tahdot ja sitten vastustelet, senkin
kissanpoikanen.
— Tässä olen!
— Päästä irti! — Tuli ja leimaus... sinä kynsit!
— Jos otat toisen, niin kynsin sinulta silmät päästä!
— Ja siinä kaikki?
— Ei suinkaan, minä asetun makaamaan katajapensaan juurelle ja kuolen
nälkään. Minun hautajaisiini sinun pitää tulla. Huu! kuinka ihanaa...
Mutta kuule, minäpä osaan kauniin laulun:
Oi, tiedätkö, sua miten lemminkään?...
On nummella hauta yksinään,
siell' lepää laulaja onneton,
ja lempi se vei hänet kuolohon.
Hän nukkuvi, nukkuvi, sittenkään
ei vapaaks' pääse hän lemmestään.
Kun puol’yö saapuu, hän heräjää...
Jos lempi rinnassas' väräjää,
käy hänen luokse, ja alta mullan
tuo lohdun laulut ja syli kullan.
— Eikö se ole kaunis?
— Hyvin kaunis! Mistä olet sen oppinut, kissanpoika?
— Löysin sen kerran eräästä äidin runovihosta — luulen että hän itse on
sen sepittänytkin.
Paul oli koko tämän keskustelun ajan ollut ikäänkuin huumaantuneena.
Mutta kun hän kuuli äitiä mainittavan, valtasi hänet suuttumus, ja hän
huitaisi ruoskallaan noiden kuhertelijoiden päiden päällitse, niin että
pensaiden lehdet lentelivät ilmassa.
Kirkaisten he kaikki kavahtivat pystyyn. Niin pian kuin Erdmann
veljekset olivat tunteneet häiritsijänsä, tahtoivat he luikkia
tiehensä, mutta tytöt riippuivat itkien heissä kiinni. He etsivät
suojaa omaa veljeänsä vastaan.
— Tulkaa tänne! huusi Paul.
Tytöt jättivät rakastajansa ja pakenivat toistensa turviin. Erdmann
veljekset väistyivät yhä edemmäksi.
— Jääkää tähän! kirkaisi Paul heille.
— Mitä sinä oikeastaan tahdot meistä? sanoi vanhempi veli, joka ensinnä
sai takaisin hävyttömyytensä.
— Teidän pitää tehdä tiliä minulle!
— Sinä tiedät, missä voit tavata meidät, sanoi nuorempi ja veti
mukaansa veljeänsä takinliepeestä. Mutta samassa Paul kävi häntä
rintapielistä kiinni...
— Päästä irti!
— Te tulette sisään yhdessä!
— Sitä saat odottaa! sanoi vanhempi veli.
— En tiedä oikeastaan, mitä sinulla on tekemistä meidän kanssamme,
änkytti nuorempi veli Paulin kourissa. Me rakastamme sisariasi — ja se
asia ei kuulu sinuun.
— Jos te heitä rakastatte, niin tiedätte myös, missä on ovi, jonka
kautta voitte tulla heitä kosimaan, mutta te olette rosvoja...
Ulrikin oli onnistunut temmata veljensä irti Paulin käsistä, ja
silmänräpäyksessä molemmat livistivät hurjaa vauhtia pakoon läpi
puutarhan, yli aidan, ja katosivat pimeyteen. Paul kääntyi aivan kuin
huumautuneena ja näki sisartensa kykkivän erään puun takana.
— Tulkaa! sanoi hän, ja itkien he seurasivat häntä. Sisaret yrittivät
pujahtaa omaan kamariinsa, mutta Paul vei heidät tupaan. Vavisten he
vetäytyivät nurkkaan, sillä he eivät tietäneet, minkä rangaistuksen
saisivat veljeltään. Tämä sytytti kynttilän ja otti albumista erään
valokuvan.
— Tulkaa nyt huoneeseenne! sanoi hän.
Kuin kaksi katuvaa lammasta he seurasivat veljeänsä.
— Kuka tuo on? kysyi Paul ankaralla äänellä näyttäen kuvaa. Se oli
äidin muotokuva nuoruuden päiviltä. Ajan hammas oli kuluttanut
piirteet, mutta tytöt tunsivat kuitenkin kuvan. Käsiänsä väännellen he
vaipuivat polvillensa vuoteen ääreen ja itkivät epätoivoisina.
Ja sitten he tunnustivat kaikki. Paul kuuli pahempia kuin oli koskaan
voinut aavistaa. — —
Peloittava hiljaisuus seurasi. Paul meni ikkunan luo ja katseli ulos
yöhön.
— Jumalan kiitos, että sinä, äiti, olet kuollut! sanoi hän ja pani
kätensä ristiin.
Tytöt alkoivat ääneensä itkeä, ryömivät polvillaan Paulin luo ja
tahtoivat suudella hänen käsiänsä. Paul silitti heidän hiuksiansa. Hän
rakasti heitä kuitenkin niin paljon.
— Lapset, lapset! sopersi hän ja vaipui tuolille yhtä avuttomana kuin
he.
— Toru meitä, Paul! nyyhkytti Katri.
— Ei, lyö mieluummin! pyysi Kerttu. Sen olemme ansainneet.
Paul paineli otsaansa. Kaikki oli hänestä vielä niinkuin ilkeää unta.
— Kuinka tämä on ollut mahdollista? mutisi hän. Olenko niin huonosti
vartioinut teitä?
— He ovat... luvanneet... naida meidät, sai Katri lausutuksi.
— Sitten kun suruvuosi on ohitse... vietetään häät, lisäsi Kerttu.
— Jos he ovat luvanneet, niin he pitävät sanansa, huudahti Paul
itseänsä lohdutellen. Älkää olko polvillanne minun edessäni, lapset —
polvistukaa hyvän Jumalan eteen! Se on tarpeen. Tämä kuva olkoon tästä
päivästä alkaen aina teidän yöpöydällänne. Eiköhän se peloita teitä
kulkemasta häpeän teillä... Hyvää yötä!
Sisaret syöksyivät hänen jälkeensä ja pyysivät häntä jäämään —
he pelkäsivät niin kovasti; mutta Paul irroitti heidät itsestään
lempeästi ja kapusi omaan kammioonsa, jossa hän pimeässä istui ja
mietti. Hän häpesi, niin että hänestä tuntui mahdottomalta enää sietää
päivänvaloa...
Seuraavana aamuna hän kutsui mestarin luoksensa ja maksoi loput hänen
palkastaan. Tuo kunnon mies kävi oikein hämillensä ja sanoi:
— Mitä tämä merkitsee, herra Meyhöfer? Nyt kun kaikki on oikealla
tolalla...
— Oikealla tolalla, mutisi Paul itseksensä. Onnettomuuden lisäksi häpeä
— mestari sanoi totuuden.
— Olen saanut muuta ajateltavaa, vastasi Paul. Koneen laitos saa jäädä
toistaiseksi. Saatuani jälleen aikaa lähetän teitä noutamaan.
Isä oli vihoissaan yölevon häiritsemisestä.
— Mitä teit puutarhassa? kysyi hän pojalta. Kuulin äänesi sieltä.
— Siellä oli omenanvarkaita, vastasi Paul.
Kaksoisilla oli itkettyneet silmät eivätkä he uskaltaneet nostaa
katsettaan maasta. — Tuommoisilta siis näyttävät langenneet! ajatteli
Paul ja päätti olla ankara kuin vanginvartia. Mutta kun hän ensi kerran
tiuskaisi heille, ja tytöt nöyrinä, oikea Magdalenankatse silmissä
katsoivat häneen, niin valtasi hänet sääli, hän sulki heidät itkien
syliinsä ja sanoi: Rauhoittukaa, lapset! Kaikki käy vielä hyvin!
Paul oli vakuutettu, että Erdmann veljekset jo samana päivänä
tulisivat. Omatunto on pakoittava heitä, sanoi hän itseksensä. Hän oli
niin varma asiastansa, että hän päivällisen jälkeen vaati isänsä, joka
työttömyydessään oli käynyt hyvin likaiseksi, ottamaan toisen takin
yllensä, koska oli odotettavissa tärkeä vierailu. Isä totteli nuristen
ja oli aivan raivoissaan huomattuansa, että suuri vaiva oli mennyt
hukkaan.
— He tulevat huomenna, ajatteli Paul levolle mennessään — heillä ei
ollut rohkeutta tänään. Mutta ei seuraavanakaan päivänä kuulunut
ketään; ja niin kului koko viikko. Paul oli aivan kuin järkensä
menettänyt ja saattoi seisoa pitkät ajat veräjällä ja tuijottaa
nummelle päin. Rengitkin katselivat häntä kummeksien ja alkoivat
joutavia jaaritella.
— Vahinko vaan, ajatteli hän, että minulla vielä on niin vähän
kokemusta lemmenasioissa; muuten kyllä tietäisin neuvon. Tuskallinen
levottomuus ahdisti häntä, ja yöllä hän ei saanut unta.
— Tahdon auttaa heitä alkuun, sanoi hän eräänä aamuna ja antoi
valjastaa keltaisten korivaunujen eteen, jotka hän äskettäin oli
ostanut eräästä huutokaupasta. Hän ajoi Lotkeimiin, Erdmann veljesten
taloon, jota he vanhempiensa kuoleman jälkeen yhdessä hoitivat.
Hänen sydäntänsä kouristi häpeä ja harmi, kun hän nyt melkein kuin
armonanojana astui niiden kotiin, jotka hänelle elämässä olivat niin
paljon pahaa tehneet. Hän oli vähällä palata portilta takaisin, mutta
puristi ohjaksia lujemmin kädessään ja mutisi: Nyt ei ole minusta
kysymys.
Hän ajoi ruohottuneen pihamaan poikki, jossa orjantappurat rehoittivat
ja jota ympäröitsivät laveat, mutta rappeutuneet ulkohuonerivit, ja
pysähtyi asuntorakennuksen eteen, jonka ikkunaluukkuihin oli maalattu
mustia ja valkoisia renkaita, nähtävästi sentähden, että niitä
ajoittain käytettiin pilkkaanammuntatauluina.
— Kunniaksi ei juuri ole naittaa sisarensa tänne, mutta suurempaa
kunniaa he eivät juuri enää voi pyytää.
Niin ajatteli Paul sitoessaan hevostaan kiinni portaiden käsi puuhun,
sillä näkyvissä ei ollut ainoatakaan ihmisolentoa, joka olisi voinut
ottaa vastaan ohjakset; ainoastaan etäisestä riihestä kuului varstojen
paukkinaa. Tullessaan kuistille hän oli kuulevinaan sisältä hätäistä
kuisketta ja ovien aukomista sekä sulkemista. Sitten kävi kaikki
hiljaiseksi. Hän astui huoneeseen, missä vielä näkyi suuruksen jätteitä
pöydällä. Itse huone oli täynnä sikarin savua. Paul oli odottanut
hetken, kun viereisestä huoneesta tuli sisään vanha, kuiva naishenkilö,
joka oli hyvin hämillään.
— Herrat eivät ole kotona, sanoi nainen odottamatta kysymystä; he
matkustivat aamulla pois ja viipyvät kai hyvin kauan matkallansa.
— Ei tee mitään... Minä odotan.
Akka alkoi laveasti selittää, että odottaminen oli hyödytöntä, koska
ei milloinkaan voinut edeltäpäin tietää herrojen kotiinpalausaikaa.
He viipyivät usein koko yön ja enemmänkin. Akan haastellessa oli Paul
kuulevinaan, että vaunuilla ajettiin ulos pihasta. Hän juoksi ikkunaan
peläten hevosensa päässeen irti; mutta kun eläin seisoi rauhallisena
paikallaan, heräsi Paulissa epäluulo, jonka hän vielä minuutti sitten
olisi empimättä torjunut luotaan.
Vanha emännöitsijä ei uskaltanut käskeä Paulia pois, ja häiritsemättä,
vaikka ruoatta ja juomatta hän odotti iltaan asti. Vasta pimeän tultua
hän nöyryytettynä ja alakuloisena lähti kotiin.
Seuraavana aamuna hän tuli takaisin — turhaan tälläkin kerralla.
Kolmantena päivänä oli portti lukossa. Ihka uusi lukko oli kiinnitetty
salpaan. Se näytti hankitun aivan Paulia varten.
Hän oli nyt varma siitä, että veljet tahallaan häntä karttoivat. —
He eivät kehtaa katsoa minua kasvoihin, ajatteli hän; minä kirjoitan
heille.
Mutta kun hän oli tarttunut kynäänsä väkinäisesti piirtääkseen
ystävällisiä, sovinnollisia sanoja, alkoi tehtävä häntä niin inhottaa,
että hän iski kynänsä säpäleiksi pöytään ja rupesi voihkien kulkemaan
lattialla edestakaisin.
Minun pitää ensin hankkia itselleni voimia, sanoi hän ja hiipi
äänetönnä tyttöjen huoneeseen. Sisarukset istuivat kalpeina ikkunan
ääressä sanomatta sanaakaan ja tuijottivat etäisyyteen... Sitten toinen
painoi päänsä toisen olkapäälle ja kuiskasi surullisesti:
— He eivät tule enää koskaan!
— He pelkäävät häntä, huokasi toinen.
Ja molemmat vaipuivat jälleen ajatuksiinsa.
— Nyt toimeen, ajatteli Paul huoahtaen tultuansa jälleen huoneeseensa;
tiesinhän, että tämä auttaisi.
Hän otti uuden paperiarkin ja kirjoitti kauniin kirjeen, missä hän
selitti veljeksille, ettei hän enää ollut vihainen heille, että hän
antaisi kaikki anteeksi, jos he vain hankkisivat hyvityksen sisarille.
— Huomenna he tulevat, ajatteli hän ja huoahti keventyneenä, kun kirje
oli lähetetty. Lopun päivästä hän kuljeskeli nummella, sillä hän ei
uskaltanut katsoa ketään silmiin — siihen määrään hän häpesi.