VI.

Viime aikoina oli herra Meyhöferin mielessä liikkunut suuria aikeita.

Hän oli keksinyt, että turvesuosta, joka ympäröitsi hänen taloansa,

voisi saada varman tulolähteen. Jo kaksi tai kolme kertaa, kun pula

oli ollut pahin, oli hän viimeisenä hätäkeinona väännättänyt turpeita

ja lähettänyt kerrallaan viisi rataskuormaa kaupunkiin. Salaa, aivan

salaa — sillä hän oli liian ylpeä olemaan "tavallinen turvemoukka".

Hänen renkinsä olivat silloin joka kerta tuoneet kotiin kaksikymmentä,

jopa viisikolmattakin markkaa puhdasta rahaa ja kertoneet, että sillä

tavalla saisi paljon enemmänkin rahaa ansaituksi, koska musta, luja

turve oli hyvin haluttua tavaraa kaupassa.

Mutta Meyhöfer ei taipunut tällä tapaa käyttämään suota hyväksensä. —

En koskaan ryhdy mitättömyyksiin, sanoi hän; minä tahdon mieluummin

hävitä suurissa asioissa kuin voittaa pienissä, — ja sitä sanoessaan

hän löi rintaansa kuin sankari.

Mutta suo ei antanut hänelle lepoa. — Tapahtuipa että syyskuussa erään

harvinaisen hyvän vuodentulon jälkeen Löb Levy, kaikkien velkaisten

tilanomistajain nöyrä ystävä, näyttäytyi pari kolme kertaa viikossa

Meyhöferin talossa ja puheli isännän kanssa paljon. Elisabet rouva

vapisi pelosta aina kun juutalainen rasvantahmeassa kauhtanassaan

ilmestyi veräjälle; hän asettui ikkunan luo istumaan ja seurasi

tarkkaavaisesti kaikkia keskustelevien liikkeitä. Jos hän näki miehensä

kasvojen käyvän miettiväisiksi, niin jääkylmät väreet kulkivat pitkin

hänen selkäänsä, ja vasta kun mies nauroi, uskalsi hänkin keveämmin

hengittää.

Hän aavisti ettei mitään hyvää ollut tekeillä, mutta hän ei kuitenkaan

uskaltanut kysyä mieheltänsä, mitä yhteisiä asioita hänellä oli tuon

koronkiskurin kanssa. Mutta pian ne tulivatkin selville.

Eräänä iltapäivänä Paul näki eriskummallisen pyöräpelin kaupungista

päin tulla lonkuttavan tietä myöten. Etäältä se näytti pyörillä

kulkevalta suurelta, mustalta pesukattilalta. Jokin savupiipun tapainen

törrötti siinä pystyssä ja kumarteli kuin ystävällisesti tervehtivä

mies oikealle ja vasemmalle pyörien huojuessa kuoppaisella tiellä. Paul

katseli kummitusta hetkisen ja juoksi sitten äidin luo, kävi häntä

kiinni hameesta ja veti kiireesti ovelle.

Äiti nosti kätensä ohimolle ja tähysteli tielle päin.

— Se on lokomobiili, selitti hän.

Paul ei tullut selityksestä viisaammaksi.

— Mikä on lokomobiili? kysyi hän.

— Se on höyrykone, jota voi kuljettaa paikasta paikkaan ja jollaisia

suuret tilanomistajat pitävät puimakoneidensa käyttäjinä; sillä voi

myöskin äestää ja kyntää, sillä sellaisella koneella on enemmän voimaa

kuin kymmenellä hevosella.

— Mutta miksi sitä sitten tarvitsee kuljettaa hevosilla? kysyi Paul.

— Koska se ei itsestään voi mihinkään liikkua, oli vastaus.

Tätä ei poika ymmärtänyt; — joka tapauksessa, ajatteli hän, olisi suuri

onni, jos voisi omistaa tuollaisen outonimisen kapineen — ja kun kerran

tulemme rikkaiksi —

Samassa hyökkäsi isä huoneesta hyvin liikutettuna; toisessa jalassa

hänellä oli tohveli ja toisessa saapas, ja kaulaliinan solmu oli

niskassa.

— Ne tulevat, ne tulevat! huusi hän taputtaen käsiänsä, ja sitten hän

kiersi käsivartensa äidin vyötäisille ja tanssitti häntä keskellä

maantietä.

Äiti katsoi häneen levottomasti, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä:

Mitä hullutuksia taas olet tehnyt? Mutta mies ei laskenut häntä

irti, ennenkuin punahameiset, tummakiharaiset kaksoiset olivat

juosseet paikalle puutarhasta. Silloin hän ryhtyi heihin, otti heidät

käsivarrelleen, antoi heidän tanssia olkapäillään ja oli heittää heidät

ojan yli, niin että äidin täytyi rukouksilla pyytää häntä lopettamaan

hurjan leikkinsä.

— Niin te rääpäleet! huusi hän. Nyt riemuitaan ja tanssitaan, nyt on

kaikki puute loppunut, — ensi keväänä mittaamme kultaa säkeillä.

Äiti katseli häntä sivulta päin, mutta ei sanonut mitään.

Hirviö tuli lähemmäksi. Paul seisoi liikahtamatta paikallaan ja oli

paljaana silmänä. Vihdoin hän katsahti äitiin, joka näytti hyvin

alakuloiselta. Ja Paulin valtasi epämääräinen pelko, ikäänkuin olisi

itse paha henki taloon tulossa, mutta sitten hän muisti, että nyt hänen

toiveensa juuri toteutui, ja hän päätti ystävällisesti ottaa vastaan

mustan vieraan.

Rengit ja piiat olivat jättäneet toimensa. Koko talon väki oli

kokoontunut piha-aidan luo katselemaan tuon kumman tuloa.

— Mutta sanopas, mitä sinä sillä teet? kysyi Elisabet rouva viimein

puolisoltaan.

Tämä loi kysyjään säälivän katseen, sitten naurahti hän ja vastasi:

— Ajelen sillä huvikseni.

Elisabet rouva ei kysynyt enempää. Voudillensa Meyhöfer sitten selitti

aikeensa; hän ryhtyy nyt valmistamaan polttoturvetta oikein suuren

suunnitelman mukaan; leikkaus- ja paininkoneet ovat myös jo tulossa,

ja huomenna voi ryhtyä työhön. Sitten hän käski voutinsa mennä kylään

hankkimaan tarpeellisia työvoimia. Kymmenen miestä riittää aluksi,

mutta pian kyllä tarvitaan kaksi- tai kolmekymmentäkin.

Elisabet rouva ravisti äänetönnä päätänsä ja meni sisään — juuri kun

lokomobiili saapui veräjälle. Paul ei voinut kylliksensä katsella ja

ihmetellä. Noiden keltaisten ruuvien ja veivien takana tuntui piilevän

kokonainen maailma salaisuuksia, tulisija tuhkapesineen näytti tuon

tulisen uunin suulta, jossa kolme pyhää miestä oli ylistysvirtensä

laulanut, — ja savupiippu sitten nokikiehkuroineen ja nieluineen, joka

näytti johdattavan mustaan pohjattomuuteen — — —!

Paul ei huomannut pientä korivaunua, joka seurasi lokomobiilin perässä

— siinä ajoi Löb Levy, jolla oli punertava pörhöparta ja pienet

räpyttävät silmät, — ei hän kuullut ajajien huutoa eikä pikku siskojen

melua, jotka hyppivät pyörien vieressä kuin hullut. Hämmästyksestä

jähmettyneenä hän seisoi paikallansa ymmärtämättä vieläkään, mitä

ympärillä tapahtui. Kun hän myöhemmin astui sisään asuinhuoneeseen,

näki hän äidin sohvan kulmaan vaipuneena itkevän. Paul kiersi kätensä

hänen kaulaansa, mutta äiti työnsi hänet hellästi pois ja sanoi:

— Mene ulos katsomaan, etteivät pikku tytöt joudu pyörien alle!

— Mutta miksi itket, äiti?

— Saat nähdä, lapseni, sanoi äiti ja silitti pojan tukkaa. Löb Levy on

muassa — saat nähdä.

Silloin hän oikein suuttui äidillensä. Miksi pitikin hänen istua

nurkassa ja itkeä, kun toiset riemuitsivat? Mutta Paulin ilo oli

kuitenkin mennyttä, ja kun hän näki Löb Levyn pitkä musta kauhtanansa

yllä tulla viipottavan pihan poikki, olisi hän mielellään usuttanut

Kaaron hänen kimppuunsa.

Kaksoiset olivat ilosta aivan mielettöminä. He olivat löytäneet

nuoranpätkän ja pelmusivat sen kanssa pitkin puistoa. Toinen oli

lokomobiilina ja toinen hevosena, mutta kumpikin halusi mieluummin olla

lokomobiilina saadakseen päähänsä isän mustan hatun — savupiipuksi.

Ennen makuulle menoansa olivat he jo keksineet nimenkin tuolle uudelle

hirmuotukselle. He väittivät, että se oli sen paksun ja pitkäkaulaisen

piikatytön näköinen, joka äskettäin oli siivottomuutensa tähden

eroitettu palveluksesta, ja hänen mukaansa lokomobiili sai nimen "Musta

Sussu".

Tämä nimi sille jäi ainaiseksi Meyhöferin talossa.

Seuraavana aamuna alkoi melske uudestaan. Nuo kymmenen työhön kutsuttua

miestä seisoivat pihassa eivätkä tietäneet, mihin ryhtyä. Meyhöfer

tahtoi antaa lämmittää konetta, mutta Löb Levy, joka oli viettänyt

yönsä vajassa ollaksensa heti aamulla saapuvilla, selitti, että hän,

sen mukaan kuin oli sovittu, ensin tahtoi saada maksun, sillä viljan

täytyy jo puolenpäivän aikana olla kaupungissa.

— Minkä viljan? kysyi äiti kalveten.

Niin, sitä ei enää käynyt salaaminen. Meyhöfer oli antanut melkein

koko vuoden tulonsa, sekä puidun että puimattoman, juutalaiselle

tuon vanhan, kuluneen höyrykoneen hinnaksi. Voitonriemuisena lähti

juutalainen täysine säkkeineen pois talosta. Ja tämä oli vain etukäteen

tehtävä suoritus; likempänä joulua hänen oli määrä noutaa loput

hinnasta.

Hetkiseksi oli alakuloisuus vallata itse kevytmielisen Meyhöferinkin,

kun hän näki korkeiden kuormien katoavan metsään, mutta seuraavana

hetkenä pisti hän ynseänä kädet housuntaskuihin ja käski panemaan

koneen nopeasti kuntoon.

Samaan aikaan kuin kummituskin oli pihaan ilmestynyt punanokkainen,

siniseen mekkoon puettu mies, joka sanoi itseänsä "lämmittäjäksi"

ja oli siitä merkillinen, että hän herkeämättä söi sipulia. Se on

terveellistä vatsalle, sanoi hän. Tämä mies piti itseänsä päivän

sankarina. Hän seisoi hajalla säärin koneen vieressä, nimitti sitä

hoitolapseksensa ja silitteli sen ruosteisia kylkiä mustilla,

känsäisillä käsillään. Siitä syntyi särinä semmoinen kuin olisi kahta

riivinrautaa vastakkain hangannut. Jokaiselle, joka tuli läheisyyteen,

hän selitti käyttäen ylenmäärin vieraita sanoja "lokmapiilinsa"

sisällisen rakenteen; mutta jollei hänelle antanut ryyppyä, niin hän

kävi hävyttömäksi. Jos hän taas oli saanut haluamaansa viinaa, niin hän

tuli liikutetuksi ja vakuutti, että hän ennen antaisi lyödä itseltään

jalat ja kädet poikki kuin luopuisi hoitolapsestaan. Hän rakasti sitä

kuin omaa lihaansa ja vertansa ja piti sitä suuremmassa arvossa kuin

ketään ihmistä maan päällä.

Meyhöfer käveli ylpeänä sen ympärillä, sillä olihan nyt tämä jalo

helmi hänen omaisuuttansa, ja selitti kerta kerran perästä, että tässä

nähtäisiin, mitä saksalainen uskollisuus oli.

Mutta kun piti mentämän lämmittämään, niin ei uskollisuuden esikuvaa

näkynytkään missään. Viimein löydettiin mies heinäsuovalta —

nukkumasta. Kun hän herätettiin, niin hän haukkui tätä menettelyä

hävyttömäksi, ja suurella vaivalla hänet saatiin lähtemään piilostansa.

Koneen lämmittäminen hankki uuden juhlatilaisuuden. Paul seisoi

pesän edessä ja tuijotti uneksivin silmin sen hehkuvaan kitaan, joka

avonaisena ammotti, ikäänkuin tahtoisi nielaista sisäänsä kaikki.

Hän ajatteli vanhaa pakanallista Molokia, jonka hän tunsi raamatun

historiasta, ja luuli joka silmänräpäys näkevänsä pari hehkuvaa kättä

ojennettuina.

Salaperäistä laulua kuului kummituksen sisältä. Milloin oli se

kumeata kuin kaukaisen metsän humina, milloin hienoa ja korkeata kuin

vieno enkelien laulu. Henkiläpät alkoivat sihistä, höyryä tunkeutui

ulos; rautalapio rämisi, ja räiskyen vaipuivat uudet hiilet pesän

hehkuun. Pauhinan tähden eivät ympärillä seisojat voineet kuulla omia

sanojaankaan. Punanenäinen lämmittäjä seisoi siinä kuin kuningas,

maisteli litteästä pullostaan ja väänteli tuontuostakin läppiä, kirkuen

komentosanoja kuin eläinten kesyttäjä. Ja nyt iso pyörä alkoi pyöriä

— surr, surr, surr, - nopeammin ja nopeammin. Oikein pyörrytti sitä

katsellessa — ja sitten kuului rouskinaa, räminää ja sälähdys — ja iso

pyörä seisahtui — iäksi.

Aluksi lämmittäjä kerskaili puolessa tunnissa korjaavansa vahingon,

mutta kun Meyhöfer, korjaustyön kestettyä kaksi päivää, jo alkoi

pitkästyä ja miestä hoputtaa, niin tämä kävi röyhkeäksi ja selitti,

ettei tuo vanha rämä ylimalkaan mitään korjausta kaivannut — se oli

aivan tarpeeksi hyvä myytäväksi romukauppiaalle vanhana rautana.

Hänen hoitolapsensako? Kiitoksia paljon! Hän piti itseänsä liian hyvänä

hoitamaan sellaista ruosteläjää. Ja nyt tuli totuus ilmi: Löb Levy

oli kolme päivää sitten onkinut hänet jostakin kapakasta ja kysynyt,

tahtoisiko hän elää herroiksi viikon päivät; kauempaa pila tuskin

kestäisi. Ja tämän vakuutuksen johdosta hän oli lähtenyt, sillä viikkoa

kauempaa hän ei yhdessä paikassa viivy, semmoinen oli hänellä periaate.

Tämän jälkeen hän ajettiin pois talosta.

Seuraavana päivänä Meyhöfer lähetti noutamaan kylästä seppää. Tämä

korjaili konetta jälleen pari päivää, söi ja joi kolmen verosta

ja selitti viimein, että jollei nyt käy, niin on piru merrassa.

Taas lämmitettiin — mutta Musta Sussu ei herännyt henkiin, ei

hievahtanutkaan.

Kun Löb Levy joulun lähestyessä ilmestyi taloon noutamaan loppuja

jyvistä, antoi Meyhöfer hänelle hirveän selkäsaunan piiskanvarrellansa.

Juutalainen huusi "väkivaltaa" ja lähti talosta juuri valeen. Mutta

pian sen jälkeen tuli oikeudenpalvelija ja toi suuren, punaisella

sinetillä suljetun kirjeen.

Meyhöfer kirosi ja joi enemmän kuin koskaan, ja lorun loppu oli se,

että hän tuomittiin maksamaan kaikki kustannukset sekä sakkorahat

rääkkäyksestä. Töin tuskin hän pelastui vankeudesta.

Sen jälestä hän ei kärsinyt Mustaa Sussua silmäinsä edessä. Se vietiin

takimaiseen vajaan ja seisoi siellä monet vuodet piilossa kaikkien

katseilta.

Ainoastaan Paul toisinaan otti salaa vajan avaimen ja hiipi mustan

kummituksen luo, joka kävi hänelle yhä rakkaammaksi ja jota hän alkoi

pitää mykkänä, väärin ymmärrettynä ystävänä. Hän koetti ruuveja ja

läppiä, kipusi ylös savupiippua myöten ja ratsasti pannun selässä —

tai riippuili suuressa vauhtipyörässä ja koetti käsivoimin saada sitä

kieppumaan. Mutta hervotonna kuin kuollut se vain liikkui niin kauan

kuin sitä työnnettiin; sitten se taas seisahtui.

Ja kun hän oli uuvuksiin asti riuhtonut, pani hän kätensä ristiin,

katseli surullisesti kuollutta pyörää ja huokasi:

— Kukapa sinut jälleen saa henkiin?