Vanha Meyhöfer oli huumaantunut onnestaan. Rikkaan Douglasin lupaus
yhtyä yritykseen oli lennättänyt hänen toiveensa pyörryttävän
korkealle. Korvat, jotka tähän asti olivat olleet lukossa hänelle,
alkoivat halukkaasti kuunnella hänen selityksiänsä, ja ravintoloissa,
joissa häntä tähän asti oli kohdeltu puoleksi pilkallisesti, puoleksi
säälien, pidettiin häntä nyt suurena miehenä.
— Puolet omaisuuttansa hän sijoittaa yritykseen, kertoi Meyhöfer.
Olemme jo ryhtyneet keskusteluihin berliiniläisen Borsigin kanssa, joka
meille hankkii tarvittavat koneet; Oldenburgista saamme teknillisen
johtajan, ja joka päivä tulee kysymyksiä, minkä panemme turvemiljoonan
hinnaksi.
Seurauksena oli, että ihmiset kehoittivat häntä laskemaan osakkeita
liikkeeseen. Ja kun hänen ympärillänsä tunkeiltiin pyytäen, että hän
kullekin varaisi niin ja niin monta osaketta, pullisti hän ylpeänä
rintaansa ja arveli, että osakkeet epäilemättä jäisivät perustajien
käsiin.
Kotona Meyhöfer valmisteli suunnitelmia uuden toiminimen
tehdasmerkiksi, ja kaikissa hänen taskuissaan helisi lainattua rahaa.
Neljä viikkoa oli kulunut juhannuksesta, kun Helenenthalista tuli kaksi
kutsukorttia, toinen herra Meyhöfer nuoremmalle ja toinen neitosille.
"Puutarhajuhlaan", oli korttiin kirjoitettu.
— Ahaa, nyt ruvetaan meitä jo mielistelemään! tuumi vanha Meyhöfer.
Rotat ovat haistaneet rasvan.
Paul meni heinäsuovan taakse ja vähintäin tunnin ajan tutki siellä
kirjain kirjaimelta korttiaan, joka oli Elisabetin käsialaa.
Sitten hän meni päätykamariinsa ja asettui peilin eteen. Hän näki, että
parta oli kasvanut hyvin; ainoastaan poskilla oli muutamia harvoja
paikkoja.
— Mukiin menee, ajatteli hän hetkellisen turhamaisuuden valtaamana,
mutta hymyillessään hän näki nuo syvät, synkät kurtut, jotka ulottuivat
silmistä nenän ohitse suupieliin asti.
— Kurtut tekevät kasvot mieltäkiinnittäviksi, lohdutteli hän itseänsä.
Siitä hetkestä alkaen hän mietti herkeämättä, mitä osaa hänen oli
juhlassa näytteleminen. Hän harjoitteli peilin edessä tekemään
säännöllisen kumarruksen, tarkasti joka aamu juhlavaatteensa ja koetti
parannella kuluneita paikkoja takissa hankaamalla niihin mustaa väriä.
Kutsu oli aikaansaanut täydellisen mullistuksen hänen mielessään. Se
oli hänelle tervehdys ilon luvatusta maasta, jonka hän oli nähnyt
ainoastaan etäältä niinkuin Mooses muinoin. Ja hän oli kaksikymmentä
vuotta vanha.
Juhlapäivä tuli.
Sisaret olivat pukeutuneet valkoisiin hameihinsa ja pistäneet tummat
ruusut hiuksiinsa. He hyppivät peilin edessä ja kysyivät: Olenko
kaunis? Ja vaikka he myöntävästi vastasivatkin, niin heillä tuskin oli
aavistustakaan, kuinka kauniit he todella olivat. Äiti istui nurkassa
ja katseli hymyillen heitä.
Paul juoksi edestakaisin mieli tuskaisena ja ihmetteli, että niin
iloinen tapaus saattoi herättää niin suurta levottomuutta. Hän oli
viime hetkellä opetellut kaikellaisia kauniita puhetapoja, joita hän
aikoi käyttää juhlassa. Ne koskivat ihmisonnea, turveviljelystä ja
Heinen "Laulujen kirjaa". Hän kyllä oli näyttävä, että hän osasi olla
miellyttävä hienossa naisseurassakin.
Nuoret ajoivat juhlaan avonaisissa vaunuissa, jotka olivat jäännöksiä
entisestä komeudesta. Kotiin heidän piti palata jalkaisin.
Taloon tultaessa Paul näki puiden takana vilisevän kirjavia pukuja ja
kuuli iloisia tytönääniä. Tämä enensi hänen mielialansa apeutta.
Herra Douglas otti heidät vastaan verannalla iloisesti nauraen. Hän
nipisteli siskoja poskiin, taputti Paulia olkapäälle ja sanoi:
— No, nuori ritari, tänään kai ansaitsette itsellenne kannukset.
Paul pyöritti lakkia kädessään ja puhkesi typerään nauruun, joka
suututti häntä itseänsä.
— Ja nyt naisten luo! Allons! huusi herra Douglas tarjoten käsivartensa
sisarille, ja Paul sai yksin laputtaa perässä.
Naurun hihitys kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi — iloisia
miehenääniäkin kuului joukosta — ja Paulista tuntui, kuin kulkisi hän
mestattavaksi. Hänen silmäinsä eteen laskeutui ikäänkuin sumuverho, ja
vain hämärästi hän eroitti tuon kirjavan elämän nurmikolla. Puhetta
turveviljelyksestä, joka johtui hänen mieleensä, ei hän voinut tässä
käyttää.
Sitten hän näki Elisabetin kasvojen sukeltavan esiin sumusta...
Hänellä oli rintaneula, jossa oli sinisiä jalokiviä, ja hän hymyili
ystävällisesti; mutta sittenkin tuntui tyttö hänestä vieraammalta kuin
milloinkaan.
— Herra Paul Meyhöfer, lapsuuteni ystävä, esitteli hän ja johdatti
Paulia kädestä ympäri koko piirin.
Paul kumarteli kaikille tahoille ja epämääräisesti tunsi näyttävänsä
hyvin naurettavalta.
— Kas vaan, tuossahan on itse herra Mallikelpoinenkin! kuului Leo
serkun hilpeä ääni, ja naiset nauraa sihistivät.
Sitten häntä pyydettiin istumaan ja hänelle tarjottiin kahvia.
— Äiti on mennyt hieman lepäämään, kuiskasi Elisabet; hän ei ole oikein
terve tänään.
— Eikö? sanoi Paul ja hymyili typerästi.
Leo serkku oli koonnut ympärillensä joukon nuoria neitosia ja kertoi
heille hullunkurisia kaskuja. Tytöt olivat naurusta läkähtyä.
— Jospa osaisi kertoa tuolla tavalla! ajatteli Paul, ja kun hän ei
keksinyt parempaa, niin hän söi leivoksen toisensa jälkeen.
Pari nuorta herraa oli heti ottanut hoimiinsa sisaret, jotka katsoivat
rohkeasti heitä silmiin eivätkä suinkaan jättäneet heitä vastausta
vaille. Sisaret näyttivät Paulista heti korkeamman maailman olennoilta.
— Nyt ryhtykäämme erääseen hupaiseen leikkiin, sanoi Leo serkku lyöden
jalkansa ristiin ja heittäytyen huolettomana taaksepäin tuolillaan.
Leikin nimi on "rukkasten saanti". Naiset menevät yksitellen kävelemään
ja herrat samoin. Herra kysyy vastaan tulevalta naiselta: "Est ce que
vous m'aimez?" (rakastatteko minua?) ja nainen vastaa joko: "Je vous
adore" (rakastan teitä) — ja heistä tulee pari — tai antaa vaiti ollen
rukkaset. Se, jolle on annettu useimmat rukkaset, saa pitää koko illan
tupsumyssyä päässään. Naiset pitivät leikkiä erittäin hupaisena, ja
kaikki nousivat kohta aloittaaksensa. Paulkin kohosi seisomaan, vaikka
hän mieluummin olisi pysynytkin syrjässä.
Kuinkahan nuo vieraskieliset sanat kuuluivat?, tuumi hän itsekseen; hän
olisi mielellään tiedustellut joltakin herralta, mutta ei kehdannut
paljastaa tietämättömyyttänsä ja siten tuottaa sisarillekin häpeää.
Elisabetilta hän mieluimmin olisi kysynyt, mutta tämä oli jo mennyt
pois toisten tyttöjen kanssa.
Alakuloisena hän hiipi toisten perässä; mutta nähdessään etumaisen
naisen tulevan, hän joutui niin hämilleen, että äkkiä vetäytyi polulta
syrjään ja piiloittihe tiheimpään pensaikkoon.
Paikka, johon hän joutui, oli palanen viljelemätöntä luontoa. Nokkoset
ja sananjalat kohosivat hoikkarunkoisina, ja kummallisen näköiset
tyräkkikasvit taistelivat ylivallasta leveälehtisten takkiaisten
kanssa. Sinne hän lyykistyi istumaan, nojasi kyynärpäät polvia vasten
ja mietti.
Tuollaistako siis on se, jota ihmiset sanovat huvittelemiseksi? Olihan
hyvä tietää se, mutta häntä ei se miellyttänyt. Kotona oli kuitenkin
parempi — ja kukapa sitä paitsi voi tietää, ehtivätkö tytöt saada
kaikki peratuksi?... läjättiinkö turpeet liian märkinä?... Kotona oli
niin paljon tekemistä, ja hän juoksenteli huvittelemassa ja yhtyi
narrimaisiin leikkeihin... Jollei Elisabetia olisi ollut... mutta
mitäpä tyttö oikeastaan oli hänelle?... Hän hymyili hänelle samalla
lailla kuin kaikille muillekin. Ja kuinka rohkeasti Leo serkku häntä
ja muita tyttöjä imarteli... Oi, kuinka maailma on katala ja kuinka
petollisia ovat kaikki, kaikki!
Hän kuuli huudettavan nimeänsä, mutta hän ryömi sitä syvemmälle
piiloonsa. Täällä hän ainakin oli pilkalta suojassa. — Ilma tuntui
hiottavalta, ja unisesti surisevat mettiäiset pysyttelivät maassa;
näytti olevan ukkonen tulossa.
— Saman tekevä minusta, ajatteli Paul. Minulla ei ole mitään
menetettävänä, ja — talviruiskin on jo katon alla.
Puutarhassa oli melu tauonnut — etäältä vain kuului lasilautasten ja
teelusikkain kilinää, johon välisti sekoittui hiljaista naurun kaikua.
Paul saattoi tuskin hengittää. Mitä kauemmin hän oli piilossaan, sitä
masentuneemmaksi kävi hänen mielensä — lopulta hänestä tuntui, kuin
hän olisi koulupoika, joka oli kurituksen pelosta mennyt opettajaansa
pakoon. Rikkaruohon haju kävi äikeämmäksi, ja kosteasta maasta nousi
tukehuttavaa höyryä. Teräksensinisiä pilviä vyöryi taivaalle, ja
kauempaa kuului jo ukkosen jyrinää.
— Tämä se nyt on huvia, ajatteli Paul.
Oksat alkoivat suhista. Raskaita vesipisaroita putoili lehdille.
Silloin Paul, arkana kuin pahantekijä, ryömi esiin piilostansa.
Verannalta tervehdittiin häntä remuavalla naurulla.
— Tuolta tulee Aujust! [Klovnin nimi. Suom. muist.] virkkoi eräs
herroista, joka oli käynyt Berliinissä ja nähnyt siellä sirkuksen.
— Arvoisa herrasväki! huusi Leo ja hyppäsi tuolille seisomaan: Tämä
herra Mallikelpoinen, jota myös Paul Meyhöferiksi nimitetään, on
anteeksiantamattomalla tavalla vetäytynyt pois seuran tuomiovallan
alaisuudesta. Kun hän kaukosilmällään huomasi, että useimmat
rukkaset lahjoitettaisiin hänelle, niin on hän halveksittavalla
pelkurimaisuudella...
— En tiedä, miksi teette minut huonommaksi kuin olen, sanoi Paul
loukattuna, sillä hän piti kaikkea täytenä totena.
Uusi, hirveä naurun remahdus tuli vastaukseksi.
— Ehdotan siis, että hänelle rangaistukseksi määrätään tupsumyssy.
Tahdotaanko muodostaa tuomioistuin?
— Mitä se hyödyttäisi? Otan myssyn ilmankin, vastasi Paul ärtyneenä.
Hänen tarvitsi nyt vain avata suunsa, herättääksensä iloa.
Juhlallisesti hän kruunattiin yömyssyllä. — Mahdan näyttää
hullunkuriselta, ajatteli hän, sillä kaikki nauroivat kovasti —
kaikki paitsi kaksoissisaret, jotka häpeästä punehtuneina katselivat
helmoihinsa, ja Elisabet, joka katseli Pauliin hämillään ikäänkuin
anteeksi pyytäen.
— Aujust! äännähti jälleen joku herroista. Samassa alkoi ukkonen käydä.
Kaikki pakenivat sisään. Nuoret naiset kalpenivat, useimmat olivat
peloissaan, ja yksi meni tainnoksiin.
Leo esitti, että istuttaisiin piiriin ja jokainen kertoisi jutun;
se, jolla ei ollut mitään kerrottavaa, saisi antaa pantin. Ehdotus
hyväksyttiin. Arpa määräsi vuoron, ja eräs herroista teki alun
kertomalla hyvin hauskan ylioppilashistorian, jossa kertoja itse oli
ollut muassa. Sitten seurasi pari nuorta tyttöä, jotka mieluummin
antoivat pantin, ja sitten huudettiin Paulin nimi. Herrat rykivät
pilkallisesti, ja tytöt nyhjivät toisiansa kyynärpäillä. Silloin
valtasi hänet närkästys, ja vetäen otsansa ryppyihin hän alkoi
umpimähkään:
— Oli kerran eräs, joka oli niin hullunnäköinen, että tarvitsi
ainoastaan nähdä hänet saadaksensa nauraa tarpeeksensa. Mutta hän
itse ei ymmärtänyt sitä, sillä hän ei ollut vielä koskaan elämässänsä
nauranut...
Piirissä syntyi haudan hiljaisuus. Hymy katosi kasvoilta, ja siellä
täällä katse painui maahan.
— Jatka! sanoi Elisabet ja nyökkäsi kehoittavaisesti päätään.
Mutta Paul häpesi sitä, että hän oli uskaltanut paljastaa sisimmän
itsensä näille vieraille ihmisille.
— Minä en tiedä enempää, sanoi hän ja nousi seisomaan.
Tällä kertaa ei kukaan nauranut, ja hetken aikaa vallitsi äänettömyys;
sitten tuli se tyttö, joka oli valittu panttienkokoojaksi, hänen
luoksensa ja sanoi kohteliaasti niiaten:
— Teidän täytyy antaa pantti.
— Mielelläni! vastasi Paul ja irroitti kellonsa vitjoista.
— Ikävä ihminen! kuuli hän jonkun nuorista herroista kuiskaavan
naapurilleen.
Sitten tuli Leon vuoro, ja hän lasketti erinomaisen hauskan kaskun,
mutta ilo ei enää oikein ilolle tuntunut.
Sade ropsi ikkunoita, mustat pilven varjot pimittivät huoneen... Oli
kuin harmaja hengetär olisi liidellyt ilmassa ja tummalla hunnullaan
hipaissut nuoria, nauravia kasvoja, niin että ne saivat totisen ja
vanhan ilmeen...
Vasta kun Elisabet avasi pianon ja alkoi soittaa hilpeätä
tanssisäveltä, heräsi jähmettynyt ilo uudelleen. Paul seisoi nurkassa
ja katseli pyörinää. Hän sai olla aivan rauhassa, ainoastaan silloin
tällöin sattui häneen arka katse.
Kaksoiset riehuivat tanssilattialla — heidän kiharansa hulmusivat ja
silmänsä hehkuivat tulta.
— Riehukoot nyt vaan, ajatteli Paul. Ajoissa kyllä he saavat palata
takaisin surkeuteen.
Hän ei ollenkaan ajatellut, että surkeus oli heille kokonaan vierasta.
Kun Elisabet vapautettiin soittajan toimesta, tuli hän Paulin luo ja
sanoi:
— Sinun on varmaan hyvin ikävä?
— Ei ollenkaan, vastasi hän. Tämä kaikkihan on minulle uutta.
— Ole iloinen! pyysi tyttö. Elämmehän vain yhden kerran!
Samassa tuli Leo, joka kietoi kätensä tytön vyötäisille ja pyöri pois.
— Hän on kuitenkin vieras minulle! ajatteli Paul. Kun Elisabet
seuraavan kerran kulki hänen ohitsensa, kuiskasi hän salaperäisesti:
— Mene tuohon viereiseen huoneeseen! Minulla on sinulle puhumista.
— Mitä hänellä on minulle puhumista? ajatteli Paul, mutta teki niinkuin
käsketty oli.
Hän odotteli, puoleksi uudinten verhossa, mutta tyttöä ei kuulunut.
Hetkestä hetkeen lisääntyi hänen katkeruutensa. Hän muisti kauniit
puheensa turveviljelyksestä ja Heinen runoista, ja hän kohautti
ivallisesti olkapäitään omalle tyhmyydellensä. Tämän iltapäivän
kuluessa hän tunsi tulleensa vuosia vanhemmaksi.
Ja äkkiä johtui hänen mieleensä kysymys: Mitä minä etsin täältä? Mitä
minulla on tekemistä noiden iloisten ihmisten parissa, jotka nauravat
ja koettavat miellyttää toisiansa ja mitään ajattelematta antavat
päivien kulua. Narri, raukka minä olin uskoessani, että minullakin oli
oikeus iloita ja olla niinkuin toisetkin.
Lattia poltti hänen jalkainsa alla. Hänestä tuntui synnin tekemiseltä
viipyä hetkeäkään enää tässä paikassa. Hän hiipi kuistille, missä hänen
lakkinsa oli.
— Sanokaa sisarilleni, virkkoi hän palvelustytölle, että minä menin
kotiin hankkimaan heille vaunuja.
Hän hengitti kuin vapautettuna ulko-oven mennessä lukkoon.
Rajuilma oli tauonnut; vienoa jälkisadetta vihmoi alas taivaalta, tuuli
humisi vilvoittaen tasangolla, ja taivaan rannalla, missä iltarusko
oli katoamaisillansa, välkkyilivät etääntyvän ukkosen leimaukset
tulipunaisista pilvistä.
Ikäänkun takaa-ajettuna hän riensi sateen liottamalla tiellä metsää
kohden, joka pian sulki hänet humisevaan, rauhaisaan syliinsä. Kostea
sammal tuoksui, ja kuusten neulasissa kiilsi vesipisaroita.
Tullessaan aukealle ja nähdessään kotinsa hän levitti kätensä ja huusi
tuulen huminaan:
— Tuolla on minun paikkani, tuonne minä kuulun! Ja kelvoton olen, jos
vielä kerrankin etsin iloa vieraalta maalta. Minä vannon jättäväni
kaiken turhanaikaisuuden ja kaikki mielettömät harrastukset. Nyt
tiedän, mikä olen; ja mikä minulle ei sovi, sen hautaan unhotukseen.
Amen!
Niin hän otti jäähyväiset nuoruudeltansa ja nuoruutensa unelmilta.