VIII.

Paul ryhtyi nyt talon toimiin. Valan, jonka hän oli tehnyt

ripillepääsypäivänsä aamuna, hän piti uskollisesti. Hän teki työtä kuin

halvin renki, ja kun äiti pyysi häntä säästämään itseänsä, niin poika

suuteli hänen kättänsä ja sanoi:

— Sinä tiedät, kuinka paljon meillä on tehtävää.

Iltaisin, kun väki oli mennyt levolle ja kaksoiset hummanneet

itsensä väsyksiin, istuivat äiti ja poika usein pitkät ajat yhdessä,

neuvottelivat ja tekivät laskuja, mutta kun joku päätös heissä oli

kypsynyt ja toivon säde välkähti heidän silmistään, niin tapahtui

usein, että he äkkiä säpsähtivät ja huoaten antoivat päänsä vaipua —

mutta kumpikaan ei sanonut, mikä mieltä painoi...

Tähän aikaan Elisabet rouva alkoi kovasti vanhentua. Pitkiä, kapeita

juovia ilmestyi poskiin, leuka alkoi venyä yhä pitemmäksi, ja hiukset

saivat hopeakiilteen. Ainoastaan hänen surun sumentamien silmiensä

salaperäisestä syvyydestä saattoi päättää, kuinka kaunis hän oli ennen

ollut.

— Niin, nyt näet että olen vanha akka, sanoi hän eräänä aamuna

pojallensa kammatessaan peilin edessä hiuksiaan, — eikä onni ole vielä

tullut.

— Vaiti, äiti! Miksikä olen sitten minä maailmassa? vastasi hän,

vaikkei hän suinkaan peräti paljon toiveisiin luottanut.

Silloin äiti hymyili alakuloisesti, silitteli pojan poskia ja otsaa ja

sanoi:

— Sinähän näytätkin juuri kuin olisit siepannut onnen kiinni

siivistä!... Mutta minun ei pitäisi puhua näin; mikähän minun eteeni

tulisi, jollei sinua olisi?

Sellainen ylenmääräisen hellyyden purkaushetki sai riittää pitkiksi

ajoiksi, sillä usein meni kuukausia, joiden kuluessa äiti ja poika

eivät paljaan alakuloisuuden tähden uskaltaneet toisiaan hellästi

puhutella. —

Kaksoisista kasvoi kaksi vallatonta, pyöreäposkista veitikkaa, joille

ei mikään puu ollut liian korkea eikä mikään oja liian syvä. Kihara

ruskea tukka valui lukemattomina uppiniskaisina kiemuroina ohimoille,

joiden alta pälyivät silmät niin veitikkamaiset, samalla kertaa ujot

ja rohkeutta säkenöivät, että luuli näkevänsä hymyilevän päivänsäteen

metsän pimennosta pilkistävän.

Heidän naurunsa kaikui varhain aamulla ja myöhään illalla yksinäisessä

talossa, jonka hiljaisuus tuntui entistä painostavammalta, kun tytöt

olivat koulussa tai ulkona maita metsiä kiertelemässä.

Kaksoisista oli kaikki yhdentekevää. Oli päivänpaiste tai myrsky

talossa, aina oli heidän päänsä täynnä hullutuksia, ja jos isän

riehunta väliin kävi niin uhkaavaksi, että he katsoivat paraaksi hiipiä

uunille, niin he korvasivat vahingon nipistelemällä toisiansa jalkoihin.

Paulia he rajattomasti rakastivat, mutta siitä huolimatta he-

sieppasivat hänen lautaseltansa paraimmat palat ja julistivat

omaksi omaisuudeksensa puhtaimmat paperiarkit hänen salkustansa ja

kiiltävimmät napit hänen housuistaan, sillä he näpistelivät kuin

harakat.

Paulilla oli paljon huolia heidän tähtensä, sillä hän pelkäsi heidän

villiintyvän aina enemmän, erittäinkin kun äiti alkoi käydä yhä

väsyneemmäksi ja antoi asiain mennä menojaan. Mutta Paul alotti

kasvatuskokeensa väärästä päästä. Hänen varoituksensa eivät kantaneet

mitään hedelmää, ja kerran hänen pitäessään nuhdesaarnaansa tapahtui,

että toinen sisarista kapusi hänen syliinsä, kävi kiinni hänen nenäänsä

ja huudahti:'

— Katso, katso! Hän rupee saamaan partaa.

Toinen sisar kiipesi perästä, ja molemmat alkoivat kilvan nyppiä hänen

partahaiveniaan. Kun Paul nyt todenperään suuttui, niin tytötkin

kävivät ynseiksi ja arvelivat:

— Hyi! — sinun kanssasi emme viitsi puhuakaan enää.

Elisabetia Paul ei ollut nähnyt ripillepääsyn jälkeen, vaikka siitä oli

jo kulunut kokonainen vuosi.

Sanottiin, että hän oli lähetetty kaupunkiin oppimaan "seuraelämän

tapoja". Nämä sanat aina vihlaisivat Paulin sydäntä; hän tuskin tiesi,

mitä ne merkitsivät, mutta hänellä oli hämärä aavistus, että he nyt

etääntyisivät toisistaan yhä kauemmaksi ja kauemmaksi.

Eräänä päivänä pääsiäisen aikana hän meni työhön pellonpalaselle, joka

oli erillään muista viljelyksistä, kaukana metsän reunassa. Paul kylvi

itse, ja renki ajoi kahdella hevosella äestä perässä.

Hänellä oli suuri valkoinen kylvinesiliina, ja hiljaisella ilollahan

tarkasteli, kuinka siemenjyvät putoilivat maahan niinkuin kultaisen

suihkulähteen pisarat. Silloin hän oli näkevinänsä metsässä jotakin

valkoista, joka liehui edestakaisin — niinkuin ilmassa keinuva kehto.

Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa ottaa siitä tarkempaa selkoa, sillä

kylväminen on työtä, joka vaatii tarkkaavaisuutta.

Niin tuli suurushetki. Renki istui jyväsäkille, mutta hän itse, hikeen

kun oli tullut, meni metsään varjoa etsimään.

Paul loi pikaisen silmäyksen heiluvaan kehtoon päin ja ajatteli:

— Taitaa olla riippumatto.

Mutta kuka siinä lepäsi, sitä hän ei tullut ajatelleeksi.

Silloin oli hän kuulevinänsä jonkun huutavan hänen nimeänsä.

— Paul! Paul!

Se kaikui niin vienona ja ystävällisenä, ja tuo kirkas, pehmeä ääni

kuulosti niin tutulta. Säikähtyneenä hän katsoi sinne päin.

— Tulehan tänne, Paul! kuului ääni uudelleen. Kylmiä ja lämpöisiä

väreitä kulki hänen lävitsensä, sillä nyt hän tiesi, kuka siellä oli.

Häveten hän katseli työpukuaan ja koetti avata esiliinansa solmua,

mutta se oli työntynyt niin kauaksi niskaan, ettei hän ulottunut siihen.

— Tule semmoisena kuin olet! huuteli ääni, ja nyt Paul näki, kuinka

tytön yläruumis kohousi riippumatosta, punaisiin ja kullattuihin

kansiin sidotun kirjan pudotessa hänen kädestään maahan.

Paul astui vitkastellen lähemmäksi ja koetti salaa pyyhkiä mättäisiin

savea pois saappaistaan. Tyttö puolestaan huomasi aivan viime hetkessä,

että hänen jalkansa ja valkoiset sukkansa näkyivät hameenliepeen alta.

Hän tahtoi kiireesti peittää ne huivilla, joka hänellä oli hartioille

heitettynä, mutta ei saanut sitä irti, ja kun hänellä ei ollut muuta

neuvoa, niin hän lyykistyi kokoon ja istui siinä kuin kana pesässään,

riippumaton hillittömästi heiluessa edestakaisin.

Tytöllä ehkä oli ollut aikomus varmuudellaan ja seuraelämän

kokemuksellaan saattaa Paul hämilleen, mutta kohtalo sallikin, että

hän oli yhtä punehtunut ja hämmentynyt kuin toinenkin. Paul ei

huomannut tytön mielentilaa; hän näki vain, että tyttö oli käynyt hyvin

kauniiksi, että hänen hiuksensa olivat hienolla tavalla kammatut ja

että nauharuusu hänen täyteläisellä povellaan aaltoavasti laski ja

kohoili. Tämä viimeinen huomio varsinkin teki hänelle selväksi, että

tytöstä oli ylennyt täysi nainen.

Kului hyvä aika, ennenkuin kumpikaan mitään puhui.

— Hyvää päivää, Paul! sanoi tyttö viimein naurahtaen ja tarjoten

kättänsä, sillä hän huomasi olevansa johtavassa asemassa.

Paul oli vaiti ja hymyili.

— Auta minua saamaan irti tuo huivi! jatkoi tyttö.

Paul auttoi.

— Ja nyt käänny ympäri! Hän teki niin.

— Nyt on kaikki hyvin.

Elisabet lepäsi jälleen pitkänänsä, oli levittänyt liinan jalkojensa

päälle ja tirkisteli veitikkamaisesti Pauliin riippumaton silmuksien

läpi..

— On oikein hupaista saada tavata sinut jälleen, sanoi tyttö. Sinä olet

kuitenkin parhain kaikista... Oletko ikävöinyt minua?

— En, vastasi Paul totuudessa pysyäksensä.

— Ah, mene matkoihisi! huudahti tyttö ja koetti nyrpeänä kääntää

selkänsä Paulille, mutta kun riippumatto siitä rupesi jälleen kovasti

keinumaan, niin hän pysyi asennossaan ja nauroi.

Paulia ihmetytti, että tyttö saattoi olla niin iloinen. Lukuunottamatta

kaksoisia ei hän ollut nähnyt kenenkään niin nauravan. Mutta ne olivat

lapsia. Tämä nauru teki kuitenkin hänet vapaammaksi, sillä hän tunsi

vaistomaisesti, kuinka paljon hän oli käynyt Elisabetia vanhemmaksi.

— Muuten on sinulle kai kaikki käynyt hyvin, siitä asti kun viimeksi

tavattiin? kysyi Paul.

— On, Jumalan kiitos! tuli vastaukseksi. Äiti tosin on ollut vähän

kivulloinen, mutta siinä onkin kaikki.

Varjo ilmestyi Elisabetin kasvoille, mutta seuraavassa

silmänräpäyksessä se oli kadonnut, ja hän jatkoi:

— Minä olen oleskellut kaupungissa ja siellä olen ollut jos yhdessäkin

— toiste kerron sinulle kaikki. Olen käynyt tanssikoulussa, kuuletko,

ja ihailijoita on minulla myöskin ollut — usko pois vaan. He ovat

kävelleet edestakaisin minun ikkunani ohitse ja lähettäneet minulle

kukkavihkoja, vieläpä runojakin, omatekoisia runoja. Yksi heistä

oli ylioppilas, jolla oli nauhoilla koristettu valkoinen nuttu ja

kolmivärinen lakki, — oi, hän se ymmärsi asiat! Mitä kaikkea hän

osasikaan puhua — sittemmin hän meni kihloihin Betty Schirrmacherin

kanssa, joka on minun ystäväni, salaa näet — siitä ei tiedä kukaan muu

kuin minä.

Paul hengitti keveämmin, sillä ylioppilas oli alkanut tehdä hänet

levottomaksi.

— Etkö sinä vihastunut? kysyi Paul.

— Minkätähden?

— Hänen uskottomuutensa tähden.

— En, minä olen korkeammalla kannalla, vastasi tyttö ja kohautti

olkapäitänsä. Voi, veikkonen — hän oli vain keltainen poikanulikka

sinun rinnallasi!

Paul oikein säikähti kuullessaan ylioppilasta halveksivaisesti

nimitettävän poikanulikaksi ja vielä lisäksi verrattavan häneen tuolla

tavalla.

— Minun veljeni ei ole mikään keltainen poikanulikka, vastasi Paul.

— En tunne häntä, lausui tyttö filosoofin tyyneydellä; kenties hän

ei ole... Niin, olen tullut paljon, paljon vanhemmaksi, jatkoi hän.

Kirjallisuuden historiaakin olen lukenut — se on hyvin hauskaa.

Tuskallinen kateus heräsi Paulissa.

— Annahan tänne tuo kirja tuosta! pyysi tyttö. Paul teki niin.

— Tunnetko sen?

Punaiseen kanteen oli kultakirjaimilla painettu: "Heine: Laulujen

kirja". Paul ravisti päätään vastaukseksi.

— Etkö?... Siinä kirjassa on paljon oppimista. Minä lainaan sen

sinulle. Kun sitä on hetkisen lukenut, niin rupeaa melkein aina

itkemään.

— Onko se niin surullinen? kysyi Paul.

— On, hyvin surullinen, niin kaunis ja niin surullinen kuin... kuin...

siinä puhutaan ainoastaan rakkaudesta, ei mistään muusta; kaipaus

valtaa ihmisen, ja tuntuu kuin lentäisi pois Gangesta kohti, missä

lootus kukkii ja missä...

Elisabet vaikeni, sitten hän puhkesi heleään nauruun ja virkkoi:

— Se on hyvin tyhmää, eikö totta?

— Mikä niin?

— Se, mitä lörpöttelen.

— Ei ollenkaan. Koko ikäni tahtoisin kuulla sinun niin puhuvan.

— Tosiaankin?... Tässä on niin hupaista olla, Paul! Minusta tuntuu niin

turvalliselta, kun sinä olet läheisyydessä.

Elisabet kohotti itseänsä riippumatosta ikäänkuin nojataksensa päänsä

Paulin olkapäätä vasten. Pitkiin aikoihin ei Paul ollut tuntenut

itseänsä niin onnelliseksi ja rauhalliseksi.

— Miksi katselet poispäin?... kysyi tyttö.

— Enhän katsele.

— Katseletpa... Katso minuun — soisin sen niin mielelläni... Sinulla

on niin totiset, uskolliset silmät... Tiedätkö, Paul, mitä nuo laulut

muistuttavat?

— Mitä sitten?

— Sinun vihellystäsi. Se on myöskin semmoista -semmoista, no, sinä

ymmärrät... Vihellätkö vielä usein?

— Hyvin harvoin.

— Etkä myöskään ole opetellut huilua puhaltamaan.

— En.

— Kuinka olet paha! Jos pitäisit minusta, niin kyllä olisit

opetellut... Ensi kerralla lahjoitan sinulle kauniin huilun.

— Minulla ei ole sinulle mitään takaisin annettavaa!

— Onpa kyllä! Sinä annat minulle kaikki ne laulut, joita soitat. Ja jos

sydämesi tuntuu oikein raskaalta... niin lue tätä kirjaa, siitä löydät

kaikki.

Paul tarkasteli sitä joka puolelta.

— Siinäpä merkillinen kirja, ajatteli hän.

— Ja kerro nyt minulle itsestäsi! sanoi tyttö. Mitä sinä teet ja

puuhaat? Ja sinun rakas äitisi — kuinka on hänen laitansa?

Paul loi tyttöön kiitollisen katseen. Hän tunsi, että hän tänään

olisi voinut puhua kaikki ajatuksensa, - mutta samassapa iski hänelle

mieleen, että suurushetki oli jo kulunut ja että renki hevosineen

odotti häntä. Päivällisiin piti hänen saada kylvetyksi, koska syönnin

jälkeen oli lähetettävä kaupunkiin kuorma turvetta, jota hän salaa oli

suosta väännättänyt.

— Nyt minun täytyy mennä kylvämään, sammalteli Paul.

— Kuinka ikävää! Ja koska pääset työstäsi?

— Päivällisen aikaan.

— Niin kauan en voi odottaa, sillä äiti kävisi levottomaksi. Mutta

tule tänne kävelemään jonakuna päivänä nyt pian — ehkä löydät silloin

minutkin. Jään tähän vielä vähäksi aikaa katselemaan sinua. Sinä näytät

niin miellyttävältä kävellessäsi edestakaisin valkeine esiliinoinesi ja

jyvien sadellessa ympärilläsi.

Paul ojensi kätensä jäähyväisiksi sanomatta sanaakaan ja lähti.

— Kirjan jätän tähän, huuteli Elisabet hänen jälkeensä; tule ottamaan,

sittenkuin olet lopettanut työsi.

Renki hymyili viekkaasti nähdessään Paulin tulevan, ja tämä uskalsi

tuskin nostaa silmiään.

Joka kerta kun hän kulki ohi sen paikan, mistä hän näki tytön,

kohotti tämä itseään riippumatossa ja heilutti nenäliinaansa. Kello

kahdentoista ajoissa hän kääri kokoon riippumattonsa, tuli metsän

reunaan ja käsiään torvena käyttäen huuteli jäähyväiset... Vastaukseksi

Paul nosti lakkiaan, mutta renki katseli toisaalle ja vihelteli; — hän

ei ollut näkevinään, ei kuulevinaan...

Päivällistä syötäessä äiti katseli herkeämättä poikaansa, ja kun he

olivat joutuneet kahden kesken, otti hän Paulin pään käsiensä väliin ja

kysyi:

— Mitä sinulle on tapahtunut, poikani?

— Kuinka niin? kysyi tämä hämillään.

— Sinun silmissäsi on niin omituinen kajastus. Paul nauroi ja juoksi

pois; mutta kun äiti illallisen aikanakin yhä vaan katseli häntä —

kysyväisenä ja samalla surullisena — alkoi hänen mieltänsä pahoittaa

se, ettei hän ollut osoittanut luottamusta äidillensä, ja hän kertoi,

mitä oli tapahtunut.

Oli kuin auringonpaiste olisi kirkastanut äidin kasvot; ja kun poika

posket hehkuvina hämillään hiipi pois, katseli äiti häntä kyynelsilmin

ja kädet ristissä ikäänkuin rukoillen.

Paul istui puoliyöhön asti huoneessaan, pää käsien nojassa.

Salaperäinen kirja oli hänen polvillaan, mutta lukea sitä hän ei

saattanut, sillä isä oli kieltänyt polttamasta tulta iltasilla. Hänen

täytyi odottaa sunnuntaita.

Hän ajatteli paljon sitä, kuinka Elisabet oli muuttunut. Jospa hän

vain ei olisi nauranut niin usein! Ilomielisyys teki tytön hänelle

vieraaksi, ja tuo rikas, kukoistava elämä, johon hän oli kiintynyt,

vei hänet kauas, kauas pois noihin etäisiin maihin, missä onnelliset

elävät. Ja jos tyttö lempeydessä ja hyvyydessä olikin sama kuin

ennen, täytyi hänen kuitenkin oppia halveksimaan häntä, joka oli

vain talonpoika ja lisäksi tyhmä ja kömpelö ja synkkämielinen. Hänen

ajatuksissaan liiteli sekaisin onnellisuutta, häpeätä ja nuhteita

itseänsä kohtaan, sillä hän arveli, että hän olisi voinut esiintyä

paljon arvokkaammin ja hienommin. Lisäksi tuli arvoituksen kaltainen

tuska, joka oli kuristaa hänen kurkkunsa — mutta turhaan hän mietti,

mikä oli syynä tähän tunteeseen.

Seuraavana päivänä hän näki pihasta, jossa hän oli työssä, valkoista

liehuvan metsän rannassa. Hän puri hammasta harmissaan, katkera oli

mieli, mutta työstään hän ei voinut irtautua.

Vielä kaksi päivää perätysten ilmestyi tuo valkoinen — sitten sitä ei

enää näkynyt.

Sunnuntai-aamuna hän otti laulukirjan ja painautui metsään — hän ei

tullut kotiin ruoka-ajoiksikaan, ja illalla kaksoiset löysivät hänet

erään katajapensaan juurelta viheltämästä, kyynelten valuessa hänen

poskillensa.