V.

Vuodet kuluivat.

Paulista tuli hiljainen, vaatimaton poika, jolla oli ujo katse ja

kömpelöt liikkeet.

Enimmäksensä hän oleskeli yksinänsä ja pitäessään silmällä kaksoisia

hän saattoi tuntikausia istua ja veistellä puupalasta sanomatta

sanaakaan. Hän oli vanhus lapseksi, vähäpätöisyyksistäkin huolehtiva ja

mietiskelevä luonne.

Hän ei edes koulussakaan seurustellut ikäisiensä kanssa. Ei hän heitä

tahallisesti karttanut, vaan päinvastoin oli heille mielellänsä

avuksi, ja olipa useiden tapana aamusilla ennen rukousta kirjoittaa

laskuesimerkkinsä tai ainekyhäyksensä hänen vihostansa. Mutta heidän

harrastuksensa eivät olleet hänen harrastuksiansa, ja sentähden ei

mitään likempää ystävyyttä voinut syntyä.

Selkäsaunoja hän sai runsaasti. Varsinkin Erdmann veljesten tähden

hänellä oli paljon kärsimyksiä. Nämä kaksi vikkelää, vallatonta

poikaa olivat voimiensa ja urhoutensa tähden sekä rakastetut että

pelätyt, ja he olivat tyhjentymättömät keksimään uusia kujeita,

jotka katkeroittivat Paulin elämän. He lennättivät hänen vihkonsa

uunille, ajoivat hänen laukkuunsa hiekkaa, pistivät hänen lakkiinsa

kepin pystyyn ja laskivat sen sitten veneenä uimaan virtaa myöten.

Tavallisesti hän kärsi kaikki levollisesti, ainoastaan pari kertaa

hänet valtasi hillitön raivo. Silloin hän puri ja kynsi kuin

mielipuoli, niin että häntä vahvemmatkin toverit pötkivät pakoon.

Ensimäisellä kerralla oli eräs pojista sanonut hänen isäänsä

juomariksi, ja toisella kerralla tahdottiin hän erään pienen tytön

kanssa sulkea pimeään navettaan.

Jälkeenpäin hän häpesi ja pyysi anteeksi. Mutta silloin vasta hänelle

naurettiin, ja saavutettu kunnioitus hävisi kuin tuhka tuuleen.

Koulutyö kävi häneltä hyvin hitaasti. Tehtävään, jonka toverit

suorittivat neljännestunnissa, meni häneltä tunti tai kaksi. Mutta

sittenpä olikin hänen kirjoituksensa kuin painettua, ja hänen

laskuissaan ei koskaan ollut virhettä.

Mikään työ ei kuitenkaan ollut hänestä kyllin hyvää, ja usein

näki äiti, kuinka hän öisin salaa nousi vuoteeltaan pelätessänsä

unohtaneensa ulkoläksynsä.

Ei ollut ajattelemistakaan, että hän veljien tavoin pantaisiin

korkeampaan kouluun. Äiti kyllä oli jonkun aikaa tuuminut, että

Paul saisi seurata vanhempien jälessä, sitten kun nämä saavat

ylioppilastutkintonsa suoritetuksi, sillä äidinsydämelle tuntui

raskaalta, että Paul jäisi toisista jälemmäksi; mutta lopuksi hän jätti

tämän tuuman. Ja niin kai paras olikin. Paul ei itse koskaan ollut

muuta odottanutkaan. Hän piti itseänsä alhaisempana olentona kuin

veljensä eikä enää ajatellut heidän kaltaiseksensa tulemista. Kun he

tulivat kotiin lupa-ajoiksi samettilakki painettuna liehuvaan tukkaan

ja kirjava nauha sidottuna vinoon rinnan yli — sillä he kuuluivat

erääseen kiellettyyn oppilasyhdistykseen — niin hän katseli heihin

kuin jonkun korkeamman maailman olentoihin. Ahneesti hän kuunteli,

kun veljet keskenänsä puhelivat Sallustiuksesta ja Cicerosta ja

Aiskyloksen näytelmistä — ja he puhuivat usein niistä tehdäksensä

häneen mahtavamman vaikutuksen. Hänen suurimman ihmettelynsä

esineenä oli kuitenkin paksu kirja, jonka kanteen oli painettu sana

"Logaritmitauluja" ja joka sisälsi paljaita numeroita ensimäisestä

sivusta viimeiseen asti. Häntä oikein pyörrytti katsellessaan noita

pitkiin, tiheisiin riveihin järjestettyjä numeroita. Kuinka oppinut

se mahtoi olla, jolla tuo kaikki oli päässä, sanoi hän itseksensä

silitellen kirjan kansia, sillä hän luuli, että kaikki nuo luvut piti

opittaman ulkoa.

Veljet olivat erinomaisen ystävälliset ja alentuvaiset häntä kohtaan;

jos he jotakin halusivat, satuloidun hevosen tai lasin oikein väkevää

totia, niin he luottavaisesti kääntyivät hänen puoleensa, ja hän tunsi

itsensä suuresti kunnioitetuksi saadessaan tarjota heille apuansa.

Talossa hän tunsi kaikki, ikäänkuin hän olisi ollut itse isäntä; kodin

puuhat ja askareet, ne olivat hänen mielenkiintonsa esineenä.

Mikä se hänet niin varhain oli kypsyttänyt? Sekö, että yksinäinen äiti

oli tarvinnut hänen apuansa ja pian hänelle kaikki huolensa ilmaissut?

Vai hänen mietiskelevä, pyrkivä, tulevaisuuteen tähtäilevä henkensäkö

sen oli saanut aikaan.

Usein kun hän istui mietteissään kyynärpäät pöydän varassa —

liikkeissäänkin ja ulkonaisessa esiintymisessään hän oli kuin

täysikasvuinen —, siveli äiti kovalla, känsäytyneellä kädellään hänen

otsaansa ja poskiansa ja sanoi:

— Näytä iloiselta poikani! Ole iloinen, niin kauvan kuin sinulla ei

vielä ole suruja!

Oi, niitä hänellä oli kylläksi! Surut kuuluivat hänen olemukseensa

niinkuin liha ja veri. — Löydettäisiinkö huomenna kana, joka tänään

katosi, parantaisiko hevosen voide, jota isä eilen toi kaupungista?

Olivatko heinät jo kyllin kuivia, ennenkuin ne käännettiin, ja

ehtisivätkö kottaraiset katonharjan alla kasvattaa poikasensa suuriksi,

ennenkuin kissa ne kaappaisi? Kaikkia hän ajatteli. Huoli oli hänelle

synnynnäistä; itsestään hän vain ei huolehtinut.

Jota vanhemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi hän tuli, sitä selvemmin hän

huomasi, kuinka huonoa isän talonpito oli, ja usein tunkeutui hänen

rinnastansa huokaus: Oi, olisinpa vaan suuri! Luonnollista oli, että

hän peläten isän vihanpurkauksia ei laskenut arveluitansa kuuluville,

ja jos hän joskus uskalsi tuoda esiin mietteitään äidille, niin tämä

peloissaan katseli ympärilleen ja suhahti hätääntyneenä: Ole vaiti!

Ja kuitenkin isä varsin hyvin huomasi, mitä pojan mielessä

liikkui. Hän oli antanut hänelle pilkkanimen "nurkkiennuuskija"

ja kiusoitteli Paulia sillä, milloin vain hänet tapasi. Hyvinä

hetkinään luonnollisesti. Pahoina hän taas antoi pojalle selkään —

kyynärpuulla, piiskan varrella, vyöhihnalla — mikä vain käteen sattui.

Mutta enimmin Paul pelkäsi isänsä kättä, jonka lyönnit koskivat

kipeämmin kuin maailman kaikki kepit. Isällä oli omituinen tapa antaa

korvapuusteja. Hän sivalsi kämmenen ulkosivulla, niin että kynnet ja

rystöt tekivät poskeen sinimarjoja. Tällaisia korvapuusteja hän sanoi

"poskienlohduttajiksi", ja kun hän halusi Paulia kurittaa, niin hän

huusi hänelle ystävällisellä äänellä: Tule tänne poikani, niin lohdutan

sinua.

Kun Paul oli saanut lyöntinsä, juoksi hän tavallisesti ulos niitylle

väristen häpeästä ja kivusta; pidättääksensä kyyneliä hän veti

kasvojansa irviin, pui nyrkkiään ja — vihelsi.

Vihellyksessä hän ilmaisi sekä kaipauksensa ja lapselliset unelmansa

että vihansa ja suuttumuksensa. Tunteet, joihin hän ei löytänyt muuta

ilmaisukeinoa, joihin häneltä puuttui sanoja, vieläpä ajatuksiakin,

vihelsi hän, yksinänsä ollen, rohkeasti ja ujostelematta ilmoille.

Sillä tavoin hän sorretulle, pelokkaalle hengellensä hankki ilmaa.

Kokonaisia symfonioita hän vihelteli — alku oli kimeä ja vihlova,

sitten sävel kävi yhä vienommaksi ja vienommaksi ja suli lopuksi

surumielisen kaihoavaksi.

Ei kukaan aavistanut, mitä taidetta hän yksinäisyydessä harjoitti ja

kuinka usein hän siitä sai lohtua ja mielenylennystä, ei äitikään.

Sittenkuin hän kerran eräänä talvi-iltana äidistä välittämättä oli

hiljaa itseksensä vihellellyt ja nähnyt äitinsä puhkeavan kyyneliin,

ei hän enää sitä tehnyt, kun tämä oli läheisyydessä. Paul luuli että

vihellys vaivasi äitiä; hän ei aavistanut, mikä voima hänelle noissa

sävelissä oli annettu.

Välisti vain, kun hän katseli valkoiseen taloon päin, hän oli ylpeä

siitä, että hän kuitenkin oli oppinut viheltämään, ja kun hänestä

joskus joku kuvitelma tuntui erityisen onnistuneelta, niin hän ajatteli

itseksensä:

— Kuka tietää, nauraisitteko minulle, jos tämän kuulisitte?

Mutta hän ei ollut tavannut ketään valkoisen talon asukkaista.