XVI.

Talvi tuli ja meni... Maa peittyi lumeen ja viheriöitsi jälleen...

Leiniköt kohottelivat kultaisia päitänsä, katajapensaisiin puhkesi

hentoja vesoja, ja leivoset livertelivät sinisellä taivaalla.

Mutta Meyhöferin kolkossa talossa ei kevät ollut keväälle tuntua. Paul

oli kyllä, vaikkapa vaivallakin, saanut hankituksi siemenjyviä, ja

palopaikalla kohoili jo uusi rakennus, mutta parempien aikojen toivo

ei ollut vielä palannut. Ilotonna Paul teki velvollisuutensa, ja otsan

kurtut painuivat syvemmiksi ja syvemmiksi. Enemmän kuin milloinkaan hän

vaipui mietiskelyyn ja suri sitä, että oli tehnyt väärän valan.

Kuukausia kului, ennenkuin hänelle selvisi, ettei hänen levottomuutensa

ollut muuta kuin houretta, jonka oli synnyttänyt hänen taipumuksensa

turhantarkasti punnita joka sanaa. Hän ajatteli sitä kysymystä, jonka

oikeuden puheenjohtaja oli tehnyt hänelle, ja huomasi, ettei hän

olisi voinut toisin vastata. Ensi kertaahan hän silloin itse asiassa

oli tunkeutunut vieraaseen puutarhaan; mitä kerran eräänä riemuisena

kuutamoyönä oli tapahtunut toisella puolen aitaa — mitä oikeusherrojen

siihen tuli?

— En, valapattoinen en ole, sanoi hän itsellensä, mutta kehno pelkuri,

joka säikähtää jo paljaasta työn varjosta. Eikö minun olisi pitänyt

ylpeänä ja ilomielin tehdä väärä vala Elisabetin tähden? Se olisi ollut

jotakin, mutta minä elän tässä tylsänä ja alakärsänä kuin päiväläinen.

Ja "mallikelpoisen" aivoissa heräsi hehkuva halu olla suuri

pahantekijä, jotta hän saisi toimittaa jotakin, mitä hyvänsä. Noihin

kahteen hetkeen, palavan talon katolla ja oikeudessa, sisältyi hänestä

kaikki maailman onnellisuus, ja mitä enemmän hän teki työtä ja puuhasi,

sitä hyödyttömämpänä hän piti itseänsä.

Isä oli yhä vielä sidottu kantotuoliinsa, jossa hänen kaikesta

päättäen oli edelleenkin pysyminen, sillä loukkaantunut jalka ei

ottanut täysin parantuakseen. Hän istui äreänä ja joutilaana, selaili

toisinaan jotakin vanhaa kalenteria ja haukkui jokaista, joka

läheisyyteen sattui. Paulia kohtaan oli hänessä jotakin vastentahtoista

kunnioitusta, hän murisi itseksensä nähdessään poikansa, mutta ei

uskaltanut enää asettua vastarintaan. Ja äiti!

Hän oli käynyt hieman väsyneemmäksi, hieman hiljaisemmaksi — muuten

ei ollut tapahtunut muutosta hänessä, mutta joka kuunteli tarkemmin,

saattoi kuulla ilmasta suhinaa. Vaaniva korppikotka siellä lenteli

talon yläpuolella ja teki kierroksensa yhä pienemmiksi ollaksensa

jonakin päivänä valmis syöksymään saaliinsa niskaan. Äiti kuuli itse

siipien suhinan ja ymmärsi sen merkityksen, mutta hän oli vaiti,

niinkuin oli ollut ikänsä kaiken.

Eikä onni ollut vielä tullut...

Huhtikuun alussa hän joutui vuoteen omaksi. "Yleistä heikkoutta",

selitti lääkäri ja kehoitti tekemään kylpymatkan. Äiti hymyili ja

kielsi lääkärin puhumasta kenellekään tästä, sillä hän tiesi, että Paul

raataisi itsensä pilalle tehdäksensä tämän matkan mahdolliseksi.

Parannuskeino, joka ei kuitenkaan auttaisi! Äiti tiesi, mitä hän

tarvitsi: auringon paistetta! Surutar oli niin tarkoin peittänyt hänet

huntuunsa, ettei ainoakaan säde päässyt tunkeutumaan hänen sieluunsa.

Kaksoiset saivat nyt hoitaa emännyyttä. Ja rivakasti kävikin heiltä

työ, se täytyi Paulinkin tunnustaa. Jos he olivat lyöneet jotakin

rikki, niin he nauroivat, ja jos heiltä kiellettiin kävelymatka, niin

he itkivät, mutta itku muuttui pian nauruksi, eikä koskaan ennen saatu

pöytää niin nopeasti katetuksi, eivätkä koskaan ennen maitoastiat

olleet niin puhtaita kuin nyt. Äiti huomasi kaiken tämän ja sanoi:

— Minun on jo aika lähteä pois — enhän enää ole miksikään hyödyksi.

Helluntain aikaan alkoi hän käydä unettomaksi ja saada kuumetta.

— Miksikä kiniini on niin kallista! huokaili Paul lähettäessänsä rengin

apteekkiin.

Apua etsien hän katseli Mustaa Sussua, mutta se ei liikahtanut. Usein

täytyi keskeyttää peltotyöt, jotta turpeen kokoomisella olisi saatu

rahaa talon tarpeisiin.

Äitiä rupesi vaivaamaan tuskaisa levottomuus, ja hän tahtoi, että

joku valvoisi öisin hänen kanssansa. Mutta kaksoiset päivän puuhista

väsyneinä nukkuivat sairaan viereen, vieläpä välisti vaipuivat

poikkiteloin hänen vuoteelleen, niin että vanha, heikko nainen sai

kantaa nuorten, kukoistavien ruumiiden painoa.

Paul lähetti sisaret levolle ja alkoi itse valvoa.

— Mene nukkumaan, poikani! sanoi äiti. Sinä tarvitset lepoa enemmän

kuin kukaan muu meistä.

Mutta hän jäi. Ja toukokuun öinä, kun kukkaset toisilleen kuiskailivat

puutarhassa ja seljapensaan tuoksu tunkeusi sisään kaikista raoista,

istuivat he molemmat usein tuntikausia käsi kädessä ja katsoivat

toisiinsa, ikäänkuin heillä olisi ollut niin paljon toisillensa

kerrottavaa. Sellainen aina oli ollut äidin ja pojan väli. Tuo yli

reunojensa kuohuva rakkaus etsi sanoja, mutta suru oli ryöstänyt heiltä

kielen.

Aamulla auringon noustessa Paul huuhteli päänsä kylmällä vedellä ja

meni työhönsä.

Hänen läsnäolonsa rauhoitti äitiä niin, että hän välisti saattoi

nukkua. Silloin Paul hiipi huoneeseensa ja toi sieltä fysikaaliset

kirjansa, joissa niin oppineesti ja vaikeatajuisesti selitettiin

höyrykoneiden rakennetta. Hänen valvomisesta väsyneen ja henkiseen

työhön tottumattoman päänsä oli tukala käsittää noita vaikeita sanoja

— mutta hänellä oli hyvää aikaa, ja lannistumatta hän kulki eteenpäin

sivu sivulta, niinkuin peltomies kivistä kenttää kyntäessään.

Avatessaan silmänsä kysyi äiti:

— Kuinka kauas olet ehtinyt?

Paulin täytyi silloin kertoa, ja äiti oli ymmärtävinänsä.

Mutta jos hän kysyi: Miksi luet tuota kaikkea? — niin Paul vastasi

viekkaan näköisenä: Opettelen kultaa tekemään.

— Poika parka! vastasi äiti ja silitti hänen kättänsä.

Eräänä yönä kohta helluntain jälkeen ei hän jälleen saanut unta

silmiinsä.

— Lue minulle noista oppineista kirjoista! sanoi hän. Ne ovat niin

soman ikävystyttäviä. Ehkä siten saan unta.

Paul totteli, mutta kun hän oli lukenut tunnin verran, huomasi hän

äidin katselevan häneen suurilla, kuumeesta loistavilla silmillä,

valppaampana kuin ennen.

— Tästäkö sinä siis teet kultaa? kysyi hän.

— Niin, äiti, vastasi Paul säikähtyneenä nähdessään kuumeen jälleen

palanneeksi.

— Kuinka se tapahtuu?

— Saat sitten nähdä, vastasi Paul, kuten tavallisesti.

Mutta tällä kertaa ei äiti tyytynyt tähän, vaan sanoi:

— Kerro rakkaani! Kerro heti! Kuka tietää, mitä tapahtuu... Tarvitsisin

edes pienen lohdutuksen, ennenkuin nukun.

— Äiti! huusi Paul pelästyneenä.

— Rauhoitu, lapseni! Mitä siinä piilee? Kerro, kerro!

Hän pyysi niin tuskallisesti, ikäänkuin seuraavana minuuttina jo

olisi liian myöhäistä. Hengästyneenä ja sekavin sanoin puhui Paul

mielijohteistaan — kuinka hän tahtoi herättää eloon Mustan Sussun jäsen

avulla kaivaa suon tyhjiin — mutta keskellä kertomustaan valtasi hänet

levottomuuden tuska, hän heittäysi nyyhkien polvillensa vuoteen viereen

ja painoi kasvonsa äidin rintaa vasten.

Äiti pyysi häntä nousemaan ja sanoi:

— Väärin tein, kun peloitin sinua. Kaikkihan on Jumalan kädessä... Mitä

olet kertonut minulle on ilahuttanut minua. Tiedän, että mihin sinä

ryhdyt, sitä et kesken jätä. Soisin vaan eläväni niin kauan...

Niin hän rohkaisi poikaansa, hiljaa ja huomaamatta; itsestään ei

hänellä enää ollut mitään toiveita.

Eräänä toisena yönä, kun Paul oli uupuneena nukahtanut tuolillensa,

huusi äiti hänen nimeänsä.

— Mitä tahdot, äiti? kysyi Paul säpsähtäen.

— En mitään, sanoi äiti. Suo anteeksi! Minun ei olisi pitänyt herättää

sinua... Mutta kuka tietää, kuinka kauan vielä saamme puhua toistemme

kanssa — ja minä tahtoisin käyttää aikaa hyväkseni.

Paul oli tällä kertaa liiaksi uninen käsittääksensä noiden sanojen

merkitystä. Hän muutti aivan sairaan viereen istumaan ja tarttui hänen

käteensä, mutta silmät painuivat jälleen kiinni.

Äiti luuli Paulin olevan hereillä ja alkoi puhua:

— Minä olin kerran hyvin iloinen nuori tyttö, melkein kuin sisaresi...

Sydämeni oli haljeta ilosta, ja silmäni tähystivät aina etäisyyksiin,

ikäänkuin täytyisi sieltä ilmestyä jotakin äärettömän kaunista -prinssi

tai sellaista. Kerran syttyi lempi rinnassani - tuo suuri, taivaallinen

lempi, joka vie mukaansa niinkuin kohtalo. Mutta hän ei välittänyt

minusta — hän oli hoikka, vaaleaverinen, ja hänellä oli syylä leuassa.

Halusin aina suudella tuota syylää, mutta en koskaan saanut. Hän

huomasi lempeni, ja eräänä päivänä, kun hän oli erittäin vallaton,

sulki hän minut syliinsä, ja päästi sitten menemään taas... Mutta minä

iloitsin ja riemuitsin siitä, että hän edes kerran oli minut syliinsä

ottanut.

Äiti vaikeni. Hänen silmänsä loistivat, ja hänen poskiinsa lennähti

vieno, miltei tyttömäinen puna - hän näytti ihmeellisen nuorentuneelta.

Nähtyänsä, että Paul oli nukkunut, hän vaikeni, ja suru tunki mieleen.

— Paul heräsi ja sanoi:

— Minusta tuntui, kuin olisit kertonut jotakin...

— Näit kai unta, sanoi äiti hymyillen, mutta sillä aikaa liitelivät

hänen ajatuksensa kauemmaksi ja kauemmaksi läpi koko hänen elämänsä

ja poimivat joka loukosta kaikki ne ilon murut, jotka hänen osallensa

milloinkin olivat tulleet.

— En tiedä, puhui hän, miksi koko elämäni olen ollut murheellinen.

Ajatellessani taaksepäin ei minua oikeastaan koskaan ole kohdannut

mikään suuri onnettomuus. Hupaista ei juuri ollut jättää Helenenthalia,

ja kun näin palavan aitan tulipunaisen loimon valaisevan huonettani,

pelästyin, mutta yleensä on kaikki kuitenkin käynyt jotenkin hyvin.

Olen saanut nähdä teidät, lapseni, varttuvan aikaihmisiksi, eikä

kuolema ole ainoatakaan ryöstänyt — ruokaa ja juomaa on meillä aina

ollut kylläksi. Isä on tosin usein murissut, mutta semmoistahan on

avioelämä — sen saat kerran itse kokea. Te kaikki lapset olette

pitäneet minusta. Pojista on tullut kelpo miehiä, ja tytöistä tulee

kelpo naisia, jos Jumala suo ja sinä pidät heistä huolta. Mitä voisin

enempää pyytää?

Niin koetti tuo kuoliaaksi kiusattu vaimo raukka saada selville,

mikä se hänet oli kuolon omaksi murjonut. Verkalleen kohotti Surutar

huntuansa hänen päästänsä, jotta kuolema saisi hengittää häntä suoraan

kasvoihin.

Ja eräänä iltana hän kuoli... Huomaamatta silmät painuivat

umpeen. Lääkäri, joka avuksi kutsuttiin, puhui voimattomuudesta

ja verettömyydestä; ainoastaan tunteelliset sanovat tällaisissa

tapauksissa: Sydän murtui.

Katkerasti itkien polvistuivat kaksoiset äidin vuoteen viereen; isä,

joka tuolissaan kannettiin sisään, nyyhkytti ääneensä ja tahtoi väkisin

herättää vainajan eloon; Paul seisoi päänpuolella ja puri huultaan.

— Minä olin sittenkin oikeassa, ajatteli Paul. Hän kuoli, ennenkuin

onni tuli. Nälkäisenä hän lähti elämän juhla-aterialta, niinkuin

ennustin.

Hän ihmetteli, ettei hän tuntenut niin suurta murhetta, kuin oli

odottanut. Mutta kaikellaiset sekavat, omituiset ajatukset, jotka

liitelivät hänen päässään niinkuin yölepakot hämärässä, ilmaisivat,

kuinka hänen mielentilansa laita oli.

Oli jo puoliyö, kun isä sanoi:

— Menkäämme levolle, lapset! Nukkukoon se, joka voi... Raskaat päivät

odottavat meitä.

Hän syleili kaksoisia, pudisti Paulin kättä ja antoi kuljettaa itsensä

huoneeseensa.

— Kuinka hyvä isä on tänään! ajatteli Paul. Sellainen hän ei ole

koskaan ollut.

Sisaret riippuivat itkien hänen kaulassaan ja pyysivät häntä jäämään

heidän luoksensa. He pelkäsivät niin kovasti. Paul lohdutteli heitä

ja vei heidät heidän suojaansa, luvaten hetken kuluttua tulla heitä

katsomaan.

Kun hän sitten tunnin päästä kynttilä kädessä hiipi heidän vuoteensa

viereen, näki hän heidät nukkuneina toistensa syliin, ja kyynelet

olivat vielä kuivumattomina heidän punaisilla poskillansa.

Sitten hän kuunteli isän ovella, mutta kun huoneesta ei mitään ääntä

kuulunut, hiipi hän varpaillansa vainajan luo. Hän tahtoi vielä kerran

valvoa hänen vieressään.

Sisaret olivat levittäneet valkoisen liinan äidin kasvoille. Paul

otti sen pois ja katseli ristissä käsin, miten kynttilän häilyvä valo

kuvastui noissa vahapiirteissä. Niissä ei ollut tapahtunut suurta

muutosta; ainoastaan nuo siniset suonipahkurat ohimoilla näkyivät

selvemmin, ja silmäripset loivat syvemmän varjon kuihtuneille poskille.

Hän sytytti yölampun, joka äidin sairauden aikana oli palanut joka yö,

istui tuolille, jossa hän tavallisesti oli istunut, ja aikoi pitää

hiljaisen hartaushetken.

Mutta yhtäkkiä hän muisti, että oli unhottanut lähettää nikkaria

noutamaan, jotta mitta saataisiin ottaa ajoissa. Arkun piti oleman

yksinkertainen, mustaksi maalattu — ja yltympäri kanervakukkaköynnös,

sillä tuosta vaatimattomasta kasvista äiti oli enimmin pitänyt.

— Mitähän arkku tulee maksamaan? ajatteli hän sitten ja pelästyi, sillä

hänellä ei ollut rahaa hautauskustannuksiin. Hän mietti ja laski, mutta

ei tullut mihinkään päätökseen. Tämä on ensi kerta kun äiti tarvitsee

jotakin itsellensä, sanoi Paul hiljaa ja ajatteli noita kuluneita

vaatteita, joita äiti oli pitänyt vuodesta vuoteen.

Hän laski yhteen saatavat, joita nyt kiireessä voitaisiin periä,

mutta summa oli pieni eikä läheskään riittänyt kustannuksiin. Eivät

ne turvekuormatkaan, joita hän huomenna ja ylihuomenna aikoi lähettää

kaupunkiin, voisi asiata auttaa. Hän otti paperipalasen ja alkoi

yhteenlaskea kustannuksia:

Arkku.......... 15 taalaria

Hauta.......... 10 taalaria

Lukkarille...... 5 taalaria

Kangasta käärinliinoihin 2 taalaria.

Sitten itse hautajaisjuhlallisuudet, jotka isä luultavasti tahtoi niin

suuremmoisiksi kuin mahdollista:

10 pulloa portviiniä 10 taalaria

1 laatikko sikareja. 2 taalaria

2 astiaa olutta..... 2 taalaria.

Ja sitten leivoksiin... Vehnäjauhoja kyllä oli kotona, mutta sokeria,

rusinoita, manteleita ja paljon muuta täytyi hankkia. Kuinka paljon

tuohon kaikkeen menneekään? Hän ei saanut laskujaan selville. — Äiti

kyllä voi sen sanoa, ajatteli hän ja aikoi juuri kysyä — kun hän näki,

että äiti oli kuollut.

Kauhu valtasi hänet. Vasta nyt, kun hänen mielikuvituksensa jälleen

elpyi, hän käsitti, että oli kadottanut äitinsä. — Hän oli vähällä

kirkaista, mutta hillitsi itsensä, sillä laskut olivat vielä kesken.

— Anna anteeksi, äiti hyvä, sanoi hän, silittäen vainajan kylmiä

poskia. En voi surra sinua vielä; minun täytyy ensin haudata sinut. — —

—

* * * * *

Kolme päivää myöhemmin vietettiin hautajaiset.

Niinkuin Paul oli aavistanut, tahtoi isä valmistaa ne hyvin

juhlallisiksi. Kaikille kaupunkilaisystävillensä hän lähetti

kutsumuksia, jotka olivat kirjoitetut hienolle sormenlevyisillä

surureunuksilla varustetulle paperille. Näissä kutsukirjeissä hän toi

esiin surunsa mitä kauniimmilla sanoilla, ja nimikirjoituksensa perään

hän oli aina vetänyt mahtavan kiemuran.

Illalla ennen hautajaispäivää saapuivat veljet, juuri kun ruumis

oli saatu puetuksi. Moneen vuoteen he eivät olleet käyneet kotona,

jonka tähden Paul ei ollut tuntea heitä. Opettaja oli arvokkaan ja

ankaran näköinen mies, ja hänen vatsansa oli jo alkanut kasvaa.

Hän toi muassaan nuoren, suruharsoon puetun naisen, joka oli hänen

morsiamensa. Tämä silmäili kummeksien matalaa, yksinkertaista huonetta

ja yritti kasvonilmeissään osoittaa sitä ystävällisyyttä ja surua,

jota hänen asemansa vaati. Kauppias-veli tuli perässä. Hänen näössään

oli kevyttä huikentelevaisuutta, ja hänen surunsa osoittautui enemmän

vastenmielisyyden tunteeksi kuin mielenkaihoksi.

Molemmat veljet syleilivät juhlallisesti isää, ja vieras neiti

kumarsi ja suuteli hänen kättänsä ja otsaansa. Sitten he tervehtivät

kaksoisia, jotka suruvaatteissaan näyttivät entistä tuoreemmilta ja

miellyttävämmiltä. Paulia, joka hämillään seisoi ovella lakkiansa

hypistellen, he eivät olleet huomanneet.

Viimein Gottfried kysyi:

— Missä on velimiehemme?

Tämä astui esiin ujona ja tarjosi kätensä. Kolme silmäparia tarkasti

häntä. — Kunpa pääsisin täältä pois, ajatteli Paul ja käytti ensi

tilaisuutta livahtaakseen talliin. Mutta opettaja seurasi perässä. Paul

säikähti, sillä hän ei tietänyt, mitä puhua tuolle hienolle miehelle.

— Rakas veli! sanoi tämä. Minulla on eräs pyyntö sinulle: etkö voi

hankkia morsiamelleni hauskempaa asuntoa. Tyttöjen kamarissa on niin

kovin ahdasta.

— Minä luovutan hänelle huoneeni, sanoi Paul.

— Olisin hyvin kiitollinen, jos sen tekisit.

Sitten hän teki muutamia kysymyksiä äidin taudista, karjasta ja niistä

kiinnityksistä, jotka rasittivat tilaa.

— Teillä raukoilla, sanoi hän, on ollut paljon suruja. Koetitko myös

keventää äitivainajamme viimeisiä päiviä voimiesi mukaan?

Paul vakuutti, että hän oli tehnyt sen.

— Se ilahuttaa minua, vastasi veli ankaralla äänellä; jos olisit sen

jättänyt tekemättä, olisi se ollut suurta velvollisuuksien unhotusta.

Ja nyt menkäämme kirkastetun maallisten jäännösten ääreen, jotta hän

saisi nähdä taivaastaan kaikki omaisensa koolla.

Hän tarjosi Paulille kätensä ja vei hänet huoneeseen, missä äiti

lepäsi kukkien ja kynttilöiden keskellä ja minne toiset olivat jo

kokoontuneet. Paul seisahtui ovelle. Hän olisi antanut paljon, jos

olisi saanut hetkisen aikaa olla yksin kuolleen kanssa, mutta kun se

ei ollut mahdollista, niin hän hiipi hiljaa ulos ja asettui vierasten

töllisteleväin kyläläisten joukkoon ikkunan edustalle, ikäänkuin hän

olisi ollut yksi heistä...

Vähän myöhemmin tuli kauppias-veli hänen luoksensa ja sanoi

tuttavallisesti:

— Minulla olisi pyyntö sinulle, rakas veikko! Kurkkuni on aivan

kuivunut maantien tomusta ja itkusta. Etkö voi hankkia minulle pisaraa

olutta?

Paul vastasi, että hänellä kyllä oli kaksi astiallista, mutta että hän

aikoi avata ne vasta hautajaisissa huomenna.

— Anna tappi vain minun käsiini, vastasi veli, tämän asian minä

ymmärrän. Olut on huomenna silti yhtä raitista.

Kun Paul oli myöntynyt, meni veli matkoihinsa.

Kello yhdentoista aikaan sammutettiin kynttilät arkun ympäriltä. —

Sitten mentiin levolle.

Koska Paulille ei ollut jäänyt sijaa, meni hän tallin parvelle, missä

hän istui valveilla koko yön ja mietti.

Kello kymmenen tienoissa seuraavana aamuna saapuivat ensimäiset

vieraat; ne olivat väkeä, jota ei oltu kutsuttu eikä odotettu. Kun

Paul näki heidän tulevan, oli hänen ensimäinen ajatuksensa: olenkohan

hankkinut tarpeeksi ruokaa ja juotavaa? Ja mitä useampia vaunuja

ajoi pihaan, mitä useampia vieraita mustahansikkaisia käsiä hänelle

ojennettiin, sitä levottomammaksi hän kävi, ja sitä selvemmin soivat

hänen korvissaan sanat: ei riitä.

Isällä oli jälleen yksi hänen suuruutensa päiviä. Hän istui

kantotuolissaan kuin valtaistuimella — molemmat vanhimmat pojat

vasalleina ympärillä — ja antoi ihailla itseänsä ja suruansa.

Uuden vieraan tullessa hän puristi molemmin käsin vieraan kättä,

ikäänkuin hän olisi ollut se, joka valitti surua, taivutti kaihoisana

päätänsä ja puhui murheellisella äänellä katkonaisia lauseita: Niin,

hän on poissa!... Poissa on poissa... Sydämen haavoille ei löydy mitään

voidetta... Antakoon taivas hänelle, mitä maailma ei antanut! — ja

paljon muuta sellaista. Välillä hän huuteli Paulille: Poikani, pidä

huolta viinistä!... Poikani, herra Wegmann tahtoo saada sikarin...

Poikani, katso, että vieraat saavat virvokkeita!

Paul juoksi yhden luota toisen luokse niinkuin viinuri, laski

tuskallisesti pulloja, joiden luku kovin nopeasti väheni, ja kadehti

sisaria, jotka sievissä mustissa puvuissaan saivat istua rauhassa ja

itkeä tarpeeksensa vieraan kälyn lohdutellessa. Surupukuja hän ei ollut

huomannut laisinkaan ottaa laskuihinsa, ja sisaret eivät olisi voineet

näyttäytyä, jollei kauppias olisi uskonut velaksi.

Paul itse huonoissa harmaissa vaatteissaan ei näyttänyt ollenkaan

sureviin kuuluvalta, ja useimmat oudot vieraat huomasivat hänet vain

silloin, kun hän tarjosi heille viiniä tai sikareja.

Pihaan oli kokoontunut joukko vieraita naisia, jotka olivat pitäneet

vainajasta hänen hiljaisen, suoran olentonsa tähden ja jotka,

kuulumatta varsinaiseen suruväkeen, tahtoivat kuitenkin liittyä

hautajaissaattoon. Isän sotapäällikönsilmä havaitsi heidät heti. —

Paul, poikani! huusi hän. Pyydä naiset sisään!

Vitkastellen Paul totteli käskyä, sillä hän ei tietänyt, kuinka

hän pyytäessään sanansa asettaisi. Tultuansa portaille hän näki

ensimäiseksi Elisabet Douglasin, joka mustiin puettuna seisoi kylän

naisten joukossa ja kantoi valkoisista ruusuista tehtyä seppelettä.

Nähdessään Paulin täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä.

Paul tunsi halun kätkeä kasvonsa hänen vaatteidensa poimuihin ja itkeä,

mutta vieressä seisoi toisia, jotka katselivat häneen. Kömpelösti

kumartaen hän sanoi:

— Isä pyytää kysyä, ettekö tahtoisi tulla katsomaan vainajaa.

Naiset astuivat hiljalleen sisään, ainoastaan Elisabet epäröi.

— Etkö sinäkin tule sisään?

— Rakas Paul parka! sanoi tyttö ja tarttui hänen käteensä.

Paul sulki silmänsä ja horjahti pari askelta taaksepäin. Sitten hän

sanoi:

— Tulehan katsomaan häntä — hän piti niin paljon sinusta.

— Paul, poikani! Missä olet? kuului isän ääni sisästä.

— Paul! sanoi Elisabet väräjävästi ja kyynelet silmissä; et saa joutua

epätoivoon — on muitakin, jotka... pitävät sinusta.

— On, sanoi Paul, sen tiedän... Mutta tule nyt! Minun täytyy tarjota

viiniä.

Elisabet huokasi syvään, meni arasti Paulin perässä ja katosi vierasten

naisten joukkoon.

— Paul, tule tänne! kutsui isä, joka tänään näytti elävän entisissä

suuruutensa päivissä. Paul kumartui, ja isä kuiskutti hänen korvaansa:

— Kuulen, että viini on lopussa... Mitä se semmoinen? Tahdotko häväistä

meidät tällä tapaa?

— Luulen löytyvän vielä pari pulloa, vastasi Paul.

— Laita, että ne riittävät kunnes pappi tulee! Tarjoa naisillekin lasi,

kuuletko.

— Jospa pappi tulisi pian! huokasi Paul ja täytti lasit vain puolilleen.

Ja vihdoin pappi tuli. Hautajaisvieraat tunkeutuivat hänen perässään

huoneeseen, missä kuollut oli. Koko huone oli auringon paistetta

tulvillaan, ja lehmuksen lehvien läpi tunkeuvat säteet leikkivät

iloisesti vainajan marmorinkalpeilla kasvoilla.

Paul oli apuna isän kantotuolia nostettaessa arkun pääpuoleen, sitten

hän vetäytyi vierasten selkäin taakse vähäsen levähtämään, sillä hän

oli väsynyt paljosta juoksemisesta. Mutta hän ei saanut levätä.

— Missä on nuorin poika? kysyi pappi, joka tahtoi koko perheen

ympärillensä.

— Paul, lapseni, missä olet? huusi isä.

Silloin hänen täytyi astua esiin ja asettua isän tuolin viereen

seisomaan. Vieraiden joukosta kuului supinaa; useat eivät olleet

tietäneet, että hänkin oli talon poika, ja pitivät käytöstään

loukkaavaisena.

Pappikin oli huomannut auringon säteet ja otti siitä aineen

puheeseensa. Loistihan meidänkin aurinkomme kirkkaasti ja iloisesti,

mutta taivaallisen auringon paisteeseen verrattuna se on vain pimeys.

Sitten hän ylisteli kuollutta, ylisteli jälkeenjääneitä, erittäinkin

uskollista puolisoa ja vanhempia poikia, perheen uhkeita pylväitä;

saipa Paulkin pienen osansa kiitoksesta talonvoutina, jonka hänen

herransa oli huomannut uskolliseksi aina kuolemaan asti.

Vahinko vaan, että Paul ei kuullut mitään tästä mesikielisestä

puheesta. Ajattelematta mitään hän tuijotti tuohon silkkiseen

nauharuusuun, joka kohosi äidin päähineestä ja liikahteli hiljaa papin

häilytellessä käsiänsä. Nauhojen liikunto muistutti valkoista perhosta,

joka liehuttelee siipiänsä kohotaksensa ilmoihin.

Sitten laulettiin virsi ja arkun kansi painettiin kiinni. Samassa

kuului takimaisista riveistä vihlova huuto:

— Äiti! Äiti!

Pelästyneinä ja kummissaan kaikki kääntyivät katsomaan. Elisabet

Douglas siellä oli kirkaissut ja vaipunut taintuneena vierikumppaninsa

käsiin.

Paul ymmärsi Elisabetin hyvin. Tämä oli ajatellut sitä hetkeä, jolloin

musta kansi laskettaisiin oman äidin kuolleiden kasvojen peitteeksi.

Ja Paul teki hiljaisen lupauksen olla silloin tytön uskollisena

lohduttajana. Isäkin katsoi ylös, ja hänen kasvoistaan saattoi lukea

kysymyksen: Onko tuokin täällä?

Elisabet kannettiin viereiseen huoneeseen, ja kaksi naista jäi

hänen luoksensa, kunnes hän oli toipunut. Arkku kannettiin ulos

ruumisvaunuihin. Paulin piti juuri ottaa lakkinsa, kun Gottfried pisti

hänen käteensä jotakin pehmoista ja mustaa.

— Sido edes tämä harso käsivarteesi, kuiskasi hän Paulille.

— Miksikä?

— Ihmiset saattaisivat luulla, että sinä et tahdo kantaa surua.

Paulia säikähytti tämä ajatus, ja hän teki niinkuin käskettiin.

Jälestäpäin häntä harmitti, että veli noin oli saattanut hänet

häpeemään, ja vasta paljon myöhemmin kävi hänelle selväksi, kumpi

veljistä oli syvemmin surrut.

Hautausmaa oli keskellä aukeata nummea. Kolme yksinänsä seisovaa kuusta

ilmaisi paikan jo kaukaa; sitä ympäröitsevällä vallilla kukoisti

orjantappurapensaita. Sinne kulki surusaatto. Pojat astuivat kohta

arkun perässä; isä ajoi kaksoisten kanssa pienissä vaunuissa.

Paul tuijotti eteensä; hän ajatteli hiekkaa, jossa hän kahlaili...

viiniä... Elisabetia... isän kantotuolia... ja kanervakukkaseppeltä,

joka oli osaksi irtautunut arkusta ja riippui. Hän päätti pitää

varalla, ettei seppelettä haudattaisi maahan.

Haudalla hän ei tuntenut muuta kuin että ohimoita poltti, ja papin

lukiessa siunaustansa juolahti hänen mieleensä, että hän hyvin olisi

voinut tarjota olutta viinin asemesta. Sitten hän piti silmällä

kaksoisia, jotka murheessaan tekivät hulluuksia ja tahtoivat hypätä

arkun perässä hautaan. Hän otti heidät syliinsä, suuteli heitä ja

painoi heidän päänsä rintaansa vasten. He sulkivat silmänsä ja

hengittivät kuin nukkuvat.

Kun ensimäiset multalapiolliset kalahtivat arkun kannelle, valtasi

hänet vastenmielinen tunne — hänestä tuntui, kuin kieritettäisiin

keilapalloja hänen päässään — ja kun alaston hautakumpu alkoi kohota,

ajatteli hän: Huomenna täytyy tuoda viheriäisiä turpeita tuohon

peitteeksi...

Väkijoukko hajaantui; isä kannettiin vaunuihinsa, ja pojat kulkivat

jalan kotiin päin. Max ja Gottfried puhuivat hiljaa juhlallisella

äänellä varhaisimmista muistoista, joita heillä vainajasta oli, mutta

Paul oli vaiti ja ajatteli: Jumalan kiitos, että olen saanut hänet

maahan!

Yhä vielä työskentelivät hänen aivonsa sairaloisesti, ei vieläkään hän

ollut käsittänyt, tahtonut käsittää... Mutta kun hän tuli pihaan, joka

pärekattoisine ulkorakennuksineen ja palon jättämine merkkeineen oli

hänen edessään harmaana ja lohduttomana, valtasi hänet salaman voimalla

uusi ajatus: äiti on poissa! Hän kääntyi, hapuili käsillään ilmaa ja

vaipui maahan niinkuin salaman iskemänä...