Aamulla herätessänsä hän näki äitinsä istuvan vuoteen vieressä.
— Sinä jo ylhäällä? sanoi hän kummastuneena.
— En ole voinut nukkua, vastasi äiti hiljaisella äänellänsä, joka aina
kuului siltä, kuin pyytäisi hän anteeksi sitä, mitä sanoi.
— Miksi et? kysyi Paul.
Äiti ei vastannut, vaan silitteli hänen tukkaansa ja hymyili
surullisesti. Silloin Paul huomasi, että kaksoiset olivat kielitelleet
ja että mielipaha hänen tähtensä oli vienyt äidiltä unen.
— Se ei ollut niin vaarallista, äiti hyvä! sanoi hän lohdutellen. He
huvittelivat vähän minun kustannuksellani — siinä kaikki.
— Elisabetkin? kysyi äiti ja katseli häneen suurin, tuskaisin silmin.
— Ei, ei hän — mutta...
Paul vaikeni ja kääntyi seinään päin.
— Mutta? kysyi äiti.
— En tiedä, mutta jokin "mutta" siinä on, vastasi Paul.
— Sinä ehkä teet vääryyttä hänelle, sanoi äiti; katso, mitä hän lähetti
sinulle tyttöjen mukana.
Äiti veti esiin pitkulaisen esineen, joka oli huolellisesti kiedottu
silkkipaperiin. Se oli huilu, joka oli tehty eebenholtsista ja jonka
läpät olivat hopeata. Paul punehtui häpeästä ja ilosta, ja kun hän
hetken oli katsellut soittokonetta, sanoi hän:
— Mitä sillä nyt teen?
— Opettelet soittamaan, vastasi äiti, ja äänessä oli pieni ylpeyden
vivahdus.
— Se on liian myöhäistä, vastasi Paul surullisesti päätänsä ravistaen;
minulla on nyt paljon muuta ajateltavaa.
Hänestä tuntui, kuin olisi häntä pakoitettu repimään haudasta jotakin
kuollutta. —
— No, sinä kuulut häväisseen itsesi eilen oikein kelpo lailla, sanoi
isä suuruspöydässä.
Paul hymyili itseksensä, ja isä murisi jotakin kunniantunnon
puutteesta. — Kaksoisten silmät olivat suuret, haaveksivat, ja kun he
katsoivat toisiinsa, levisi autuuden loiste heidän kasvoilleen. He
ainakin olivat onnelliset. — — —
Viikot kuluivat.
Viljat saatiin vahingoittumattomina korjuuseen Paulin väsymättömän
huolenpidon kautta. Tuli hyvä vuosi, parempi kuin pitkiin aikoihin.
Isä jo laski, kuinka saalista voisi paraiten käyttää hänen
turvekeinotteluihinsa.
Hän rehenteli entiseen tapaansa, ja mitä vähemmän herra Douglas antoi
itsestään kuulumisia, sitä enemmän Meyhöfer kapakoissa lörpötteli
naapurusten yhtiöstä. Kun hän kerran oli ryhtynyt huijaukseen, oli
hänen pakko kulkea valheesta valheeseen ja aina yhä suurempaan. Herra
Douglas lopulta toden teolla suuttui siihen vallattomuuteen, jota hänen
niinellänsä harjoitettiin.
Eräänä aamupäivänä elokuun lopulla näki Paul, joka oli työssä Mikael
rengin kanssa pihassa, kookasvartaloisen naapurin suuntaavan kulkunsa
peltojen poikki suoraan taloa kohden.
Paul pelästyi, sillä tämä vieraissakäynti ei saattanut tietää hyvää.
Douglas tervehti häntä ystävällisesti, mutta hänen jääharmaiden,
tuuheiden kulmakarvainsa alta leimusi tuhoa ennustavia salamoita.
— Onko isänne kotona? kysyi hän ärtyneellä äänellä.
— Hän on asuintuvassa, vastasi Paul levottomana; jos suvaitsette, niin
näytän teille tien.
Nähdessään odottamattoman vieraan hypähti vanha Meyhöfer hieman
hämillään tuoliltansa, mutta pian hän tointui ja lausui suurisuisella
tavallaan:
— Olipa hyvä, että tulitte, herra... Minulla on paljon tärkeätä
puhuttavaa teille.
— Niin minullakin teille! vastasi Douglas ja asettui jykevänä seisomaan
aivan Meyhöferin eteen. Mikä teidät on saanut, rakas ystävä, niin
väärin käyttämään minun nimeäni?
— Minä teidän nimeänne, herra?... Kuinka te uskallatte?... Mene ulos
Paul!
— Olkoon hän sisällä vaan, sanoi Douglas.
— Mutta hänen täytyy mennä ulos! kirkaisi vanhus. Enkö enää ole herra
talossani, kuuletteko?
Paul lähti huoneesta. Kuistilla hän tapasi äidin, joka kädet ristissä
ja tuijottavin silmin katseli oveen päin. Nähdessään Paulin hän puhkesi
kyyneliin ja väänteli käsiänsä.
— Hän riistää meiltä ainoan ystävän, joka meillä on maan päällä,
nyyhkytti äiti ja vaipui pojan syliin vavahtaen joka kerta, kun miesten
vihaiset äänet selvemmin kaikuivat hänen korviinsa.
— Tule pois, äiti! pyysi Paul. Sinä tulet vain kiihdyksiin, emmekä
kuitenkaan voi olla miksikään avuksi.
Hervottomana hän antoi viedä itsensä makuuhuoneeseen.
— Anna minulle vähän etikkaa! Muuten pyörryn. Paul teki niin, ja
hieroessaan äidin ohimoita hän puhui kovalla äänellä, jottei miesten
kirkuna kuuluisi. Äkkiä lyötiin ovet auki — hetken aikaa oli hiljaista
— kamalan hiljaista — sitten kuului kahleiden kalinaa ja isän raivosta
käheä ääni:
— Sulttaani! Käy kiinni!
— Hyvä Jumala... Hän usuttaa koiran hänen kimppuunsa! huusi Paul ja
syöksyi ulos.
Hän tuli hyvään aikaan saadaksensa nähdä, kuinka Sulttaani — suuri,
kiukkuinen koira — hyppäsi Douglasin niskaan Meyhöferin juostessa
perässä piiska pystyssä. Mikael Raudszus seisoi kädet housun taskuissa
ja katseli.
— Isä, mitä sinä teet? huusi Paul ja repäisi piiskan hänen kädestänsä
juostaksensa koiran perään, mutta ennenkuin hän ehti paikalle, makasi
peto jo maassa ja oikoili raajojaan jättiläisen nyrkin huumaamana.
Verta vuoti Douglasin kaulasta ja käsistä. Hänen vihansa näkyi
haihtuneen. Hän jäi seisomaan, pyyhki käsiänsä nenäliinaan ja puhui
suopeasti hymyillen:
— Eläin parka mahtoi uskoa asiaansa.
— Te olette haavoitettu, herra Douglas, sanoi Paul.
— Koira piti minun niskaani vasikan koipena... Seuratkaa minua vähäsen
ja auttakaa minua peseytymään, etteivät naiset kotona aivan pahasti
säikähtäisi.
— Antakaa hänelle anteeksi! rukoili Paul. Hän ei tietänyt, mitä hän
teki.
— Tule takaisin, lurjus! kuului isän ääni. Tahdotko sinä pitää yhtä
sanapaton kanssa?
Naapurin kädet puristuivat nyrkkiin, mutta hän hillitsi itsensä ja
sanoi väkinäisesti naurahtaen:
— Menkää takaisin! Pojan tulee olla isänsä luona.
— Minä tahtoisin sovittaa... sammalteli Paul.
— Vehkeilijä! Konna! jyrisi takaapäin.
— Menkää takaisin, sanoi Douglas hammastansa purren, ja rauhoittakaa
häntä! Muuten hänen käy huonosti.
Sitten Douglas alkoi kaikin voimin viheltää marssia, jottei hän kuulisi
parjaushuutoja, ja asteli pyylevänä kotiinsa päin.
Vanhus pauhasi pihassa kuin hullu, heitteli kiviä, heilutteli
vaununaisaa ilmassa ja potki oikealle ja vasemmalle. Kun hän tapasi
Paulin, tahtoi hän käydä hänen kurkkuunsa kiinni, mutta äiti juoksi
parkaisten väliin. Äiti tarttui Pauliin molemmin käsin, hän tahtoi
sanoa jotakin, mutta pelko teki hänet mykäksi; hän ei voinut tehdä
muuta kuin katsoa mieheensä.
— Hameväkeä! jupisi tämä halveksivaisesti ja kääntyi pois. Mutta koska
hän tahtoi tyhjentää raivonsa johonkin, astui hän Mikael Raudszusin
luo, joka juuri ryhtyi työhönsä.
— Mitä siinä töllistelet, senkin koira! huusi Meyhöfer hänelle.
— Teen työtä, herra, vastasi tämä ja loi terävän katseen mustien
kulmakarvojensa alta. — Mikä estää minua ruhjomasta sinua mäsäksi!
huusi vanhus ja pudisti nyrkkejään miehen nenän edessä.
Mies kumartui, mutta samassa isännän nyrkit iskivät hänen kasvoihinsa.
Hän hoiperteli taaksepäin jokainen veripisara oli kadonnut hänen
synkiltä kasvoiltansa — ja sanaa sanomatta hän tarttui kirveeseen.
Mutta samassa Paul takaapäin hyökkäsi kiinni hänen käsivarteensa,
väänsi aseen irti ja heitti sen kaivoon.
Isä tahtoi uudestaan rynnätä miehen kimppuun, mutta Paul kävi
päättäväisesti häntä vyötäisistä kiinni ja pannen kaikki voimansa
liikkeelle kantoi käsin ja jaloin sätkyttelevän vanhuksen asuintupaan,
jonka oven hän salpasi ulkopuolelta.
— Mitä olet tehnyt isällesi? vaikeroi äiti, joka kauhistuneena oli
katsellut taistelua; hän ei voinut käsittää, että poika voisi tehdä
väkivaltaa isällensä. Hän katseli arasti Pauliin ja toisteli valittaen:
Mitä olet tehnyt isällesi?
Paul suuteli hänen kättänsä ja sanoi:
— Rauhoitu, äiti! Minun täytyi pelastaa hänen henkensä.
— Ja nyt olet teljennyt hänet sisään?... Paul! Paul!
— Hänen täytyy olla siellä, kunnes Mikael on mennyt pois, vastasi Paul.
Älä avaa ovea, sillä silloin saattaa täällä tapahtua onnettomuus.
Paul meni ulos pihaan. Mikael seisoi tallin oveen nojautuneena mustaa
partaansa pureskellen ja katseli karsaasti tulijaan.
— Mikael Raudszus! huusi Paul.
Mies tuli lähemmäksi. Hänen otsasuonensa olivat paisuneet sinisiksi
pahkuroiksi. Paul ei uskaltanut katsoa häneen.
— Sinun jälelläoleva palkkasi tekee viisi markkaa neljäkymmentä
pfennigiä. Tässä ovat rahat. Viiden minuutin kuluessa pitää sinun
lähteä tästä talosta.
Mies antoi vastaukseksi niin uhkaavan synkän katseen, että
Paul kauhulla ajatteli, kuinka kauan hän oli pitänyt miestä,
tuntematta hänen oikeata mielenlaatuansa. Paul pelkäsi joka hetki
päällehyökkäystä. Mutta mies kääntyi äänettömänä ympäri, meni talliin,
josta hän otti tavaransa, ja lähti talosta. Koko tämän peloittavan
kohtauksen aikana ei hän sanonut sanaakaan.
— Siinä se asia, ja nyt isän luo, ajatteli Paul. Hän oli päättänyt
rauhallisesti ottaa vastaan kaikki lyönnit ja häväistyssanat, avasi
oven ja odotti isän hyökkäystä. Mutta tämä istui sohvan kulmassa kokoon
kyyristyneenä ja tuijotti eteensä. Hän ei liikahtanut silloinkaan, kun
Paul astui sisään ja lausui suorien:
— En tehnyt sitä mielelläni, isä, mutta minun täytyi.
Meyhöfer vilkaisi häneen arasti ja sanoi katkeralla äänellä:
— Sinä voit tehdä, mitä sinua miellyttää... Minä olen vanha mies, ja
sinä olet väkevämpi...
Sitten hän vaipui jälleen kokoon.
Mutta siitä päivästä lähtien Paul oli herrana talossa.