XV.

Sanomaton kurjuus vallitsi Meyhöferin talossa. Asuintuvassa makasi isä

vuoteellansa ja vaikeroi ja sadatteli ja kirosi sitä päivää, jolloin

oli syntynyt. Lauhkeampina hetkinään hän tarttui vaimonsa käteen,

pyysi kyynelsilmin häneltä anteeksi sitä, että oli yhdistänyt hänen

kohtalonsa omaan kurjaan elämäänsä, ja lupasi tulevaisuudessa tehdä

hänet rikkaaksi ja onnelliseksi. Ennen kaikkea rikkaaksi — rikkaaksi!

Mutta se oli myöhäistä. Miehen lempeät sanat eivät enää tehneet mitään

vaikutusta häneen, ja Elisabet rouva vain odotti, että torat alkaisivat

heti hyväilysanain perästä. Kuihtunein poskin ja silmät sumenneina hän

hiipi toimissaan nurkumatta näyttäen äänettömyydessään kaksin verroin

surkuteltavalta.

Mutta kukaan ei säälinyt häntä, ei Jumalakaan taivaassa. Päivä päivältä

hän kävi väsyneemmäksi, hänen kalpealle, sinisuoniselle otsallensa oli

kuolonenkeli jo lyönyt leimansa, ja tuo koko elinajan odotettu onni oli

kauempana kuin koskaan.

Ainoa, joka olisi voinut lohduttaa, oli Paul, mutta hänen käytöksensä

oli käynyt arastelevaksi kuin pahantekijän; hän uskalsi tuskin antaa

aamuterveisiksi kättänsä äidille ja loi katseensa maahan, jos tämä

häneen katsoi. Ellei äiti itse olisi ollut niin umpimielinen ja surun

sortama, olisi hän huomannut, ettei pojan laita ollut oikea, mutta nyt

hän murheessaan vain huomasi, että hän turhaan sai odottaa pojalta

lohdutuksen sanaa.

Kerran hämärässä, kun Paul tapansa mukaan penkoili palaneita raunioita,

tuli äiti hänen luoksensa ja koetti aloittaa keskustelua, mutta Paul

väitteli häntä kuten ainakin.

— Paul, älä ole niin kova minua kohtaan! pyysi äiti, ja hänen silmänsä

täyttyivät kyynelillä.

— Enhän minä sinulle mitään tee, äiti, sanoi Paul ja puri hammastaan.

— Sinulla on jotakin minua vastaan, Paul!

— Ei, äiti.

— Uskotko minun olleen syynä tulipaloon?

Silloin Paul huudahti, syleili äidin polvia ja itki kuin lapsi, mutta

kun äiti tahtoi silittää hänen hiuksiaan — hyväilytapa, jota he aina

olivat keskenänsä käyttäneet — niin Paul hypähti ylös, työnsi äidin

luotaan ja sanoi:

— Älä koske minuun, äiti! Minä en ansaitse sitä.

Sitten hän kääntyi ja läksi nummelle kuljeksimaan.

Siitä hetkestä lähtien, kun hän ensi kerran oli herännyt palon jälkeen,

oli hänellä ollut itsepintainen päähänpisto, josta hän ei millään

päässyt vapaaksi: se näet, että hän yksin oli syynä kaikkeen.

— Olisin vain vartioinut taloa, niinkuin velvollisuuteni oli, enkä

kuljeksinut ulkona, niin ei onnettomuus olisi koskaan tapahtunut. Näin

hän ajatteli. Koko hänen salainen ikävöimisensä tuntui nyt hänestä

rikokselta kotia vastaan. Omantunnon vaivat eivät suoneet hänelle

hetkeksikään lepoa. Yhä vain leiskuivat liekit hänen silmissään, ja

kun hän illalla levolle pantuansa tuijotti pimeyteen, niin hän oli

näkevinänsä tulisia kieliä nousevan joka loukosta, ja hänestä tuntui,

kuin olisi häntä ympäröitsevä pimeys ollut savua eikä yön synkkyyttä.

Tulipalon aikaansaajasta ei hän ollut muodostanut itselleen mitään

ajatusta. Surut, jotka olivat kokoontuneet hänen niskoillensa,

täyttivät hänet kokonansa; kostolle ei jäänyt mitään sijaa.

Talossa vallitsi suuri puute; töin tuskin saatiin rahaa lääkkeisiin.

Paul mietti ja laski yöt ja päivät ja teki laveita suunnitelmia

rahojen hankkimiseen. Veljillensäkin hän kirjoitti ja kysyi, eivätkö

he voisi hankkia parin sadan taalarin lainaa kohtuullisella korolla.

Nämä vastasivat suruisesti olevansa niin velkaantuneita, etteivät

mistään enää voineet lainaksi saada. Max, opettaja, oli kyllä äskettäin

mennyt kihloihin varakkaan tytön kanssa, ja Paul oli vakuutettu, että

tytön isältä olisi saanut jonkun summan lainatuksi, mutta Max katsoi

tämänlaisen pyynnön kautta joutuvansa ikävään suhteeseen ja pelkäsi

ennen aikojansa paljastaa todellista tilaansa tulevalle apellensa.

Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, että turnipsit oli ehditty

myydä ja lähettää pois ja että perunat suurimmaksi osaksi vielä

olivat maassa. Siten saatiin kokoon edes vähäsen rahoja tärkeimpiin

tarpeisiin. Mutta aitan uudestaanrakentamista ei vielä voinut ajatella.

Keskellä noita surkeita raunioita törrötti Musta Sussu nokisena ja

pitkäkaulaisena. Se — muutamia kurjia työvankkureja lukuunottamatta —

oli ainoa kapine, joka oli vaunuvajasta pelastettu.

Kaksoiset, jotka näinä surullisina aikoina olivat menettäneet paljon

iloisuudestansa ja ainoastaan salassa juttelivat ja tirskuivat,

katselivat uteliaina lokomobiilia, ja kun isä ensi kerran nousi

vuoteeltaan ja näki mustan kummituksen, niin hän nyrkkiänsä puiden

kiljui:

— Miksei ole annettu tuonkin riivatun palaa?

Mutta Paul kiintyi siihen yhä hartaammin. — Nyt olisi sinun aika herätä

jälleen eloon, sanoi hän, vääntäen ratasta ja tirkistellen pannun

sisustaan; iltaisin hän alkoi veistellä lehmuksesta pieniä malleja, ja

eräänä päivänä hän kirjoitti veljellensä, opettajalle: "Lähetä minulle

koulun kirjastosta pari kirjaa, jotka koskettelevat höyrykoneiden

rakennusta. Luulen niistä tulevan suurta hyötyä meidän kodillemme."

Veli antoi turhaan pyytää. Ensiksikin — väitti hän — oli vasten hänen

periaatteitaan ottaa kirjastosta kirjoja, joita hän ei itse tarvinnut,

ja toiseksi ei Paul voinut niitä käyttää hyödyksensä, koska hän ei

ollut perehtynyt tieteelliseen fysiikkaan.

Sitten Paul kääntyi toisen veljen puoleen, joka heti lähetti paksun

pakan komeakantisia kirjoja sekä viidenkymmenen markan laskun. Hän

päätti pitää kirjat ja säästää kokoon viisikymmentä markkaa. — Mustan

Sussun hyväksi ei mikään uhraus ole liika suuri, ajatteli hän.

Mutta Paul sai vielä uusiakin syitä levottomuuteen.

Eräänä aamupäivänä ajoivat pihaan vaunut, ja niissä istui, paitsi

poliisia, kaksi vierasta herraa, joista toinen, hyvinvoipa

keski-ikäinen mies, kultasankaiset rillit nenällä, esitti itsensä

tutkintotuomariksi.

Paul säpsähti, sillä hän tiesi olevan paljon asioita, joita hän ei

voinut ilmaista.

Ensin tutkintotuomari tarkasti palopaikan, teki pohjapiirustuksen siitä

ja kyseli, missä ovet ja ikkunat olivat olleet, sitten hän kutsui

kokoon palvelusväen ja kyseli tarkoin, mitä kukin oli tehnyt sinä

päivänä aina palon syttymiseen asti.

Paul seisoi kalpeana ja vavisten vieressä, ja kun tuomari laski

palvelusväen menemään ja kääntyi häntä kuulustelemaan, niin hänestä

tuntui, kuin olisi maailmanloppu tulossa.

— Kävittekö palopäivänä aitassa? kysyi tuomari.

— Kävin.

— Poltatteko tupakkaa?

— En.

— Muistatteko pidelleenne tulta, tulitikkuja tai muuta sellaista

aitassa?

— En; olen hyvin varovainen.

— Koska viimeksi kävitte aitassa?

— Kello kahdeksan aikaan illalla.

— Mitä teitte siellä?

— Olin tarkastuskulullani, jonka teen joka ilta ennen ovien sulkemista.

— Suljetteko itse ovet?

— Suljen, aina.

— Ettekö huomannut mitään erinomaisempaa sinä iltana?

— En.

— Ettekö nähnyt kenenkään kuljeksivan lähitienoilla?

Kysymys iski häneen kuin salama. Vasta nyt hän muisti varjon, jonka

hän palon alussa oli nähnyt katoavan metsään. Mutta eihän se ollut

lähitienoilla. Ja syvään hengähtäen hän vastasi: En.

Nyt se tulee! ajatteli Paul. Seuraavan kysymyksen täytyy tuoda ilmi

hänen yöllinen kulkunsa, paljastaa salaisuus, jonka hän tähän asti oli

kätkenyt syvälle sisimpäänsä.

Mutta niin ei käynytkään. Tutkintotuomari kääntyi äkkiä toisiin

asioihin ja kysyi:

— Eikö teillä äskettäin ollut palveluksessa Mikael Raudszus niminen

renki?

— Oli, vastasi Paul ja tuijotti suurin silmin tuomariin. Mikaelia siis

epäiltiin.

— Mistä syystä eroititte hänet?

Paul kertoi tarkasti tuon kamalan tappelun, mutta vältti niin

paljon kuin mahdollista puhua siitä kohtauksesta, joka oli edellä

ollut Douglasin kanssa. Ensimäinen vaara oli voitettu, ja Paul oli

rauhoittunut.

Kirjuri teki ahkeraan muistiinpanoja, ja tuomari kohotti kulmakarvojaan

ikäänkuin kaikki jo olisi täydellisesti selvillä. Kun Paul oli

lopettanut, antoi tuomari poliisille viittauksen. Tämä teki käännöksen

ja poistui suunnaten kulkunsa Helenenthalia kohden.

— Ja nyt isänne luo! sanoi tuomari. Onko hänen tilansa sellainen, että

häntä voi kuulustella?

— Menen katsomaan, vastasi Paul ja riensi sairaan huoneeseen.

Hän näki isän istuvan vuoteellaan. Hänen silmänsä säkenöivät, ja

kasvoissa kuvasteli vaivoin hillitty raivo.

— Anna heidän tulla sisään! huusi hän Paulille. Kaikki tietysti on vain

ilveilyä, sillä oikeaan he eivät uskalla käydä käsiksi... mutta anna

heidän tulla!

Isäkin kertoi taistelukohtauksen, mutta juuri sen kohdan, jonka

Paul oli jättänyt mainitsematta, riidan Douglasin kanssa ja koiran

usutuksen, sen ukko jutteli kerskuvan laveasti. Tuomari raappi

korvallistaan, ja kirjuri teki innokkaasti muistiinpanoja. Kun

Meyhöfer tuli siihen kohtaan, jossa hänen olisi pitänyt kertoa

poikansa väliintulemisesta, vaikeni hän, ja hänen silmissään paloi

mielikarvauden ja uhman liekki.

— Ja sitten? kysyi tuomari.

— Olen vanha mies, jupisi ukko hampaidensa välistä, älkää pakoittako

minua tunnustamaan omaa häpeätäni!

Tuomari tyytyi siihen ja kysyi ukolta, eikö hän ollut epäillyt

Mikaelia. Meyhöfer hymyili salaperäisesti ja kuiskasi:

— Hän ehkä oli välikappaleena, kurjana välikappaleena, mutta...

— Mutta?

— Vahinko vaan, herra tuomari — sanoi ukko ivallisesti — että

oikeudella on side silmillä... Enempää en sano.

Tuomari ja kirjuri katsoivat toisiinsa päätänsä pudistellen, ja siihen

loppui kuulustelu.

— Vangitaanko Mikael Raudszus? kysyi Paul herroilta, ennenkuin he

astuivat vaunuihinsa.

— Toivon, että hän jo on kiinni, vastasi tuomari. Hän on

humalapäissänsä puhunut kaikellaisia epäilyttäviä asioita, jotka

lisättyinä siihen, mitä teiltä olemme kuulleet, antavat kylliksi

aihetta kanteen nostamiseen häntä vastaan. Paljon on tosin vielä

selville saatavaakin.

Ja sitten he menivät matkoihinsa.

Paul katseli kauan vaunujen jälkeen.

Tuomarin viimeiset sanat olivat uudestaan herättäneet levottomuuden

hänessä eloon; ja viikkojen vieriessä ja valmistavia tutkimuksia

tehtäessä hän istui kotona vavisten ja väristen, ikäänkuin tulisi

tuomio musertamaan hänet, yksistään hänet.

Paul sekä äiti ja sisaret saivat kutsumuksen tulla valaoikeuden eteen;

isä olisi saanut, jos olisi tahtonut, kotona tehdä valansa ja antaa

todistuksensa. Mutta hän sanoi mieluummin tahtovansa vaikka kuolleena

vaipua maahan oikeussalissa kuin istua kotona, sillaikaa kun hänen

omaisuutensa tuhooja sai kulkea vapaana. Hän ei selittänyt, ketä hän

tarkoitti näillä hämärillä puheillansa, mutta selvää oli vain se, ettei

hän ajatellut vangittua renkiä.

Oikeudenkäyntipäivä koitti. Paul oli tehnyt isälle kantotuolin, jossa

hän kannettiin vaunuihin ja sijoitettiin pehmeälle, heinistä tehdylle

alustalle.

Hyvin kurjilla ajoneuvoilla kulki Meyhöferin perhe kaupunkiin, sillä

paremmat olivat palaneet. Istuimina oli olkikupoja, joille Paul oli

levittänyt haalistuneita hevosenloimia. Pohjissa makasi isäntä itse

vaikeroiden, ja kiroillen; hänen vaimonsa istui ylempänä kalpeana ja

kärsivänä kuin olisi hän ollut tämän kurjuuden hengetär; ikuisesti

kukkiva nuoruus hymyili kaksoissisarten veitikkamaisista silmistä, ja

edessä ohjaajana istui Paul katsellen surullisesti eteensä, sillä häntä

hävetti se, ettei hän voinut tarjota parempia ajoneuvoja omaisillensa

lähtiessään heidän kaikkien kanssa ensi kerran kotoa pois.

Marraskuun auringon raukeat säteet paistoivat kellastuneelle

tasangolle, kanerva levitteli köynnöksiään ohuessa, kellertävässä

ruohossa, siellä täällä läikähteli vesilätäkkö, ja tienreunan pajuissa

värähtelivät yksinäiset lehdet niinkuin perhoset.

— Muistatko, kuinka me kaksikymmentä vuotta takaperin kuljimme tätä

samaa tietä? sanoi Elisabet rouva miehellensä ja loi katseen Pauliin,

jota hän silloin oli pitänyt sylissään.

Meyhöfer murahti itseksensä, sillä hän ei pitänyt sellaisista

muistoista. Mutta Elisabet rouva pani kätensä ristiin ja mietti — ei

kuitenkaan mitään surullista, sillä hän hymyili.

Mitä likemmäksi tultiin matkan päämäärää, sitä levottomammaksi Paul

kävi. Hän väänteli itseänsä istuimellaan, ja vilun väreet kulkivat

hänen lävitsensä. Kamala paloyö kuvastui selvänä hänen silmäinsä eteen,

ja siihen levottomuuteen, minkä hänessä herätti tieto, että hänen

täytyi puhua vieraille ihmisille, sekoittui jonkinlainen onnellisuuden

tunne, kun hän muisteli, miten hän savun ja liekkien keskellä oli

seisonut jyrkän katon harjalla rauhallisesti toimivana ja kaikkia

hallitsevana tuossa yleisessä sekasorrossa. — Ehkäpä minä sittenkin

olen mies paikallani, kun tosi tulee, ajatteli hän, mutta sitä

lohduttomammalta tuntui hänestä hänen raskas ja iloton elämänsä. Se ei

koskaan muutu toiseksi, paremmaksi — vaan pahemmaksi vuosi vuodelta,

ajatteli hän, mutta samassa hän kuuli äidin huokaavan, ja äskeinen

ajatus tuntui hänestä halpamaiselta, sydämettömältä itsekkäisyydeltä.

— Itsestäni en saa välittää, päätti hän ajaessaan kaupungin portista

sisään.

Vaunut seisahtuivat oikeuslaitoksen punaisen talon eteen, jossa oli

korkeat kiviportaat ja kaari-ikkunat. Lähellä odottivat myöskin eräät

tutut ajoneuvot, ja kuskilla oli vielä sama tupsulakki, joka Pauliin

ennen rippikouluaikana oli tehnyt niin mahtavan vaikutuksen.

Sittenkuin isä oli nostettu ylös, huomasi hänkin nuo ajoneuvot.

— Vai niin, tuo lurjus on täällä myöskin! Saapas nähdä, uskaltaako hän

katsoa minua silmiin.

Paul kantoi sitten ukon erään oikeudenpalvelijan avulla portaita ylös

todistajien huoneeseen. Äiti ja sisaret tulivat perässä, ja ihmiset

seisahtuivat katselemaan tuota vaivaista kulkuetta.

Todistajien odotushuone oli täynnä ihmisiä, enimmäksensä Helenenthalin

alustalaisia ja palvelijoita. Eräässä nurkassa seisoi muutamia

kerjäläisiä; vaimo, jolla oli pöhöttyneet kasvot, oli olkapäänsä ylitse

sitonut punaisen rääsyn, jossa sylilapsi nukkui. Repaleisia lapsia

riippui vaimon kintereillä; ne repivät toisiansa tukasta ja sysivät

toisiaan. Se oli syytetyn perhe, joka tahtoi todistaa, että isä oli

paloyönä ollut kotona.

Meyhöfer väänteli ja ojenteli itseänsä tuolissaan ja loi uhkaavia

katseita ympärilleen. Tänään jos milloinkaan hän oli suuri mies,

sankari ja marttyyri samalla kertaa.

Ovi avattiin, ja Douglas sekä Elisabet astuivat sisään.

Meyhöfer loi häneen myrkyllisen katseen ja nauroi itseksensä

ivallisesti. Douglas ei ollut häntä huomaavinansa, vaan istui

vastapäiseen nurkkaan vieden Elisabetin muassaan. Tyttö näytti

kalpealta ja heikolta, koko hänen käytöksensä oli arkaa ja tuskaisaa,

joka kenties johtui vastenmielisestä ympäristöstä.

Hän nyökkäsi hymyillen tervehdykseksi äidille ja sisarille ja loi

miettivän, tutkivaisen katseen Pauliin, joka katsoi maahan, sillä

hän ei voinut kestää tuota katsetta. Äiti teki liikkeen mennäksensä

Elisabetin puolelle, mutta Meyhöfer kävi kiinni hänen vaatteisiinsa ja

sanoi äänekkäämmin kuin olisi ollut tarpeellista:

— Uskallapas vaan...

Paul oli kuin lamautunut. Hänen polvensa vapisivat, ja pää tuntui

raskaalta.

— Sinä tuotat hänelle häpeätä, jupisi hän itseksensä tietämättä, mitä

sanoi.

Sisällä alkoi todistajien kuulustelu. Yksi toisensa perästä huudettiin

sisään. Ensin tuli päiväläisten vuoro, sitten ravintolanpitäjän, jonka

kapakassa Raudszus oli puhunut varomattomia sanoja, ja sitten nurkassa

olevien ryysyläisten. Eteishuone alkoi tyhjentyä. Jopa huudettiin herra

Douglasin nimikin. Tämä kuiskasi tyttärensä korvaan muutamia sanoja,

jotka näyttivät koskevan Meyhöferin perhettä, ja meni levein askelin

sisään.

Elisabet istui nyt yksinänsä seinän vieressä kädet helmassa. Hänen

poskillansa hohti syvä liikutuksen puna. Hän näytti niin herttaiselta

levottomuudessaan, ja hänen suora, vakava olentonsa ilmeni jokaisessa

hänen piirteessään.

Paulin äiti katsoi häneen herkeämättä, loi silloin tällöin silmänsä

Pauliin ja hymyili kuin unessa.

Neljännestunnin kuluttua huudettiin Elisabetinkin nimi. Hän loi vielä

ystävällisen katseen rouva Meyhöferiin ja katosi. Hänen kuulustelunsa

ei kestänyt kauan.

— Herra Meyhöfer vanhempi! huusi oikeudenpalvelija ja riensi Paulin

avuksi kantamaan ukon tuolia sisään.

Meyhöfer voihki ja pullisti poskiansa, sitten hän nojautui

taaksepäin tuolissaan hiljaa ähkyen, jonka piti ilmaista miehekästä

kärsimisvoimaa. Hän oli sydämestään iloinen saadessaan näytellä niin

vaikuttavaa osaa. Paul eroitti hyvin hämärästi suuren salin ja taajaan

sulloutuneet kasvot, jotka katselivat häneen tai isään; sitten hän sai

astua ulos.

Sisaret, jotka tähän asti olivat uteliaina katselleet ympärillensä,

alkoivat pelätä. Haihduttaakseen levottomuuttansa he söivät

mukaanotettuja voileipiä. Paul rohkaisi heitä ja kieltäytyi ottamasta

makkaraa, jota tytöt hänelle jalomielisesti tarjosivat.

Äiti oli vetäytynyt nurkkaansa, värisi ja arveli itseksensä: Mitähän he

minusta tahtovat?

— Herra Meyhöfer nuorempi! kuului ovelta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Paul keskellä suurta, ihmisiä

täynnä olevaa huonetta korokkeella sijaitsevan pöydän edessä, jonka

ääressä istui muutamia totisen ja ankaran näköisiä miehiä; ainoastaan

eräs, joka istui vähän sivulla toisista, hymyili yhtenään. Se oli

yleinen syyttäjä, jota kaikki pelkäsivät. Salin oikealla puolella

niinikään korokkeisilla paikoilla istui joukko arvoisia porvareita,

joilla näytti olevan hyvin ikävää ja jotka sentähden koettivat kuluttaa

aikaansa leikkimällä kynäveitsillä, paperipaloilla y.m. He olivat

valamiehiä. Vasemmalla puolella suljetussa penkissä istui syytetty. Hän

silmäili katselijoita ja näytti siltä, kuin asia olisi koskenut jotakin

toista eikä häntä. Niin ystävällisen näköisenä ei Paul vielä koskaan

ollut tuota synkkää miestä nähnyt.

— Teidän nimenne on Paul Meyhöfer, syntynyt silloin ja silloin,

evankeelinen j.n.e., kyseli suuresta vihosta lukien keskimäinen

tuomari, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka ja terävä nenä. Hän puhui

hyvätuulisesti jupisten, mutta äkkiä hänen äänensä kävi teräväksi ja

purevaksi kuin veitsenterä ja hänen silmänsä iskivät tulta.

— Ennen kuulustelua, herra Paul Meyhöfer, tahdon huomauttaa teille,

että teidän täytyy jälkeenpäin vahvistaa puheenne valalla.

Paul värähti. Sana "vala" kävi häneen kuin pistos. Hän olisi mieluummin

vaipunut maahan kuin ollut tuossa kaikkien katseltavana.

Ja hän tunsi kummallisen muutoksen tapahtuvan itsessään. Töllistelevät

silmät katosivat, salin sisusta häipyi sumuun, ja mitä kauemmin

tuomarin selvä ja terävä ääni puhui uhkauksia taivaallisista ja

maallisista rangaistuksista, sitä enemmän Paul tunsi olevansa yksin

tuon miehen kanssa suuressa salissa, ja kaikki hänen ajatuksensa

kärjistyivät haluun antaa sellaisia vastauksia, että Elisabet pysyisi

erillään koko jutusta. — Nyt, nyt sinulla on tilaisuus osoittautua

mieheksi! sanoi ääni hänelle. Hänellä oli samallainen tunne kuin

tulipalossa katolla istuessaan; hänen henkensä teroittui, ja tuo raskas

paino, joka häntä aina rasitti, hävisi, niinkuin olisi kahleet riisuttu

häneltä.

Hän kertoi rauhallisesti ja selvästi, mitä hän tiesi syytetystä ja

hänen luonteestansa; sitäkään, että hän tunsi itsensä hyvin hänen

kaltaiseksensa, hän ei jättänyt mainitsematta.

Hänen tätä sanoessaan kulki sorina läpi salin, valamiehet jättivät

rauhaan paperilippunsa ja muutamat naksauttivat kynäveitsensä kiinni.

— Mitä tapahtui, kun herra Douglas oli joutunut riitaan teidän isänne

kanssa? kysyi puheenjohtaja.

— Sitä en voi sanoa, vastasi hän päättävästi.

— Miksi ette?

— Minun täytyisi puhua pahaa isästäni, vastasi hän.

— Mitä tarkoitatte sanalla "pahaa"? kysyi tuomari. Tahdotteko sillä

sanoa, että isänne mahdollisesti joutuisi rangaistuksen alaiseksi?

— Tahdon.

Jälleen kulki salin läpi sorina, ja takanansa Paul kuuli isänsä

kiristelevän hampaitaan ja sanovan:

— Kelvoton lurjus!

— Laki myöntää teille vaitiolon oikeuden sellaisessa tapauksessa,

jatkoi puheenjohtaja. Mutta mikä oli syynä, että isänne kävi Mikael

Raudszusin kimppuun?

Pysähtymättä Paul kertoi asian, kunnes hänen tuli todistaa, kuinka hän

oli kantanut isänsä sisään; tässä hän kääntyi taaksepäin, ikäänkuin

pyytääksensä isältään anteeksi.

Vanhus puristi kätensä nyrkkiin ja kiristeli hampaitansa. Hänen täytyi

kuunnella, kuinka oma poika repi sankariseppeleen hänen päästään.

— Ja sitten kun olitte eroittanut rengin, ette nähnyt ettekä kuullut

hänestä mitään? kysyi puheenjohtaja.

— En.

— Mitä näitte ensin herätessänne tuona paloyönä? Pitkä äänettömyys.

Paul tarttui molemmin käsin otsaansa ja horjahti pari askelta

taaksepäin. Kaikki läsnäolijat tunsivat sääliä. Ei kukaan voinut uskoa

muuta, kuin että tuon hirveän hetken muisto valtasi nuorukaisen.

— Vastatkaahan!

— Minä... en... nukkunut.

— Olitte siis hereillä... Makuuhuoneessanneko olitte huomatessanne

tulen? — En.

— Missä sitten?

Pitkä äänettömyys. Olisi kuullut lehden putoavan maahan, niin hiljaista

oli salissa.

— Ettekö ollut kotona?

— En.

— Missä sitten?

— Olin... Helenenthalin... puutarhassa...

Syntyi epäjärjestys, joka yltyi meluksi, kun Douglas nousi istuimeltaan

ja kumajavalla äänellään huudahti: Mitä teillä oli siellä tekemistä?

Vanha Meyhöfer päästi kirouksen, Elisabet kalpeni ja vaipui penkin

nojaa vasten.

Oikeuden puheenjohtaja soitti kelloa.

— Pyydän todistajia olemaan hiljaa, sanoi hän; minä täällä kysyn. Jos

vielä tapahtuu häiriötä, niin käsken ulos salista... Siis, herra Paul

Meyhöfer, mitä teitte Helenenthalin puutarhassa?

Perällä syntyi jälleen melua, ja todistajat kertyivät Elisabetin

ympärille.

— Mitä siellä on? kysyi puheenjohtaja. Yleinen syyttäjä, joka oli

tarkasti seurannut asiain menoa, kumartui puheenjohtajaan päin ja

kuiskasi merkitsevästi hymyillen:

— Naistodistaja on mennyt tainnoksiin.

Silloin hymyili puheenjohtaja ja koko oikeus. Elisabet lähti salista

isänsä tukemana.

Nyt nousi pieni, teräväpiirteinen mies, joka istui syytetyn edessä ja

oli koko ajan leikkinyt avainkimpullaan, ja sanoi:

— Pyydän herra puheenjohtajan keskeyttämään kuulustelun hetkiseksi,

koska neiti Douglasin läsnäolo on tärkeä.

Paul katsoi arasti tuohon mieheen. Kuulustelu keskeytettiin viideksi

minuutiksi, jotka Paulista tuntuivat iankaikkisuudelta. Hän istui

todistajien penkille ja kohtasi isän raivoisan katseen. Elisabet

tuotiin takaisin saliin kalpeana kuin ruumis, ja Paul astui jälleen

paikalleen.

— Kehoitan vielä kerran, alkoi puheenjohtaja, teitä pysymään

kiinni totuudessa, sillä joka sana todistuksestanne kuuluu valanne

sitoumukseen.

— Tiedän sen, sanoi Paul.

— Kuitenkin, niinkuin tiedätte, on teillä oikeus jättää mainitsematta

semmoista, jonka luulette tuottavan rangaistuksen teille itsellenne tai

omaisillenne. Haluatteko ja voitteko nyt käyttää tätä oikeutta?

— En.

Hän sanoi sen vakaalla, selvällä äänellä, sillä hän oli varma, että

Elisabetin kunnia saisi tahran, jos hän nyt olisi vaiti. — Mutta jos

minusta tulee väärän valan tekijä, muistutti omatunto. Se oli myöhäistä.

— Siis: mitä teitte puutarhassa?

— Tahdoin hyvittää sitä, mitä isäni oli tehnyt Douglasille.

Läsnäolijat jupisivat odotuksessaan pettyneinä ja epäilevinä.

— Ja sentähden hiivitte vieraaseen puutarhaan? Halusin tavata jonkun,

jolta voisin pyytää anteeksi.

— Ja siihen valitsitte juuri yöajan?

— En saanut unta.

— Ja levottomuus ajoi teidät sinne?

— Niin.

— Kohtasitteko ketään puutarhassa?

— En.

— Olitteko jo ennen ja samaan aikaan ollut siellä?

Pitkä äänettömyys; sitten Paul jälleen sai sanotuksi: En. Mutta tällä

kertaa tuli vastaus hiljaa ja verkalleen, ikäänkuin hänen ensin olisi

täytynyt taistella omantuntonsa kanssa...

Jännitys, joka oli kiinnittänyt läsnäolijoiden mieliä, alkoi laimentua,

puheenjohtaja selaili papereitansa, ja Elisabet katseli Pauliin

herkeämättä suurin, loisteettomin silmin.

— Missä olitte ensiksi nähdessänne tulen?

— Noin parikymmentä askelta Helenenthalin asuinrakennuksesta.

— Mitä sitten teitte?

— Pelästyin kovasti ja aloin rientää kotiin päin.

— Mitä tietä lähditte puutarhasta?

— Aidan yli.

— Te siis ette avannut sitä porttia, joka vie puutarhasta pihamaalle.

— En.

— Ettekä kulkenut päätyseinän ohi?

— En.

Uusi levottomuus syntyi salissa. Pieni mies, jolla oli avainkimppu,

nousi seisomaan ja sanoi:

— Pyydän herra puheenjohtajan kysymään vielä kerran neiti Douglasilta,

mitä hän tuona yönä sanoo kuulleensa.

— Olkaa hyvä, neiti Douglas! sanoi puheenjohtaja. Luoden pitkän katseen

Pauliin hän astui esiin. He seisoivat nyt vierekkäin avarassa, ihmisiä

täynnä olevassa salissa, ikäänkuin he kuuluisivat yhteen.

— Mihin suuntaan katosivat ne askelet, jotka te kuulitte tulen

loisteesta herättyänne?

— Pihaan päin, vastasi hän hiljaa, tuskin kuuluvasti.

— Kuulitteko selvästi veräjän linkun louskahtavan?

— Kuulin.

— Ajatelkaas, jos olisitte kuullut väärin.

— En kuullut väärin, vastasi hän hiljaa, mutta varmasti.

— Kiitoksia. Saatte istua.

Horjuvin askelin kulki Elisabet paikallensa. Siitä asti, kun Paul oli

sanonut viimeisen kerran "en", riippui hänen katseensa kiinni Paulissa

niinkuin lumouksen sitomana. Hän näytti unhottaneen kaiken muun.

— Mihin suuntasitte kulkunne kiivettyänne aidan yli? kyseli

puheenjohtaja Paulilta.

— Nummen poikki.

— Tulitteko metsään?

— En; juoksin parin, kolmen sadan askelen päässä siitä.

— Tapasitteko matkallanne ketään?

— Näin varjon, joka liikkui metsään päin ja katosi äkkiä minun

lähestyessäni.

Kuulijoissa syntyi liikettä, syytetty kalpeni ja mulkoili levottomana

eteensä. Yleinen syyttäjä ei siirtänyt silmäänsä hänestä.

Vastattuansa muutamiin sivukysymyksiin sai Paul istua. Äiti ja sisaret

huudettiin esiin, mutta heillä ei ollut mitään asian valaisemiseksi

sanottavaa. Sisaret katselivat ympärillensä uteliaina, melkein

rohkeina. Äiti itki kertoessaan heräämisestänsä.

Paul oli ylpeä ja onnellinen siitä, ettei ollut saattanut Elisabetia

ilmi. Hän hymyili ja iloitsi rohkeudestaan. Mutta kun todistajat

kutsuttiin tekemään valaa ja hänen piti kohottaa kätensä, niin tuntui

hänestä, kuin riippuisi siinä hirveä paino, ja hän oli kuulevinänsä

hiljaisen, surullisen äänen kuiskaavan: Älä vanno!

Hän vannoi.

Kun hän istui paikallensa, sanoi jälleen sama ääni: Ehkä teit väärän

valan? Paul kohotti päätänsä ja oli näkevinänsä harmaan varjon

vilahtavan ohitsensa ja vienon ilmanhenkäyksen koskettavan otsaansa.

Uhmaillen hän rypisti kulmiaan. Ja vaikkapa olisinkin valapatto, hän

ajatteli — mitä sitten? Hänen tähtensä se tapahtui! Hurja riemu täytti

hetkiseksi hänen sydämensä, mutta pian se laskeutui painona hänen

rinnalleen, oli kuristaa hänet ja sitoi häneltä jalat ja kädet, niin

että hänestä tuntui, kuin ei hän enää pääsisi liikkumaan.

Hän kuuli puhujien yksitoikkoisella äänellä antavan lausunnoitansa,

mutta hän ei kiinnittänyt niihin huomiotansa. Kerran hän kuitenkin

hätkähti, kun avainkimppua pitelevä puolustaja osoitti häntä ja lausui

ohuella, purevalla äänellään: Ja mitä arvoa voivat herrat valamiehet

panna tämän todistajan puheisiin, joka öisin hyvin salaperäisellä

tavalla kuljeksii vieraissa puutarhoissa ja tuo esiin kaikellaisia

sielutieteellisiä tekosyitä peittääksensä yöllisten seikkailujensa

helliä syitä? Pitääkö uskoman hänen kertomustansa varjoista, joita

hän on nähnyt ilmestyvän ja katoavan — varjoista, joita hänen liiaksi

kuumenneet aivonsa helposti saattavat synnyttää? Mitä hänellä oli

tekemistä puutarhassa, herrat valamiehet? Jätän nämä kysymykset teidän

terävä-älyisyytenne ja elämänkokemuksenne ratkaistaviksi, ja mitä

todistajaan itseensä tulee, niin olkoon hänen omana asianansa sovittaa

yhteen valansa ja omatuntonsa.

Paul vaipui kokoon aivan hervottomana...

Valamiehet lausuivat päätöksensä sanalla: "syyllinen", ja Mikael

Raudszus tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen.

Samalla hetkellä kuin puheenjohtaja julisti oikeuden päätöksen, kajahti

ivallinen nauru salissa. Se lähti Meyhöferin suusta. Hän oli kohentanut

itseänsä tuolissaan ja ojentanut käyristyneet kätensä Douglasia kohden

ikäänkuin kuristaaksensa hänet.

Kun häntä kannettiin ulos, huusi hän yhtä mittaa: — Pienet

murhapolttajat hirtetään, suuret saavat käydä vapaina!

Raihnaan ukon nauru kaikui kamalana avarissa käytävissä.