VII.

Kun Paul oli neljäntoista vuotias, päätti isä lähettää hänet

rippikouluun.

— Mitään kunnollista ei poika kuitenkaan koulussa opi, sanoi hän;

aika ja rahat menevät hukkaan. Sentähden täytyy hänen pian käydä

rippikoulunsa, jotta hän sitten voi olla avuksi täällä kotona. Parempaa

kuin talonpoika ei taida hänestä milloinkaan tulla.

Paul oli tähän tyytyväinen, sillä hän halusi ottaa hartioillensa

osan niistä huolista, jotka äitiä painoivat. Hän ajatteli tulla

jonkinlaiseksi työnjohtajaksi, joka voisi olla kaikkialla isännän

sijaisena ja itse käydä työhön kiinni, missä rengit tarvitsivat hyvää

esimerkkiä. Hän toivoi toimeliaisuudestaan alkavan uuden siunauksesta

rikkaan ajan, ja kun hän meni levolle, niin hän uneksi lainehtivista

viljavainioista ja täysistä jyväaitoista. Yhä lujemmaksi vakaantui

hänessä se päätös, että hän käyttäisi kaikki voimansa rappiolle

joutuneen talon parannukseen. Veljet saisivat kerran sanoa hänestä:

— Hän on kuitenkin kyennyt johonkin, vaikka hänestä ei ollutkaan meidän

loistaville elämänurillemme.

Veljet, niin! Kuinka suuriksi ja ylhäisiksi he olivat tulleet.

Toinen tutki kielitiedettä ja toinen palveli harjoittelijana eräässä

arvossa pidetyssä pankissa. Hyvän tädin avuliaisuudesta huolimatta

molemmat tarvitsivat rahaa, paljon rahaa, paljon enemmän kuin isä

saattoi lähettää. Heillekin olisi Paulin ryhtyminen talonpitoon oleva

suruttomampien päivien alkuna. Kaikki liika raha lähetettäisiin heille,

ja hän itse säästäisi ja kituisi, jotta veljet voisivat puutteesta ja

ahdingosta vapaina kulkea yleviä päämääriänsä kohden.

Sellaisissa hurskaissa ajatuksissa Paul kulki ensimäiselle

rippikoulutunnillensa. Oli kirkas kevätaamu huhtikuun alussa.

Nuori ruoho heloitti aholla vaaleanvihreän värisenä, katajain latvoissa

näkyi vihantia neulasia, metsän reunassa kukkivat vuokot ja leiniköt.

Lämmin tuuli puhalteli tasangolla. Paul olisi tahtonut oikein ääneensä

riemuita, ja paljaasta ilosta hänen mielensä kävi raskaaksi.

— Jotakin ikävää on tulossa, sanoi hän, sillä näin iloiseksi ei saa

itseänsä maailmassa tuntea.

Pappilan portilla oli joukko ajoneuvoja, joista hän tunsi hyvin

harvoja. Hienoja vaunujakin oli joukossa. Ylpeästi hymyillen istuivat

hienopukuiset kuskit istuimillansa ja loivat halveksivia katseita

ympärillensä.

Puutarhaan oli kokoontunut suuri lapsijoukko. Pojat olivat eri

ryhmässä, tytöt samoin. Poikien joukossa olivat samat veljekset, joiden

tähden Paul ennen oli saanut paljon kärsiä; vuosi sitten he olivat

eronneet koulusta. He tulivat hyvin ystävällisesti häntä tervehtimään,

ja kun toinen tarjosi kättä, niin toinen pisti takaapäin jalallaan

ristikoukkua.

Muutamat tytöistä kulkivat käytävillä käsi kädessä. He olivat kietoneet

kätensä toistensa vyötäisille ja nauraa kikattivat. Useimmat olivat

hänelle outoja; muutamat näyttivät erityisen ylhäisiltä, heillä oli

hienot, harmaat sadevaipat ja päässä sulkahattu. Heidän kai vaunutkin

olivat.

Paul tarkasteli nuttuansa tullaksensa varmaksi, ettei hänen

tarvinnut hävetä. Se oli tehty hienosta mustasta verasta — vanhasta

ylioppilastakista — ja näytti yhtä hyvältä kuin uusi, vaikka saumat

vähän kiilsivätkin. Yleensä sanoen: hänen ei tarvinnut hävetä.

Soitettiin kelloa. Rippilapset huudettiin kirkkoon. Paulin valtasi

vapauden ja hartauden tunne temppelin juhlallisessa hämärässä. Hän ei

enää ajatellut takkiansa, ja poikien muodot hänen ympärillään olivat

kuin varjoja.

Alttarin kummallekin puolelle oli asetettu penkkejä; pojat saivat

paikkansa oikealla, tytöt vasemmalla.

Paul oli työnnetty takimaiseen riviin, missä pienet ja köyhät

istuivat. Kahden paljasjalkaisen, karkeaan, paikattuun nuttuun puetun

itsellisenlapsen väliin hän istuutui. Edessä istujain olkapäiden

ylitse hän näki tyttöjen toisella puolella järjestyvän, arvokkaimmat

etusijoille ja huonosti puetut taakse.

Hän ajatteli, tokkohan taivaassakin on samallainen arvojärjestys, ja

muisti raamatun lauseen: "Joka itsensä alentaa, se ylennetään."

Kirkkoherra tuli.

Hänellä oli kaksi leukaa ja vaalea poskiparta. Hänen ylähuulensa kiilsi

taajaan tapahtuvan ajelemisen tähden. Virkapukua ei hänellä ollut, vaan

tavallinen musta takki, mutta hän näytti sittenkin hyvin arvokkaalta.

Ensin hän piti pitkän rukouksen, jossa tekstinä oli: "Sallikaat lasten

tulla minun tyköni", ja liitti siihen kehoituksen, että nyt alkavaa

vuotta tulee pitää pyhänä aikana, ei saa juosta kylässä eikä tanssia,

sillä se ei sovi rippilapselle.

— Minä en ole koskaan juossut kylässä enkä tanssinut, ajatteli Paul ja

oli sillä hetkellä oikein ylpeä jumalisen elämänsä tähden. — Olisin

kyllä mielelläni tahtonut... lisäsi hän myöhemmin.

Sitten kirkkoherra ylisteli suurinta kristillistä hyvettä, nöyryyttä.

Ei kukaan tässä lapsiseurassa, sanoi hän, saa pitää itseänsä toisia

parempana, vaikkapa hänen vanhempansa olisivatkin rikkaammat ja

ylhäisemmät kuin toisten. Sillä Jumalan edessä olemme kaikki

yhdenarvoisia.

— Ahaa, siinä kuulette! ajatteli Paul ja puristi lempeästi repaleisen

naapurinsa kättä. Tämä, joka luuli hänen tahtovan nipistää, sanoi:

— Ai, älä nyt!

Kirkkoherra otti taskustaan paperin ja lausui:

— Nyt luettelen nimenne siinä järjestyksessä, jossa tulette istumaan.

— Miksi mitään arvojärjestystä, ajatteli Paul, koska Jumalan edessä

olemme kaikki yhdenvertaisia.

Kirkkoherra sanoi: Ensin tytöt ja sitten pojat, ja alkoi lukea.

Ensimäinen nimi sai Paulin hämmästymään, sillä se oli — Elisabet

Douglas. Paul näki hoikan, kalpean tytön, jolla oli lempeät kasvot ja

sileästi taaksekammattu tukka; hän istui ensimäiselle sijalle.

— Vai tuon näköinen sinä olet! ajatteli Paul, - ja me pääsemme yhdessä

ripille.

Hänen sydämensä sykki ilosta ja myös levottomuudesta, sillä hän pelkäsi

näyttävänsä liian vähäpätöiseltä hänen silmissänsä.

— Kenties hän ei enää muistakaan minua, ajatteli Paul lisäksi.

Hän tarkasteli tyttöä, kun tämä katse maahan luotuna asettui

paikallensa ja hymyili ystävällisesti.

— Ei, ylpeä hän ei ole, sanoi Paul hiljaa itseksensä, mutta varmuuden

vuoksi hän silmäsi takkiansa.

Sitten tuli poikain vuoro. Ensin huudettiin Erdmann veljesten nimet.

Nämä olivat jo alun pitäen mätänneet itsensä etusijoille. Sitten tuli

Paulin nimi.

Silloin teki Elisabet Douglas aivan samoin kuin Paul äsken. Hän kohotti

äkkiä päänsä ja tähysteli poikain penkkiriveihin. Kun Paul oli istunut

paikallensa, loi hän silmänsä maahan ollaksensa Elisabet Douglasin

kaltainen nöyryydessä, ja kun hän kohotti katseensa, huomasi hän tytön

uteliaasti katselevan häntä. Paul punastui ja pyyhkäisi takkinsa

hihasta siihen tarttuneen untuvan.

Ja sitten alkoi opetus. Kirkkoherra selitti raamatun lauseita ja

kuulusteli virsikirjan värsyjä. Elisabet sai ensimäisen kysymyksen. Hän

kohotti hieman päätänsä ja lausui värsynsä levollisesti.

— Tulimaista, tuolla letukalla on rohkeutta! jupisi nuorempi Erdmann,

joka istui Paulin vasemmalla puolella.

Paul tunsi sappensa kiehuvan. Hän olisi halunnut antaa selkään

vieruskumppanillensa keskellä kirkkoa. — Jos hän vielä kerran sanoo

"letukka", niin silloin minä isken. Sen hän lupasi juhlallisesti.

Mutta nuorempi Erdmann ei enää ajatellut Elisabetia; hän pisteli nyt

nuppineuloilla takanansa istuvia pohkeisiin.

Tunnin loputtua lähtivät ensin tytöt parittain ulos kirkosta. Vasta

sitten kun viimeiset heistä olivat ehtineet ulos, saivat pojat lähteä

liikkeelle. Ulkona Paul tapasi Elisabetin, joka kulki vaunuihinsa päin.

Ohi mennessään he katsoivat vilaukselta toisiinsa.

Elisabetin vaunujen vieressä seisoi vanha nainen, jolla oli harmaat

kiharat otsalla ja persialainen huppu liina hartioilla. Hän suuteli

Elisabetia otsaan, ja sitten he astuivat vaunuihinsa, jotka olivat

kauniimmat koko joukossa. Kuskilla oli päässä musta karvalakki, jossa

oli punainen tupsu, ja hänen kauluksensa sekä hihansuunsa olivat

koristetut kiiltävillä nauhuksilla. Heti kun vaunut olivat lähteneet,

hyökkäsivät Erdmannin pojat Paulin kimppuun ja löylyttivät häntä hieman.

— Ettekö häpeä? Kaksi yhtä vastaan, sanoi hän, ja silloin veljekset

laskivat hänet rauhaan.

Tyytyväisenä kulki Paul kotiin päin. Keskipäivän aurinko heloitti

aavalla lakeudella, ja hämärässä etäisyydessä kulkivat vaunut hänen

edellänsä; ne kävivät yhä pienemmiksi ja katosivat viimein mustana

pilkkuna metsään.

Kun hän saapui kotiin, suuteli äiti häntä molemmille poskille ja kysyi,

mimmoista oli ollut.

— Hauskaa vaan, vastasi poika, ja valkoisen talon Elisabet oli siellä

myöskin.

Silloin äiti punastui ilosta ja kyseli kaikellaista, miltä tyttö oli

näyttänyt, oliko hän sievä ja mitä he olivat keskenänsä puhuneet.

— Ei mitään, vastasi Paul, ja kun äiti siitä näytti hämmästyvän, riensi

hän lisäämään:

— Mutta ylpeä hän ei ole...

Seuraavana maanantaina istui Elisabet jo paikallansa, kun Paul astui

kirkkoon. Hänellä oli raamattu polvella ja hän luki läksynä olevia

lauseita. Paljon ei lapsia vielä ollut kokoontunut, ja kun Paul istui

paikallensa, niin näytti siltä, kuin tyttö olisi tahtonut nousta ylös

ja mennä hänen luoksensa, mutta vain yritykseksi se jäi, ja hän alkoi

lukea eteenpäin. Äiti oli käskenyt Paulin puhutella Elisabetia sekä

lähettää terveisiä tytön äidille. Myös piti Paulin tiedustella, kuinka

rouva Douglas jaksoi. Tiellä oli Paul opetellut pitkän puheen — siitä

hän vain ei ollut selvillä, pitäisikö tyttöä sinutella vai teititellä.

"Sinä" kyllä olisi ollut yksinkertaisinta, näyttipä äiti pitävän sitä

aivan luonnollisenakin. Mutta "Te" sointui niin hienolta — se tuntui

niin somalta, täysikasvuiselta. Ja kun Paul ei päässyt mihinkään

päätökseen, niin hän jätti koko puhuttelun. Hänkin avasi raamattunsa,

ja kyynärpäät polvien nojassa molemmat lukivat kilpaa.

Paulia ei luku paljon hyödyttänyt, sillä kun kirkkoherra vähän ajan

perästä teki kysymyksen hänelle, oli hän unhottanut kaikki.

Kiusallinen äänettömyys syntyi. Erdmannin pojat nauroivat

vahingonilosta, ja Paulin täytyi häpeästä tulipunaisena istuutua

paikallensa. Hän ei enää uskaltanut nostaa silmiään, ja kun hän

kirkosta mentäessä näki Elisabetin seisovan ovella ikäänkuin jotakin

odottamassa, niin hän loi katseensa maahan ja koetti nopeasti rientää

tytön ohitse. Mutta tämä lähestyi häntä ja sanoi:

— Äitini on käskenyt minun kysymään sinulta, kuinka sinun äitisi jaksaa.

Paul vastasi, että hän jaksoi hyvin.

— Ja hän lähetti myös paljon terveisiä äidillesi, jatkoi Elisabet.

— Ja minun äitini käski myös sanomaan paljon terveisiä sinun äidillesi,

vastasi Paul väännellen kirjojaan sormiensa välissä, ja minun piti myös

kysymän sinulta, kuinka hän jaksaa.

— Äiti pyysi sanomaan, jatkoi Elisabet niinkuin ulkoläksyä, että hän

on hyvin kivulloinen, usein vuoteen omana, mutta nyt kevätpuolella hän

on tuntenut itsensä virkeämmäksi, — ja sitten minun tulisi kysyä, etkö

tahtoisi ajaa meidän vaunuissa kotiisi asti.

— Hei vaan, Meyhöfer imeksii lakritsia! huusi vanhempi Erdmann, joka

oli piiloutunut oven taakse saadaksensa raosta kutittaa tovereita

heinänkorrella.

Elisabet ja Paul katselivat hämillään toisiinsa, sillä he eivät

ymmärtäneet tuon puheenparren tarkoitusta, mutta tuntien, että sen

täytyi merkitä jotain pahaa, he punehtuivat ja erkanivat toisistaan.

Paul näki tytön astuvan vaunuihinsa ja lähtevän matkaan. Tällä kertaa

ei tuo vanha nainen ollut häntä odottamassa. Vanha nainen oli tytön

kotiopettajatar, sen mukaan kuin Paul oli kuullut. Tosiaankin, niin

hieno Elisabet oli, että hänellä oli oma kotiopettajatarkin.

— Erdmannin pojat saavat sittenkin vielä selkäänsä, — siihen Paul

päätti mietiskelynsä.

Seuraavina viikkoina hän ei kertaakaan puhunut Elisabetin kanssa.

Tämä istui tavallisesti jo paikallaan, kun Paul tuli kirkkoon. Tyttö

nyökkäsi silloin ystävällisesti hänelle, mutta siinä olikin kaikki.

Eräänä maanantaina eivät vaunut olleet Elisabetia odottamassa. Paul

huomasi sen heti kirkkomäelle tullessaan ja hän hengitti keveämmin,

sillä tuo pöyhkeä kuski, joka kesälläkin piti karvalakkia, teki häneen

aivan masentavan vaikutuksen. Kun he kirkossa istuivat vastapäätä

toisiansa, niin Paulin vain tarvitsi ajatella tuota kuskia, ja kohta

Elisabet näytti hänestä toisen maailman olennolta.

Tänään hän uskalsi tervehtiä tuttavallisemmin, ja näytti siltä, kuin

olisi Elisabetin vastauskin ollut ystävällisempi kuin muulloin.

Ja kun lukeminen oli loppunut, astui tyttö suorastansa hänen luoksensa

ja sanoi:

— Tänään minun täytyy mennä jalkaisin kotiin, sillä kaikki hevoset

ovat pellolla. Äiti ajatteli, että sinä voisit seurata minua kappaleen

matkaa, koska meillä on sama tie.

Paul tunsi itsensä onnelliseksi, mutta ei uskaltanut kulkea tytön

rinnalla, niin kauan kuin kylässä oltiin; usein hän myös katsoi

taaksensa nähdäksensä, olisivatko Erdmannin pojat pistopuheineen olleet

jossakin väijyilemässä. Mutta kun he olivat tulleet aukealle kentälle,

niin oli luonnollista, että he kulkivat vierekkäin.

Oli päivänpaisteinen kesäkuun aamupäivä. Maantien hiekka kimalteli

valkoisena... Kylästä kuului päivälliskello... Ei ainoatakaan ihmistä

näkynyt... Lakea tasanko näytti kuin kuolleelta.

Elisabetilla oli leveälierinen olkihattu suojana auringon säteitä

vastaan. Sen hän otti nyt päästänsä ja heilutti sitä kumminauhasta.

— Kohta sinun tulee kuuma, sanoi Paul, mutta kun tyttö vain naurahti

hänelle, niin hänkin otti lakin päästänsä ja heitti sen korkealle

ilmaan.

— Sinähän olet iloinen poika, sanoi tyttö ja nyökkäsi hyväksyvästi.

Paul ravisti päätänsä, ja hänen otsansa vetäytyi noihin vakaviin

poimuihin, jotka hänet tekivät aina niin vanhan näköiseksi.

— En, sanoi hän, iloinen en juuri ole.

— Miksi et?

— Minulla on aina niin paljon ajattelemista, vastasi Paul, ja kun

joskus tahdon olla oikein iloinen, niin tapahtuu minulle aina joku

onnettomuus.

— Mitä kaikkea sinä aina sitten ajattelet? kysyi tyttö.

Paul mietti hetkisen, mutta ei muistanut mitään erityistä.

— Ah, kaikellaisia tyhmyyksiä, vastasi hän; järjellisiä ajatuksia ei

minulla ylimalkaan ole.

Ja sitten hän kertoi veljistänsä, paksuista kirjoista, jotka olivat

täynnä numeroita, — kirjan nimen hän oli unohtanut — ja ne kaikki

olivat veljet osanneet ulkoa jo hänen iällänsä.

— Miksi et sinäkin lue, jos se sinusta niin hupaiselta tuntuu? kysyi

Elisabet.

— Ei luku huvita minua, sillä minulla on niin huono pää. — Mutta

jotakin sinun kuitenkin täytyy osata, jatkoi tyttö.

— Minä en osaa suorastaan mitään, vastasi Paul surullisesti; minä olen

niin tyhmä, sanoo isä.

— Älä siitä huoli, sanoi tyttö lohduttaen. Neiti Rathmeierillakin on

aina niin paljon valittamista minua vastaan. Mutta minä — viis, minä —

Elisabet vaikeni ja tempasi tien ohesta suolaheinän, jota hän alkoi

pureksia.

— Onko sinun isälläsi vielä yhtä säkenöivät silmät? kysyi Paul.

Tyttö nyökkäsi ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

— Sinä pidät kai hyvin paljon isästäsi? Elisabet katsoi ihmetellen

häneen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, mutta sitten hän sanoi

pitävänsä hyvin paljon isästänsä.

— Ja pitääkö hänkin sinusta?

— Vielä kysyt!

Paul poimi nyt itsellensä suolaheinän ja huokasi.

— Miksi huokaat? kysyi tyttö.

Paul selitti, että hänelle oli sattumalta johtunut jotakin mieleen,

ja kysyi sitten naurahtaen, vieläkö Elisabetin oli tapa istua isänsä

sylissä niinkuin ennen hänen käydessään valkoisessa talossa.

Elisabet hymyili myöskin ja väitti olevansa jo suuri tyttö, niin ettei

Paulin sovi semmoisia kysellä; mutta jälkeenpäin kävi selville, että

hän vielä istui isän sylissä, — vaikka en enää ratsasta polvella,

lisäsi hän nauraen.

— Se oli hauska päivä, sanoi Paul, ja minä istuin hänen toisella

polvellansa. Kuinkahan pieniä silloin olimmekaan!

— Ja kuinka hirveän tyhmiä sitten! vastasi tyttö. Sinä, joka tahdoit

viheltää, etkä osannut!

— Muistatko senkin? kysyi Paul, ja hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän

tunsi, miten pitkälle nyt oli ehtinyt taidossansa.

— Tietysti, sanoi tyttö, ja kun lähdit pois, juoksit vielä takaisin ja

— muistatko sen?

Hän muisti sen kyllä.

— Nyt osaat kai viheltää, nauroi tyttö; meidän iässämme ei se enää ole

mikään urotyö — minäkin osaan!

Ja Elisabet supisti huuliaan hyvin hullunkurisella tavalla.

Paul oli pahoillansa siitä, että Elisabet niin halveksivaisesti puhui

hänen taiteestansa, ja hän mietti, tokko olisi parasta kokonaan lakata

viheltämästä.

— Miksi olet niin vaiti? kysyi tyttö. Oletko sinäkin väsynyt?

— En, mutta sinä — mitä?

Hän oli — käyminen hiekassa ja auringon helteessä oli väsyttänyt häntä.

— Tule siis meille lepäämään! huudahti Paul loistavin silmin, sillä hän

ajatteli sitä iloa, jonka se olisi äidille tuottava.

Elisabet ei suostunut.

— Isälläsi ei ole ystävällisiä ajatuksia meistä, on äitini sanonut,

ja sentähden ette tekään saa käydä Helenenthalissa. Isäsi ehkä ajaisi

minut pois.

Paul kävi tulipunaiseksi. — Sitä ei isä tekisi, sanoi hän ja häpesi

kovasti.

Elisabet katseli taloa, joka oli tuskin kolmen sadan askelen päässä

maantiestä. Punainen aita loisti auringon paisteessa, ja nuo harmaat,

rapistuneet rakennuksetkin näyttivät tavallista hauskemmilta.

— Kotisi näyttää hyvin sievältä, sanoi tyttö varjostaen vasemmalla

kädellään silmiänsä.

— Mukiin menee, vastasi Paul ylpeänä, ja onpa erään aitan oven

yläpuolelle naulattu tarhapöllökin... Mutta vielä paljon sievemmäksi

kotini tulee sitten kun minä pääsen ohjaksiin, lisäsi hän vakavasti.

Ja sitten hän alkoi selittää tulevaisuuden tuumiansa. Elisabet kuunteli

tarkkaavaisesti, mutta kun poika oli lopettanut, sanoi hän jälleen:

Olen niin väsynyt — minun täytyy levätä. Hän näytti tahtovan istua ojan

reunalle.

— Ei tähän auringonpaisteeseen, varoitti Paul; tule, niin etsimme

jonkun katajapensaan.

Tyttö tarjosi Paulille kätensä ja antoi viedä itsensä poikki kentän,

joka suurine mättäineen näytti lainehtivalta järveltä ja jossa

lähempänä metsän rantaa kasvoi yksinäisiä, mustilta peikoilta näyttäviä

katajapensaita.

Elisabet kyyristyi ensimäisen pensaan juurelle, niin että sen varjo,

peitti melkein kokonansa hänen hennon, solakan vartalonsa.

— Tässä on juuri - paikka vielä sinun päällesi, sanoi tyttö, osoittaen

pensaan varjossa olevaa mätästä.

Paul heittäysi pitkäksensä; hänen päänsä oli mättäällä ja otsa tytön

hameen helman varjossa. Elisabet nojausi väsyneenä pensasta vastaan

saadaksensa selkätukea.

— Neulaset eivät ollenkaan pistä, sanoi tyttö sitten; ne ovat hyviä

meille. Uskon, että voisimme kulkea läpi nukkuvan prinsessa Ruususen

orjantappura-aitauksen.

— Sinä — mutta en minä, vastasi Paul ja loi silmänsä tyttöön. Kaikki

okaat pistävät minua — en ole mikään satuprinssi, en edes "Hyvänonnen

Jussi".

— Kaikki kyllä vielä paremmaksi kääntyy, lohdutti Elisabet; et saa aina

mielessäsi hautoa niin synkkiä ajatuksia.

Paul tahtoi vastata jotakin, mutta ei löytänyt oikeita sanoja, ja kun

hän miettien katseli yläilmoihin, lensi juuri pääskynen korkealla

sinisessä avaruudessa. Silloin hän huomaamatta vihelsi, ikäänkuin olisi

tahtonut houkutella lintua luoksensa, ja kun se ei tullut, vihelsi hän

vielä kerran, toisen ja kolmannenkin.

Elisabet nauroi, mutta Paul yhä vaan vihelsi — tietämättä miten ja

miksi. Mutta kun sävel suli säveleeseen hänen huulillaan, niin tuntui

hänestä, ikäänkuin hän olisi tullut hyvin puheliaaksi ja ikäänkuin

hän tällä tavoin saattaisi sanoa kaiken, mikä hänen sydäntänsä painoi

ja mihin häneltä muuten puuttui sanoja ja rohkeutta... Kaikki, mikä

hänelle tuotti surua ja murhetta, puhkesi täten ilmoille. Hän sulki

silmänsä ja kuunteli itse, mitä sävelet kertoivat hänelle. Hänestä

tuntui, kuin hyvä Jumala hänen puolestansa olisi ruvennut puhumaan ja

kertonut hänen elämänsä sadun, vieläpä semmoistakin, jota hän ei ennen

koskaan ollut ymmärtänyt.

Kun hän avasi silmänsä, ei hän tietänyt, kuinka kauan hän siinä oli

maannut ja viheltänyt, mutta hän näki, että Elisabet itki.

— Miksi itket? kysyi hän.

Tyttö ei vastannut, pyyhki vain silmiänsä nenäliinalla ja nousi. Ääneti

he kulkivat hetkisen eteenpäin. Kun he olivat saapuneet metsään, joka

hämäränä tiheikkönä oli heidän edessään, seisahtui Elisabet ja kysyi:

— Kuka on sinulle opettanut tuota?

— Ei kukaan. Itsestäni olen oppinut.

— Osaatko puhaltaa huiluakin?

Ei, sitä Paul ei osannut; hän ei edes ollut kuullut sitä soitettavan,

vaan tiesi ainoastaan sen, että huilunsoitto oli ollut "vanhan Fritsin"

mielihuvitus.

— Sinun pitää oppia! sanoi tyttö.

Paul arveli, että se kävisi hänelle liian vaikeaksi.

— Koeta edes! neuvoi tyttö. Sinusta pitää tuleman taiteilija — suuri

taiteilija.

Paul pelästyi tästä Elisabetin puheesta; hän tuskin uskalsi

ajatellakaan sitä. Metsän toisessa reunassa he erosivat. Elisabet

lähti valkoiseen taloon päin, ja Paul kääntyi takaisin. Kun hän näki

katajapensaan, jonka juurella he olivat istuneet, tuntui kaikki

äskeinen hänestä unelmalta, ja siksi se jäi eteenkin päin.

Kaksi, kolme päivää kului, ennenkuin Paul uskalsi puhua äidillensä

seikkailustaan, mutta sitten hän ei enää voinut pidättää, vaan ilmaisi

kaikki. Äiti katseli kauan häneen ja meni sitten ulos, mutta siitä

lähtien hän alkoi syrjästä salavihkaa kuunnella Paulin vihellystä.

Molemmat lapset kulkivat vielä usein yhdessä kotiin, mutta sellaista

hetkeä kuin oli ollut katajapensaan juurella ei heille enää tullut. Kun

he kulkivat sen ohitse, katsoivat he toisiinsa ja hymyilivät, mutta

kumpikaan ei uskaltanut ehdottaa, että vielä kerran istuttaisiin sen

siimekseen.

Ei huilunsoittoakaan mainittu heidän kesken, vaikka Paul sitä usein

ajatteli. Se oli hänestä jotakin taivaallista, ihmeellistä, ikäänkuin

se tiede, jota opittiin logaritmitauluista. Jospa hän olisi ollut

viisas ja lahjakas niinkuin hänen molemmat veljensä! Mutta hän oli vain

tyhmä, yksinkertainen poika, joka saattoi olla iloinen siitä, että hän

sai kärsiä toisten puolesta.

Hyvin usein hän itseksensä mietti, kuinka kauniilta huilunsoitto oikein

kuului ja millaisia ne ihmiset olivat, jotka sitä osasivat. Hänellä oli

hyvin korkea käsitys heistä ja hän uskoi, että heillä aina oli suuria

ja pyhiä ajatuksia, kuten hänellä itsellään joskus harvoin, kun hän oli

oikein syventynyt vihellykseensä.

Ja sitten koitti päivä, jolloin hän sai nähdä huilunsoittajan kasvoista

kasvoihin.

Oli synkkä, myrskyinen marraskuun iltapäivä. Alkoi jo hämärtää, kun

hän lähti koulusta ja käveli vitkalleen pitkin kylänraittia kotiin

päin. Silloin tunkeutui kummallisia säveliä hänen korviinsa kapakasta,

missä seudun roskaväen oli tapana pitää tyyssijaa. Semmoisia säveliä ei

hän ollut koskaan kuullut, mutta hän arvasi heti, että niiden täytyi

lähteä huilusta. Hän seisahtui kapakan edustalle kuuntelemaan. Hänen

sydämensä sykki melkein kuuluvasti, hänen jäsenensä vapisivat. Sävelet

muistuttivat hänen vihellystänsä, mutta olivat paljon täyteläisemmät

ja vienommat. — Noin varmaankin enkelit soittavat Jumalan istuimen

ympärillä, ajatteli hän.

Yhtä asiaa hän ei voinut käsittää: kuinka huilu, jonka sävelissä

soi vain valitus ja ikävöiminen, oli eksynyt tuollaiseen paikkaan.

Kirkuna ja melu ja lasien kilinä, mikä soiton keskeltä tunkeutui hänen

korviinsa, sai hänen sydämensä kirvelemään. Suuttumus valtasi hänet,

ja jos hän olisi ollut suuri ja voimakas, olisi hän hyökännyt sisään

ja viskannut ulos kaikki kirkujat ja juopuneet, jotteivät he saisi

saastuttaa pyhiä säveliä.

Samassa paiskattiin ovi auki, juopunut työmies hoiperteli hänen

ohitsensa, ja tukahuttava haju löyhkäsi häntä vastaan. Melu lisääntyi.

Vaivoin hän enää saattoi eroittaa huilunsoittoa.

Silloin hän teki päätöksensä ja tunkeutui sisään, ennenkuin ovi

ehti mennä kiinni. Hän hiipi tyhjän viinatynnyrin taakse. Ei kukaan

huomannut häntä.

Aluksi hän ei eroittanut mitään. Paha löyhkä ja melu olivat

huumanneet hänen aistimensa, ja huilun sävelet kävivät kimeiksi ja

väärä-äänisiksi, niin että ne vihloivat hänen korviansa. Keskellä

kirkujia ja hyppiviä istui ylösalaisin käännetyn tynnyrin pohjalla

repaleinen mies, jolla oli pöhöttyneet, näppyiset kasvot, juomarinnenä

ja mustat, rasvaiset hiukset -olento, joka sai Paulin kauhistumaan...

Hän se puhalsi huilua.

Jähmettyneenä kauhusta poika tuijotti soittajaan. Hänestä tuntui, kuin

taivas luhistuisi ja maailman loppu olisi käsissä.

Ja nyt laski soittaja huilun kädestään, lausui käheällä äänellään

muutamia raakoja sanoja, kulautti kurkkuunsa viinan, jota hänelle

tarjottiin, ja alkoi sitten jaloillansa tahtia polkien soittaa jotakin

renkutusnuottia, jota kuulijat kirkumalla säestivät.

Silloin Paul pakeni pois kapakasta ja juoksi, juoksi, mieletönnä,

näkemättä, kuulematta, ikäänkuin peläten tulla jälleen tajuntaan...

Kun hän oli päässyt lakealle nummelle, jonka poikki myrskytuuli humuten

puhalsi ja jonka vastakkaisella reunalla hohti iltaruskon kelmeä,

keltainen viiru, niin hän painoi kädet kasvoillensa ja itki katkerasti.

— — —

Sinä talvena, joka nyt seurasi, lakkasi Paul kokonaan viheltämästä,

ja vielä enemmän hän inhosi huilunsoittoa. Kun hän ajatteli sitä,

johtui hänen mieleensä tuo renttu, joka oli saastuttanut hänen pyhän

ikävöimisensä.

Elisabetia hän ei tavannut. Kylmän vuodenajan tultua muutettiin

rippikoulu kirkosta pappilaan, ja kun ei siellä ollut tilaa yhtaikaa

kaikille lapsille, niin opetettiin poikia ja tyttöjä erikseen. Välisti

hän kyllä näki Elisabetin vaunujen kulkevan ohi, mutta tyttö itse oli

niin turkkeihin ja liinoihin kiedottu, ettei hänen kasvojaan näkynyt.

Hän ei tietänyt, oliko tyttö häntä huomannutkaan.

Siihen aikaan hänellä oli paljon harmia Erdmannin pojista, jotka

osasivat kiusata häntä hirveästi. Hän oli aivan turvaton heitä vastaan,

sillä kummallakin heistä oli kaksi kertaa niin paljon voimia kuin

hänellä; ja he ahdistivat häntä aina yhdessä, toinen piti kiinni,

ja toinen nipisti. He eivät oikeastaan olleet ilkeitä luonnostaan;

toisia kohtaan he saattoivat osoittaa hyväntahtoisuutta ja ylevyyttä,

mutta Paulin hiljaista, mietiskelevää luonnetta he vihasivat sydämensä

syvyydestä. He nimittivät häntä tekopyhäksi, ulkokullatuksi, ja

annettuaan hänelle selkään he sanoivat:

— Kielittele nyt! Se olisi sinun kaltaistasi.

Paul alkoi yhä katkerammin vihata noita vastustajiansa. Usein hän

moitti itseänsä siitä, että hän käyttäytyi pelkurimaisesti ja

häpeällisesti. Eräänä päivänä kiihoitti hän itsensä sellaiseen vihaan,

että hän päätti vapautua kiusaajistansa, vaikkapa henkensä menettäisi.

Hän juoksi vajaan, missä oli tahko, sulatti kourussa jäätyneen veden

ja teroitti kynäveistänsä, kunnes se puri ohuinta silkkipaperia. Mutta

kun hän seuraavana maanantaina jälleen sai hyvän selkäsaunan, niin

ei hänellä ollut rohkeutta ottaa veistä taskustansa, ja taas hän sai

soimata itseänsä pelkurimaisuudesta. Hän jätti tuumansa seuraavaan

kertaan — mutta siksensä se jäi.

Isänkin tähden Paul sai kärsiä paljon. Tällä oli yhä vaan suuria

aikeita päässään, ja kun hän ajatteli niitä, tunsi hän itsensä aina

niin suureksi ja oli vihainen Paulille, jonka vähäpätöisiä pyrinnöitä

hän halveksi.

— Miksi ei tuo poika ole saanut pienintäkään kipinää minun nerostani?

sanoi hän. Silloin saattaisin kasvattaa hänestä apulaisen itselleni.

Mutta hän on niin perin tyhmä, — hukkaan ovat häneen nähden menneet

hyvät humalat.

Meyhöfer aikoi nyt muodostaa osakeyhtiön turpeen valmistamista

varten; suuri pääoma piti koottaman, ja itsensä hän antaisi nimittää

tirehtööriksi niin ja niin monen tuhannen taalarin palkalla. Joka

viikko hän kävi kaksi, kolme kertaa kaupungissa eikä usein tullut vielä

toisenakaan päivänä kotiin.

— Kovalle ottaa, sanoi hän selvittyänsä kohmelostaan; mutta minä

panen sittenkin asian toimeen. Ja Douglas, tuo pomo, hänkin saa

keventää kukkaronsa. Jos vain tietäisin, kuinka hänet saisin kynsiini.

Helenenthaliin en koskaan mene — en tahdo nähdä, kuinka tuo mies on

antanut talon joutua rappiolle -ja kaupungissa ei häntä koskaan tapaa.

Mutta heltimän pitää häneltä, ei auta. Jollei hän ota koko vakallista

osakkeita, niin piru hänet perii.

Elisabet rouva kuunteli tuota kaikkea sanomatta sanaakaan, mutta Paul

otti salaa vajan avaimen mennäksensä puhuttelemaan Mustaa Sussua; hän

kun nyt oli saanut päähänsä, että siitä se kerran pelastus koituu.

* * * * *

Pääsiäispyhien mentyä muutettiin rippikoulu jälleen kirkkoon. Pojat ja

tytöt tulivat puoli vuotta erillään oltuansa taasen yhteen.

Elisabet oli talven kuluessa muuttunut hyvin paljon. Hän näytti jo

melkein täysikasvuiselta naiselta. Hänellä oli puolipitkä hame ja

kiharoita otsalla.

Paul tervehti häntä raskaalla mielellä, he eivät enää näyttäneet

sopivan yhteen, — mutta Elisabet nousi ja puristi hänen kättänsä

kaikkien nähden.

Seuraavalla tunnilla kuljetettiin poikain puolella miehestä mieheen

paperilippua, joka herätti suurta iloa. Kaikennäköisten koukeroiden

keskellä luettiin siinä sanat:

Kihloissa:

Paul Meyhöfer

Elisabet Douglas.

Käsiala oli nuoremman Erdmannin. Paulin käsi tapaili veistä; hetken

aikaa tuntui hänestä siltä, kuin hän voisi paljastaa sen naapurilleen

keskellä kirkkoa ja kostaa. Paul sieppasi häneltä paperilipun ja repi

sen pieniksi palasiksi.

Elisabet katsoi kummastellen Pauliin, ja kirkkoherra käski hänen

olemaan hiljaa. Nyt hän hämmästyi omasta rohkeudestaan. Erdmannin pojat

kai huomasivat, ettei Paul tässä asiassa sietänyt pilaa, eivätkä he sen

koommin yrittäneetkään häntä Elisabetilla härnätä.

Sunnuntaina ennen helluntaita lapset laskettiin ripille. Paul ei

nukkunut koko yönä. Ennen päivän koittoa hän nousi vuoteeltaan, puki

yllensä uudet mustat verkavaatteensa, jotka hyvä täti oli lahjoittanut

hänelle tätä juhlaa varten, ja kierteli läpi koko talon ja kasteiset

pellot käyden aina suolla saakka, joka kukkaverhossaan näytti niin

juhlalliselta.

Auringon nousua katsellen hän pani kätensä ristiin ja lausui palavan

rukouksen. Tästä päivästä, hän sanoi, alkaa hän uuden, paremman

elämän, antaa anteeksi kaikki vääryydet ja rakastaa vihollisiaan,

niinkuin Kristus on käskenyt... Samassa hän muisti veitsen, jonka hän

oli teroittanut Erdmannin poikain menoksi. Hän otti sen taskustaan ja

heitti suohon, missä se läiskähtäen vaipui vetelään noroon.

Kuumia kyyneliä valui hänen silmistään. Huonoksi, kurjaksi hän tunsi

itsensä, aivan arvottomaksi astumaan Jumalan alttarin eteen... Tuskin

hän uskalsi palata takaisin taloon, ja vasta sitten kun kaksoiset uuden

uutukaiset hameet yllä riemuiten tulivat häntä vastaan, kävi hänen

sydämensä vapaammaksi ja keveämmäksi. Hän syleili siskoja ja teki

itseksensä lupauksen olla heidän uskollinen auttajansa ja ystävänsä.

Sitten tuli äiti puettuna haalistuneeseen silkkihameeseen, suuteli

poikaa otsalle ja poskellepa pitäen hänen kasvojansa käsiensä välissä

katseli häntä kauan silmästä silmään. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta

enempää ei tullut kuuluviin kuin:

— Poikani! Rakas poikani!

Isäkin oli tänään mitä paraimmalla tuulella. Hän tarttui pojan käteen

ja piti hänelle pitkän puheen siitä, kuinka hänen tulisi oppia aina

kiinnittämään katseensa siihen, mikä ihmiselämässä on suurta, ja kuinka

hänen tulisi pitää esikuvanaan isäänsä, jota tosin onnettomuudet

olivat seuranneet ja ihmisten ilkeys paljaaksi ryöstänyt, mutta

joka kuitenkaan ei koskaan ollut herennyt pyrkimästä korkeampiin

päämääriin, kohti ikuisia tähtiä, ei tästäkään kurjasta loukosta,

mihin kiero kohtalo oli hänet heittänyt. Hän rypisti kulmakarvojaan ja

haroi tukkaansa ollen pelkkää ylevyyttä ja hengensuuruutta kiireestä

kantapäähän.

Paul suuteli hänen käsiään ja lupasi tehdä kaikki.

Kello kahdeksan hän näki maantiellä ohikulkevat vaunut, joiden hopeiset

helat kimaltelivat aamuauringon paisteessa.

Kauan hän katseli vaunuja. Kaikki tuntui hänestä unelmalta... Hän

tunsi itsensä niin äärettömän onnelliseksi, että mieltä oikein ahdisti

pelkästä ilosta. Millä olen tämän ansainnut? kysyi hän itseltänsä ja

alkoi sitte miettiä, minkälainen se ensimäinen suru olisi, joka häneltä

tämän autuuden riistäisi... Kun kaksoiset ilmoittivat, että vaunut

olivat kirkkomatkaa varten valmiina, tunsi hän itsensä surulliseksi ja

alakuloiseksi.

Pappilan puistossa, jossa jasmiinit ja seljapuut kukkivat ja jonka

ruohonurmella auringon säteet kimaltelivat, seisoi kaksi toisistansa

erillään olevaa joukkoa, joista toinen oli musta ja toinen valkoinen.

Edellisen muodostivat pojat, jälkimäisen tytöt.

Elisabet, jolla oli lumivalkoinen puku yllä ja pitsihuivi hartioilla,

näytti puhtoiselta ja tuoksuvalta kuin tuomenkukka. Hänen poskensa

olivat kalpeat, hänen katseensa alasluotu, ja hän hypisteli milloin

virsikirjaa, milloin seljanlehteä, jotka olivat hänen kädessään.

Paul katseli tyttöä, mutta tämä ei nähnyt häntä. Kenties hän ei

tahtonut antaa maallisten ajatusten häiritä hartauttansa.

Ja sitten saapui kirkkoherra. Kellot soivat, urut alkoivat humista, ja

verkalleen astui kulkue parittain alttaria kohden.

Paul kulki aivan Erdmannin poikien takana, jotka näyttivät niin

totisilta ja siivoilta pitkissä mustissa verkanutuissaan. Äkkiä valtasi

Paulin uudelleen syyllisyyden tunto. Hän kumartui eteenpäin, kosketti

heitä niskaan ja kuiskasi kyynelsilmin:

— Antakaa minulle anteeksi! Olen tehnyt teille paljon pahaa!

Pojat nyhjäisivät toisiaan kylkeen ja hymyilivät ilkkuilevasti.

Toinen heistä kääntyi puoleksi ympäri. Hänen kärsivä katseensa puhui

väärinkäsitettyä ja loukattua viattomuutta, kun hän kuiskasi:

— Poikani, me annamme sinulle anteeksi.

Paul huomasi kyllä, että veljekset salaa nauroivat hänelle, mutta hänen

sydämensä oli niin täynnä hartautta ja rakkautta, ettei mikään maailman

pilkka voinut häneen pystyä.

Lapset järjestyivät kummallekin puolelle alttaria.

Paul loi aran katseen kirkon keskustaan päin, joka oli täynnä ihmisiä,

mutta ei nähnyt ketään tuttua.

Saarna oli loppunut. Hän seisoi ja tuijotti lattiaan. Kaikki on kuin

unta...

Hetkistä myöhemmin hän tunsi polvensa lepäävän pehmeällä patjalla

ja papin käden päänsä päällä... Hän ei tajunnut, mitä hänelle

sanottiin. Toisessa päässä alttariympyrää hän näki Elisabetin itkevän

nenäliinaansa.

— Itke vaan, itke vaan! Kohta taas nauratkin, ajatteli Paul.

Ja sitten hän kyseli itseltään, miksi kaikki ihmiset niin paljon

nauroivat, vaikka yleensä maailmassa oli niin vähän naurun aihetta.

Urut alkoivat soittaa virttä, johon seurakunta täysin äänin yhtyi.

Paulin katse kiintyi aurinkoon, joka monivärisinä säteinä paistoi

maalattujen ikkunain lävitse kirkkoon. Tuota värileikkiä katsellessaan

hän yhtäkkiä säpsähti. Alttarin yläpuolella olevan ristin toisella

puolen seisoi suunnattoman suuri, synkkä harmaapukuinen nainen ja

katseli alas häneen suurin, elottomin silmin... Katuva Magdaleena se

oli.

Häntä värisytti.

— Surutar, kuiskasi hän ja kumartui, ikäänkuin nöyryydessä ottaakseen

vastaan sen kohtalon, jonka tämä hänelle määräsi.

Ja kun hän nosti silmänsä, säteili aurinko entistä ihanampana.

Tulipunaisina ja smaragdinvihreinä sen liekit kiiluivat ja kimalsivat

ja kutoivat harmaan naisen pään ympärille kirkkaan säteikön.

Mutta Surutar seisoi synkkänä tuon väriloiston keskellä ja tuijotti

suurin, elottomin silmin alas häneen.

Voimakkaasti humisi urkujen loppusoitto, iloinen liike syntyi

seurakunnassa — lapset riensivät omaistensa syleiltäviksi... ja

Elisabetin kyynelten kostuttamista silmistä Paul sai ystävällisesti

tervehtivän katseen.