Kolme viikkoa oli kulunut. Paul raatoi kuin orja, mutta sittenkin
vaivasi häntä omituinen levottomuus. Kun hän joskus soi itsellensä
hetken levähdysaikaa, ei hän viihtynyt kotona. Hänestä tuntui, kuin
raukeisivat sen seinät hänen päällensä. Hän kuljeksi nummella tai
metsässä tai lähellä Helenenthalia. Mitä varten hän sinne meni, sitä
hän ei uskaltanut tunnustaa edes itselleen. — Jos tapaisin Elisabetin,
täytyisi minun häpeästä vaipua maahan, ajatteli hän — ja kuitenkin hän
vakoili häntä kaikkialla vavisten pelonsekaisesta ilosta nähdessään
jonkun naisolennon etäämpänä.
Hän ei välittänyt enää yölevostakaan. Kun toiset talossa olivat
nukkuneet, hiipi hän ulos ja tuli usein kotiin vasta päivän kirkkaana
paistaessa mennäksensä työhön pää kipeänä ja jäsenet kangistuneina.
— Minä tahdon hyvittää... hyvittää, jupisi hän itseksensä; mutta kuinka
— siinä kysymys. Hän ei edes tietänyt, olivatko koiran puremat tehneet
Douglasille mitään vahinkoa.
Kerran hänen ollessaan hämärässä toisella puolen metsää näki hän Mikael
Raudszusin tulevan Helenenthalista. Hänellä oli olkapäällä lapio, jossa
riippui mytty. Paul katseli häntä silmäänsä räpäyttämättä, sillä hän
odotti hyökkäystä, mutta mies vain vilkaisi häneen arasti ja vältti
kiertämällä vastatusten tulemista. — Tuo mies näyttää siltä, kuin olisi
hänellä pahat mielessä, ajatteli Paul.
Douglas oli ottanut Mikaelin palvelukseensa, niinkuin eräs päiväläinen
tiesi kertoa, ja kun Meyhöfer sai sen kuulla, nauroi hän ja sanoi: Se
on niin tuon kavalan heittiön kaltaista; kyllä ne mahtavat keittää
minulle hyvän sopan.
Meyhöfer oli varmasti vakuutettu, että Douglas jättäisi asian yleisen
syyttäjän haltuun, ja jonkinlaisella nautinnolla hän ajatteli sitä,
että hänet tuomittaisiin — "väärin", tietysti —; mutta kun haaste
viipyi päivästä päivään, sanoi hän ivallisesti: Armollinen herra
suvaitsee viivyttää hirttämistä.
Mutta Douglas ei näyttänyt välittävän koko loukkauksesta; hän ei edes
vaatinut takaisin sitä summaa, jonka hän oli lainannut Meyhöferille.
Paul oli täynnä kiitollisuutta, ja mitä vaikeampi hänen oli löytää
sille ilmaisukeinoa, sitä rajummin levottomuus häntä ajoi paikasta
paikkaan.
Eräänä yönä hän jälleen seisoi Helenenthalin puutarha-aidan takana.
Syyssumu peitti maan, ja lakastuva ruoho kahisi hiljaa. Valkoinen talo
peittyi yön pimeyteen; ainoastaan yhdestä ikkunasta pilkoitti heikko,
punertava valo.
Tuolla hän valvoo sairaan äitinsä luona, ajatteli Paul. Ja kun hän ei
muulla keinoin voinut kutsua häntä puheillensa, niin hän vihelsi. Pari,
kolme kertaa hän vaikeni kuuntelemaan. Ei ketään kuulunut, ja hänen
tuskansa kasvoi.
Tunnustelevin käsin hän etsi sitä irtonaista sälettä, jonka Elisabet
kerran hänelle osoitti, ja löydettyään sen hän tunkeutui sisään. Oksat
repivät hänen vaatteitaan hänen pyrkiessään avonaiselle tielle. Viimein
hän pääsi. Valkoinen hiekka levitti hämärää valoa, ja lampunvalkea
sairaan huoneesta loisti kirkkaammin.
Hän istui puutarhasohvalle ja katseli ylöspäin. Näytti kuin joku varjo
olisi liikkunut uudinten takana.
Silloin yhtäkkiä kaikki kävi valoisammaksi hänen ympärillänsä...
Ruusupensasten rungot pistäytyivät näkyviin pimeydestä... hiekka
loisti... seinä, joka äsken seisoi mustana, hohti nyt tummanpunaisena,
niinkuin aamunkoitto olisi sen valaissut.
Ihmeissään hän kääntyi katsomaan... Veri hyytyi hänen suonissaan...
Pimeälle taivaalle kohosi voimallinen tulenhehku. Mustat pilvet saivat
leimuavat reunustat, ja korkealle lentelivät tuliset kielekkeet
niinkuin revontulen säteet.
— Koti palaa! — — —
* * * * *
Raskaana vaipui hänen päänsä puutarhasohvan selkänojaa vasten — mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hän hypähti seisomaan — hänen polvensa
horjuivat, veri kiehui hänen ohimoissaan. — Eteenpäin, pelasta mitä
on pelastettavissa! sanoi ääni hänen sisällänsä — ja hurjaa vauhtia
tunkeutui hän pensaston lävitse, kiipesi yli aidan ja putosi toisella
puolella olevaan ojaan.
Tulipalo valaisi aukean tasangon niinkuin nouseva aurinko. Pellon sänki
välkähteli, ja synkkä metsä peittyi punertavaan hehkuun.
Asuinrakennus oli vielä vahingoittumatonna; sen muuriseinät välkkyivät
kuin marmori, sen ikkunat säkenöivät kuin hohtokivet. Pihamaa oli
valoisa kuin keskellä päivää. Aitta se siellä paloi — aitta, joka oli
kattoon asti täynnä viljaa ja vuoden antimia. Paulin työ, hänen onnensa
ja toiveensa — kaikki haihtui savuun ja liekkeihin.
Hän rohkaisi jälleen mieltänsä ja kiiti hurjaa vauhtia nummitasangon
poikki. Rientäessään metsän ohitse hän oli näkevinänsä jonkun
heittäytyvän maahan pitkällensä; mutta siihen hän ei tullut sen enempää
huomiotansa kiinnittäneeksi.
Eteenpäin — pelasta mitä on pelastettavissa!
Pihasta kuului sekavaa huutoa ja hälinää. Rengit juoksivat silmittöminä
edestakaisin, piiat vääntelivät käsiään, ja sisaret huusivat Paulia.
Kylässäkin oli päästy hereille. Maantie oli täynnä ihmisiä. Vesisankoja
tuotiin, ja vanha ruiskukin tuli paikalle.
— Missä on herra? huusi Paul miehille.
— Kannettiin juuri sisään; hän on taittanut jalkansa, tuli vastaukseksi.
Onnettomuus onnettomuuden lisäksi!
— Antakaa aitan palaa! huusi Paul muutamille; jotka päättöminä
tyhjensivät parin pienen sangon sisällyksen hehkuun. Pelastakaa elukat!
Mutta katsokaa, etteivät ne syöksy liekkeihin.
Kolme, neljä miestä riensi navettaan.
— Toiset tänne asuinrakennusta suojelemaan! Älkää kantako mitään ulos!
— Älkää kantako mitään ulos! toisti hän vielä kerran ja tempasi parin
vieraan henkilön käsistä esineet, joita he kantoivat asuinrakennuksesta.
— Mutta me tahdomme pelastaa.
— Pelastakaa rakennus!
Hän riensi portaita ylös. Ohi mennessään hän näki äidin mykkänä ja
kyynelettömänä istuvan isän vieressä, joka lepäsi sohvalla ja uikutti.
Erään luukun kautta Paul kiipesi katolle.
— Letku tänne.
Heinähaarukalla nostettiin sen metallinen pää hänelle. Kihisevänä valui
vesi kuumille kattotiilille. Hän istui katonharjalla, hänen vaatteensa
kuumenivat, tulikipunoita lenteli hänen hiuksiinsa palavasta aitasta,
hänen kätensä ja kasvonsa saivat pieniä palohaavoja. Hän ei tuntenut
mitään ruumiillista kipua, mutta hän kuuli ja näki kaikki ympärillänsä
— hänen aistimillansa näkyi olevan monin verroin suurempi tarkkuus kuin
muulloin.
Hän näki tulen lennättävän ilmaan kekäleitä, jotka kauniissa kaarissa
putosivat alas — hän näki hevosten ja lehmäin kirmaavan niitylle, jossa
ne olivat suojattuina — hän näki koiran ulvoen kiskovan itseänsä irti
kuumentuneista kahleistaan.
— Päästäkää koira irti! huusi Paul.
Hän näki pieniä, sinertäviä liekkejä hyppivän aitan päädystä viereiseen
vaunuvajaan.
— Vaunuvaja syttyy tuleen! huusi hän alas. Pelastakaa mitä siellä on!
Pari miestä kiirehti vetämään ajokaluja ulos. Ja tohisten ja pihisten
valeli vesisuihku kattoa, tunkeutui parruihin asti ja kattotiilten
alustaan. Pieniä valkoisia savupilviä nousi ilmaan ja katosi
näyttäytyäkseen jälleen toisessa paikassa.
Mutta yhtäkkiä tuli Paulin mieleen Musta Sussu, joka oli piilossa
vanhan romun seassa vajan perimäisessä sopessa. Hän tunsi pistoksen
rinnassaan. Hukkuisiko sekin, josta hänellä ennen oli ollut niin suuria
toiveita?
— Pelastakaa lokomobiili! huusi hän.
Mutta kukaan ei ymmärtänyt häntä. Halu auttaa Mustaa Sussua
valtasi hänet niin voimallisesti, että hän melkein olisi uhrannut
asuinrakennuksen sen pelastamiseksi.
— Tulkoon tänne joku minun sijaani! huusi hän alas ihmisjoukolle, joka
suurimmaksi osaksi töllisteli toimetonna.
Roteva muurari kiipesi ylös, kiskoi katosta irti kourutiiliä ja raivasi
siten itsellensä tien harjalle asti. Hänelle Paul antoi ruiskunletkun
ja luisui alas; hän ihmetteli suuresti, ettei hän siinä taittanut
käsiänsä ja jalkojansa.
Sitten Paul tunkeusi vajaan, mistä tukehuttava savu tuprusi häntä
vastaan.
— Kuka tulee mukaan? kysyi hän. Kaksi päiväläistä lupautui.
— Eteenpäin!
Niin mentiin savuun ja liekkeihin.
— Tässä on vedintanko. Käykää kiinni! Rivakasti ulos!
Ryskien ja kolisten lokomobiili vieri pihaan. Sen ja sen pelastajien
takana rysähti vajan katto sisään.
* * * * *
Aamu koitti. Sinertävä hämärä loi valoansa raunioista nousevaan savuun.
Siellä täällä leimahti liekki, mutta sammui jälleen.
Väkijoukko oli hajaantunut. Kolkko hiljaisuus vallitsi talossa;
ainoastaan palopaikalta kuului hiljaista räiskettä ja pihinää,
ikäänkuin liekeillä vielä olisi ollut jotakin sanomista toisilleen,
ennenkuin kuolivat.
— Vai niin, sanoi Paul; näin nyt siis on käynyt!
Asuinrakennus ja navetta sekä kaikki elävät olennot olivat pelastuneet.
Aitta ja vaunuvaja olivat tuhkaläjänä.
— Nyt olemme yhtä köyhät kuin kaksikymmentä vuotta sitten, ajatteli
hän ja siveli palohaavojansa; ja jollen minä olisi ollut ulkona
kuljeksimassa, niin ei tätä kenties olisi tapahtunut.
Ovella istui äiti kokoonvaipuneena ja kädet ristissä. Hänen poskensa
olivat vetäytyneet syviin kurttuihin, ja hänen silmänsä tuijottivat
eteenpäin, ikäänkuin hän näkisi vielä liekkien loimottavan.
— Äiti! huusi Paul tuskan vallassa, sillä hän pelkäsi tämän jo olevan
lähellä heikkomielisyyttä.
Äiti nyökkäsi jonkun kerran päätänsä ja sanoi:
— Niin käy tässä maailmassa! Niin, niin.
— Kaikki kääntyy hyväksi jälleen, sanoi Paul. Äiti katsoi häneen ja
hymyili — tämä hymyily vihlaisi hänen sydäntänsä.
— Isäsi ajoi minut juuri ulos, sanoi äiti; mutta älä sinä tee sitä,
pyydän sydämestäni.
— Äiti! Hyvä Jumala, miksi noin puhut!
— Se ei ole tosiaankaan minun syyni, sanoi äiti; en koskaan käy tulella
aitassa.
— Mutta kuka on sen sitten sanonut?
— Isä sanoo minun olevan syynä kaikkeen ja että saan mennä hiiteen. — —
Mutta älä tee hänelle pahaa.
Paul! pyysi hän tuskallisena nähdessään pojan nousevan. Älä käy kiinni
häneen — hänellä on niin ankarat kivut.
— Lääkäri saapuu tunnin päästä; olen lähettänyt noutamaan.
— Mene isän luo, Paul, ja lohduta häntä... Tekisin sen itsekin, mutta
hän on ajanut minut ulos.
Äiti vaipui jälleen kumaraan asentoonsa ja jupisi itseksensä:
— Hän on ajanut minut ulos... ajanut minut ulos...