Seuraava kesä toi Meyhöferin kotiin paljasta surua ja hätää. Edellinen
omistaja oli irtisanonut kiinnityksensä, eikä ollut toivetta saada
mistään lainatuksi tarvittavaa summaa, Meyhöfer kävi joka viikko kolme,
neljä kertaa kaupungissa ja tuli myöhään iltaisin päihtyneenä kotiin.
Usein hän viipyi yönkin.
Elisabet rouva istui silloin vuoteellansa ja tuijotti pimeyteen.
Paul heräsi usein hänen hiljaisista nyyhkytyksistään. Hän makasi
ensin hetkisen aivan hiljaa, sillä hän ei tahtonut ilmaista olevansa
hereillä, mutta lopuksi hän alkoi itkeä.
Silloin äiti vaikeni, mutta jos Paul ei ollenkaan ottanut lakatakseen,
nousi hän ylös, suuteli häntä ja silitti hänen poskiaan tai sanoi:
— Tule tänne poikani!
Paul hypähti silloin ylös, pujahti äidin vuoteeseen ja kietoen kätensä
hänen kaulaansa nukkui jälleen.
Isä kuritti häntä usein. Harvoin hän tiesi minkätähden, mutta hän otti
vastaan lyönnit ikäänkuin aivan luonnollisena asiana.
Eräänä päivänä hän kuuli isän toruvan äitiä.
— Älä vetistele, senkin itkupussi, sanoi hän. Sinä olet täällä
maailmassa vain lisätäksesi minun kurjuuttani.
— Mutta Max, vastasi äiti sävyisästi, tahdotko kieltää omaisiasi
kantamasta onnettomuutta yhdessä sinun kanssasi. Eikö meidän tule sitä
kiinteämmin toisiimme liittyä, kun vastukset meitä kohtaavat.
Silloin hänen mielensä lauhtui, hän kehui äitiä kunnon vaimoksensa ja
antoi itsellensä haukkumanimiä.
Elisabet rouva koetti rauhoittaa häntä, pyysi luottamaan häneen ja
olemaan urhoollinen.
— Niin, urhoollinen — urhoollinen! kiljui mies joutuen raivoihin
uudelleen. Teidän naisten on helppo puhua urhoollisuudesta. Te istutte
kotona ja levitätte nöyrinä esiliinanne ottaaksenne vastaan helmaanne
onnen tai onnettomuuden, niinkuin taivas sen sallii; mutta meidän
miesten täytyy astua ulos katkeraan elämään, meidän täytyy taistella ja
ponnistella ja joutua tekemisiin kaikellaisten roistojen kanssa. Menkää
männikköön kehoituksinenne! Urhoollinen, niin, niin — urhoollinen!
Sitten hän meni ulos jymyävin askelin ja käski valjastaa vaunujen eteen
tehdäksensä tavanmukaisen kaupunkimatkansa.
Kotiin tultuansa ja maattuaan pois kohmelonsa hän sanoi:
— Niin — nyt on viimeinenkin toivo mennyt. Tuo kirottu juutalainen,
joka lupasi lainata minulle rahaa 25:llä prosentilla, selittää, ettei
hän tahdo olla minun kanssani missään tekemisissä. No, olkoon ilman...
Annan mennä hänen vaikka hiiteen... Ja Mikonpäivästä saamme lähteä
kerjuulle, sillä tällä kertaa ei jää niin ropoakaan jälelle. Mutta sen
sanon sinulle, tällä kertaa en kestä kolausta, — kunnian miehen täytyy
pitää arvostaan, ja jos jonakin kauniina päivänä näette minun orressa
riippuvan, niin älkää ihmetelkö.
Äiti parkaisi kauhusta ja kiersi käsivartensa miehensä kaulaan.
— No, no, rauhoitteli tämä, en nyt toki niin pahasti tarkoittanut.
Te naiset olette sentään raukkoja... Paljas sana voi paiskata teidät
maahan!
Arkana vetäytyi äiti takaisin, mutta kun isä oli mennyt ulos, asettui
äiti ikkunan luo istumaan ja seurasi häntä tuskaisin katsein, ikäänkuin
tämä jo olisi tahtonut surmata itsensä. Ajoittain kävi väristys hänen
lävitsensä, ikäänkuin hän palelisi...
Seuraavana yönä huomasi Paul herätessään, että äiti nousi vuoteeltansa,
puki hameen yllensä ja meni ikkunan luo, mistä saattoi nähdä valkoisen
talon. Oli kirkas kuutamo — ehkäpä hän todella katseli sinne. Pari
tuntia hän istui siinä herkeämättä tuijottaen ulos. — Paul ei
liikahtanutkaan, ja kun äiti päivän koittaessa palasi pois ikkunan
äärestä ja tuli lastensa vuoteiden luo, niin Paul painoi silmänsä
kiinni ollen nukkuvinansa. Äiti suuteli ensin kaksoisia, jotka
nukkuivat toisiansa syleillen, sitten hän tuli Paulin luo ja kuiskasi
hänen puoleensa kumartuneena:
— Jumala antakoon minulle voimia! Niin täytyy käydä...
Silloin Paul aavisti, että jotakin erinomaista oli tulossa.
Kun hän seuraavana iltapäivänä palasi koulusta, niin hän näki äidin
pyhävaatteisiin puettuna istuvan lehtimajassa. Hänen poskensa olivat
tavallista kalpeammat, ja helmaan vaipuneet kädet vapisivat.
Äiti näkyi odottaneen häntä, sillä hän huoahti keventyneenä nähdessään
Paulin lähestyvän.
Lähdetkö pois, äiti? kysyi hän ihmetellen.
— Lähden, poikani, vastasi äiti, ja sinä tulet mukaan.
— Kyläänkö, äiti?
— Ei, poikani — hänen äänensä vavahteli — ei kylään — sinun täytyy
ottaa yllesi pyhävaatteet - samettinuttu on kyllä turmeltunut — mutta
minä olen poistanut tahrat harmaasta takistasi — se kelpaa vielä — ja
saappaat sinun täytyy puhdistaa — mutta nopeasti...
— Mihinkä sitten menemme, äiti? Äiti sulki pojan syliinsä ja kuiskasi:
— Valkoiseen taloon!
Paul tunsi kuuman viiman lämmittävän hänen verensä; riemu, joka pyrki
kuohumaan ulos sydämestä, oli hänet tukahuttaa. Hän hyppäsi äidin
polvelle ja suuteli häntä hurjasti.
— Mutta sinä et saa siitä kenellekään puhua, kuiskaili äiti, et
kenellekään — ymmärrätkö?
Poika nyökkäsi vakavasti päätään. Älykäs mieshän hän oli. Hän kyllä
käsitti, mistä oli kysymys.
— Ja nyt pane päällesi — nopeasti.
Paul juoksi portaita ylös vaatekammioon — ja yhtäkkiä — millä
askeleella se oli, sitä hän ei koskaan selville saanut, — vingahti
pitkä, kimeä ääni hänen huuliltaan; ei enää ollut epäilemistä — hän
osasi viheltää. Hän koetti toisen ja kolmannen kerran — mainiosti kävi.
— Kun hän täydessä asussa palasi äidin luo, huusi hän riemuiten:
— Äiti, minä osaan viheltää!
Ja hän ihmetteli, että äiti pani niin vähän arvoa hänen taiteeseensa.
Tämä vain korjasi hänen kaulustansa ja sanoi:
— Onnellinen lapsuuden aika!
Sitten hän tarttui Paulin käteen, ja matka alkoi. Kun he olivat
saapuneet pimeään kuusimetsään, missä sudet ja tontut asustivat, oli
Paul jo valmiiksi harjoitellut laulun "Tulee lentäen lintu", ja kun
he jälleen tulivat aukealle, saattoi hän olla varma, että myöskin
"Voitonseppele" meni kuin vettä vain.
Äiti katseli häneen alakuloisesti hymyillen; jokainen kimakka ääni
vihloi hänen korviaan, mutta hän ei sanonut mitään.
He olivat jo aivan lähellä valkoista taloa. Paul ei enää ollut
kiintynyt uuteen taiteeseensa; hänellä oli kylläksi katselemista.
Ensin he kohtasivat korkean, punaisen tiilimuurin ja portin, jonka
patsaiden päissä oli kaksi kivistä palloa, sitten avaran, ruohoa
kasvavan pihamaan, jossa seisoi rivittäin vaunuja ja jota neljältä
sivulta ympäröitsivät pitkät, harmaat talousrakennukset. — Keskellä oli
orapihlajarivin reunustama lammikon tapainen, jossa ankat rääkyttivät.
— Mutta missä on valkoinen talo, äiti? kysyi Paul, jota tämä kaikki ei
ollenkaan miellyttänyt.
— Puutarhan takana, vastasi äiti. Hänen äänensä kuului omituisen
käheältä, ja hän pusersi kädellään pojan kättä, niin että tämä
oli parkaista. Nyt he saapuivat puutarhaan, ja Paul näki edessään
vaatimattoman kaksikerroksisen rakennuksen, jota yltympäri lehmukset
varjostivat. Mitään merkillistä ei siinä ollut. Ei se edes ollut niin
valkoinenkaan kuin oli etäältä näyttänyt.
— Onko se tuo? kysyi Paul pitkäveteisesti.
— On, se se on! vastasi äiti.
— Ja missä ovat lasipallot ja aurinkokello? kysyi Paul.
Häntä alkoi äkkiä itkettää. Hän oli kuvitellut kaikki tuhat kertaa
kauniimmaksi; jos hän vielä pettyisi lasipallojen ja aurinkokellonkin
suhteen — silloin häipyisi olemattomiin koko ihmeellisyys.
Samassa syöksyi kaksi sysimustaa newfoundlandilaista koiraa heitä
vastaan kumeasti haukkuen. Paul pakeni äidin turviin ja alkoi itkeä.
— Kaaro! Neero! huusi hieno lapsenääni etehisen ovelta, ja molemmat
hirviöt iloisesti ulvahtaen juoksivat heti ääntä kohden.
Pieni tyttö, pienempi kuin Paul, punakukkaisessa hameessa, jonka ympäri
oli kirjava vyöhyt kiedottu, tuli vieraita vastaan. Hänellä oli pitkät,
kullankeltaiset hiukset, jotka olivat kaarekkaalla kammalla nostetut
otsalta, ja hieno, kapea nenä, jota hän piti hieman pystyssä.
— Haluatteko puhutella äitiä? kysyi hän vienolla äänellä ja hymyili.
— Onko sinun nimesi Elisabet, lapseni? kysyi äiti vastaukseksi.
— On, minun nimeni on Elisabet.
Äiti teki liikkeen ottaaksensa vieraan lapsen syliinsä, mutta hillitsi
itsensä ja sanoi:
— Tahdotko viedä meidät äitisi luo? — Äiti on puistossa — hän juo
kahvia, sanoi pienoinen painavasti, — käydään rakennuksen ympäri, sillä
jos auringon puolella avaa ovet, tulee kohta niin paljon kärpäsiä
sisään.
Äiti hymyili, Paul ihmetteli, ettei tuo kotona koskaan ollut hänen
mieleensä juolahtanut.
Hän on paljon viisaampi kuin minä, ajatteli hän.
Nyt he tulivat puistoon sisään. Se oli paljon kauniimpi ja suurempi
kuin Meyhöferin talossa, mutta aurinkokellosta ei näkynyt vilaustakaan.
Paulilla oli siitä hyvin hämärä käsitys; hän oli kuvitellut sitä
suureksi, kultaiseksi torniksi, jonka huipussa ympyriäinen, säkenöivä
auringon kehä oli numerotauluna.
— Missä sitten on aurinkokello? kysyi hän.
— Sen minä näytän sinulle sittemmin, sanoi pikku tyttö innokkaasti.
Pitkä, solakka nainen, jolla oli kalpeat kasvot ja huulilla
sanomattoman lempeä hymyily, astui lehtimajasta heitä vastaan.
Huudahtaen heittäysi äiti hänen rintaansa vasten ja itki ääneen.
— Jumalalle kiitos, että kerran sain teidät luokseni, sanoi vieras
nainen ja suuteli äitiä otsaan ja poskille. Uskokaa, nyt tulee kaikki
hyväksi! Sanokaa vain minulle, mikä teitä painaa, ja olisipa ihme,
jollen apua tietäisi.
Äiti kuivasi silmänsä ja hymyili.
— Oi, ilostahan minä vain itken, sanoi hän. Tunnen itseni jo niin
vapaaksi, niin keveäksi, kun olen teidän läheisyydessänne — olen
ikävöinyt teitä niin suuresti.
— Ettekö tosiaankaan voinut tulla tänne? Äiti pudisti surullisesti
päätään.
— Vaimo raukka, sanoi vieras rouva, ja molemmat naiset katselivat kauan
toisiansa silmiin.
— Ja tämä sitten kai on minun kummipoikani? sanoi rouva viitaten
Pauliin, joka piteli äidin hameesta ja imi peukaloansa.
— Hyi, ota sormi pois suusta! sanoi äiti.
Ja kaunis, ystävällinen rouva nosti hänet syliinsä, antoi hänelle
teelusikallisen hunajaa — "esimauksi", sanoi hän, — ja kyseli häneltä
sisarista, kouluista ja sellaisista asioista, joihin ei ollut vaikea
vastata, niin että Paul viimein tunsi itsensä melkein kotiutuneeksi
hänen sylissään.
— Ja mitä kaikkea sinä sitten osaat, sinä "pikku mies"? kysyi hän
lopuksi.
— Minä osaan viheltää! vastasi poika uljaasti. Ystävällinen rouva
nauroi ääneensä ja sanoi:
— No, vihellä sitten jotakin!
Paul veti huulensa suppuun ja yritti viheltää, mutta ei käynyt — hän
oli jälleen unhottanut taitonsa.
Silloin nauroivat kaikki, ystävällinen rouva, pikku tyttö ja äitikin;
mutta Paulille tulivat häpeästä kyynelet silmiin, hän riuhtoi käsillään
ja jaloillaan, niin että rouva antoi hänen liukua sylistään maahan, ja
äiti sanoi toruen:
— Sinä olet vallaton, Paul!
Mutta Paul meni pensaiden taakse ja itki, kunnes pikku tyttö tuli hänen
luoksensa ja sanoi:
— Et saa sillä lailla tehdä. — Jumala ei pidä pahoista lapsista.
Silloin hän häpesi jälleen ja pyyhkäisi käsin silmänsä kuiviksi.
— Ja nyt tahdon näyttää sinulle aurinkokellonkin, sanoi lapsi.
— Niin, ja lasipallot! lausui Paul.
— Ne ovat aikoja sitten menneet rikki, vastasi tyttö; toiseen heittivät
viime keväänä kiven ja toisen on myrsky paiskannut kappaleiksi.
Ja sitten hän näytti paikat, missä ne olivat olleet.
— Ja tässä on aurinkokello, jatkoi tyttö.
— Missä? kysyi Paul ihmetellen ja katseli ympärilleen.
He seisoivat harmaan, mitättömän paalun edessä, jonka päähän oli
asetettu jonkinlainen puutaulu. Tyttö nauroi ja sanoi, että se se oli.
— Hyi semmoista! vastasi poika harmistuneena; sinä teet minusta pilkkaa.
— Minkätähden sinusta pilkkaa tekisin? sanoi tyttö. Ethän sinä ole
minulle mitään pahaa tehnyt.
Ja sitten hän vakuutti vielä kerran, että heidän edessään oli
aurinkokello eikä mikään muu; ja hän näytti Paulille viisarinkin,
pahanpäiväisen, ruostuneen läkkipuikon, joka oli taulun keskipisteessä
ja loi juuri varjonsa kuuden numeroon, joka muiden lukujen muassa oli
tauluun piirretty.
— Oi, kuinka mitätöntä! sanoi Paul ja kääntyi pois. Aurinkokello
valkoisen talon puutarhassa oli hänen elämänsä ensimäinen suuri
pettymys.
Kun hän uuden ystävättärensä kanssa palasi lehtimajaan, kohtasi hän
siellä suuren, leveähartiaisen herran, jolla oli mahtava parta ja
jonka silmistä näytti leiskuvan tulta. Puettuna hän oli harmaaseen
metsästysnuttuun.
— Kuka tuo on? kysyi Paul peloissaan piiloutuen ystävättärensä taakse.
Tyttö nauroi ja vastasi:
— Se on minun isäni; ei sinun tarvitse pelätä häntä.
Ja iloisesti huudahtaen hyppäsi tyttö vieraan miehen syliin. Silloin
Paul itsekseen ajatteli, uskaltaisiko hän milloinkaan juosta isänsä
syliin, ja tuli siihen päätökseen, etteivät kaikki isät olleetkaan
yhtäläisiä. Metsästysnuttuun puettu mies hyväili pientä tyttöään,
suuteli häntä poskille ja antoi hänen ratsastaa polvellansa.
— Katsopas — Elisabet on saanut leikkikumppanin! sanoi ystävällinen
rouva ja osoitti Pauliin, joka lehvistöön piiloutuneena katseli ujosti
lehtimajaan.
— Tule esiin, poikani! huusi mies iloisesti ja napsautteli sormiansa.
— Tule — täällä on toisella polvella vielä sinullekin sija! huusi
tyttö, ja kun Paul, äitiinsä kysyväisesti katsoen, hiipi lähemmäksi,
tarttui vieras mies häneen kiinni, asetti hänet toiselle polvellensa,
ja siinäkös kilparatsastus alkoi.
Paulin pelko oli kadonnut, ja kun tuoreita leivoksia tuotiin pöydälle,
niin hän otti kainostelematta osansa. Äiti siveli hänen hiuksiansa
ja kielsi häntä turmelemasta vatsaansa. Hän puhui hyvin hiljaisella
äänellä ja piti silmänsä yhäti maahan luotuina. Sitten lapset saivat
mennä pensaista karviasmarjoja poimimaan.
— Onko sinun nimesi todellakin Elisabet? kysyi Paul toveriltansa, ja
kun tämä vastasi myöntäen, ihmetteli hän, että tytöllä oli sama nimi
kuin hänen äidillänsä.
— Minähän olen hänen nimensä mukaan ristitty, sanoi tyttö; äitisihän on
minun kummini.
— Minkätähden hän sitten ei suudellut sinua? kysyi Paul.
— En tiedä, vastasi Elisabet surullisesti; ehkä hän ei pidä minusta.
Eihän kumpikaan heistä saattanut ajatella, ettei Paulin äidillä ollut
rohkeutta siihen. — — —
Alkoi jo hämärtää, kun lapset huudettiin takaisin.
Meidän täytyy lähteä kotiin, sanoi äiti.
Paul kävi alakuloiseksi, sillä nyt vasta hän rupesi viihtymään. Äiti
korjasi hänen kaulustansa ja sanoi:
— Suutele nyt kättä ja kiitä!
Paul teki työtä käskettyä, ystävällinen rouva suuteli häntä otsalle,
ja metsästysnuttuun puettu herra nosti hänet niin korkealle, että hän
luuli jo lentävänsä.
Ja nyt otti äiti Elisabetin syliinsä, suuteli häntä useampia kertoja
huulille ja poskille ja sanoi:
— Palkitkoon taivas sinulle, lapsi, mitä vanhempasi ovat kummillesi
tehneet!
Raskas taakka näkyi vierineen pois hänen mielestänsä; hän hengitti
vapaammin, ja hänen silmänsä loistivat.
Elisabet ja hänen vanhempansa saattoivat vieraitansa pihaportille
asti; kun äiti siellä vielä kerran sanoi jäähyväiset ja puhui sen
ohessa paljon palkitsemisesta ja taivaan siunauksesta, katkaisi iloinen
kartanon herra hänen puheensa ja sanoi, ettei asiasta semmoisesta
kannattaisi puhua ja ettei maksanut vaivaa siitä kiittää.
Ja ystävällinen rouva suuteli äitiä sydämellisesti ja pyysi häntä hyvin
pian tulemaan uudestansa, tai lähettämään ainakin lapsensa.
Äiti hymyili alakuloisesti ja oli vaiti.
Elisabet sai tulla vielä pari askelta edemmäksi, sitten hän niiasi
jäähyväisiksi.
Paulin mieli kävi raskaaksi. Hän tunsi, että hänellä olisi ollut vielä
jotakin sanomista tytölle; sentähden hän juoksi Elisabetin luo ja
kuiskasi hänen korvaansa:
— Kuuletko, minä osaan kumminkin viheltää!
* * * * *
Kun äiti ja poika pääsivät metsään, yllätti heidät yö. Tuli
pilkkopimeä, mutta Paul ei pelännyt ensinkään. Olisi nyt susi tullut
tielle, kyllä hän olisi opettanut, mitä keppi on.
Äiti ei puhunut sanaakaan; hänen kätensä, joka piteli Paulin kättä, oli
tulikuuma, ja hänen hengityksensä oli kuin huokailemista.
Heidän tullessaan aukealle teki kuu nousuansa taivaan rannalla vaaleana
ja suurena. Sinertävä harso peitti seudun. Nummiruoho ja kataja
tuoksuivat. Siellä täällä sirkutti joku pikku lintu.
Äiti istuutui ojan reunalle ja katseli onnettomaan kotiinsa päin, jolle
hän kaikki surunsa omisti. Rakennusten hahmoviivat näkyivät hämärinä.
Keittiöstä kiilui yksinäinen valkea.
Yhtäkkiä hän levitti kätensä ja huudahti yön hiljaisuuteen:
— Oi, nyt olen onnellinen!
Paul hiipi levottomana likemmäksi äitiänsä, sillä hän ei ollut koskaan
kuullut häneltä sellaista huudahdusta. Hän oli niin tottunut äidin
kyyneliin ja suruihin, että tämä riemunpurkaus häntä miltei kammotti.
Ja samalla johtui hänen mieleensä ajatus: mitä isä sanoo tästä
matkasta? Varmaankin hän toruu äitiä ja on paha häntä kohtaan vielä
enemmän kuin tavallisesti. Synkkä uhma valtasi hänet, hän puri
hammasta, sitten hän lohduttavasti hyväili ja suuteli äidin kättä ja
sanoi:
— Hän ei uskalla tehdä sinulle pahaa!
— Kuka? sanoi äiti värähtäen.
— Isä, vastasi poika hiljaa ja epäröivästi.
Äiti huokasi syvään, mutta ei vastannut mitään; ääneti ja alakuloisina
he jatkoivat matkaansa.
Harmaa hengetär oli liidellyt heidän tiensä poikki ja turmellut riemun
hetken. Ja se oli viimeinen riemun hetki, minkä kohtalo Elisabet
rouvalle enää soi.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli puolisoiden kesken ankara ottelu. Meyhöfer
sanoi vaimoltansa puuttuvan kunnian ja velvollisuuden tuntoa. Hänen
kerjuumatkansa oli köyhyyteen liittänyt vielä häpeänkin, sanoi mies.
Mutta rahat hän otti.