III.

Tähän aikaan hän teki päätöksen käydä katsomassa valkoista taloa. Aivan

omin päinsä. Hän jätti matkansa kevääseen, mutta kun kevät tuli, ei

hänellä ollutkaan tarpeeksi rohkeutta. Hän lykkäsi matkansa kesään,

mutta silloinkin tuli kaikellaisia esteitä eteen. Kerran hän oli nähnyt

suuren koiran yksinänsä kiertelevän niityllä — mene ja tiedä vaikkapa

koira olisi ollut vihainen, — ja toisen kerran oli härkä tullut häntä

vastaan sarvet tanassa.

Kun tulen suureksi niinkuin veljet, lohdutteli hän itseänsä, ja käyn

koulua, silloin otan mukaani kepin ja lyön kuoliaaksi vihaisen koiran

ja tartun härkää sarvista kiinni, jottei se voi minulle mitään.

Ja hän lykkäsi matkansa seuraavaan vuoteen, sillä silloin hänen piti

ruveta käymään koulua niinkuin isotkin veljet.

Isompia veljiänsä hän jumaloitsi. Heidän kaltaiseksensa kun voisi

tulla, se näytti hänestä olevan inhimillisten toiveiden viimeinen

päämäärä. Ratsastaa hevosella — oikealla suurella hevosella, eikä

vaan puisella, — luistella, uida ilman vyötä ja korkkityynyä, käyttää

valkoista, kankeata paidanedustaa, joka oli nauhoilla kiinni sidottu,

voi, sepä vasta olisi!

Mutta sitä varten piti ensin tuleman suureksi, lohdutteli hän itseänsä.

Nämä ajatukset hän piti muilta salassa, äidille hän ei tahtonut niitä

ilmaista eikä veljillekään, jotka eivät hänestä paljoa välittäneet.

Hän oli heidän silmissään sellainen mitätön kääpiö, ja kun äiti

käski heidän ottaa hänet mukaansa johonkin, niin he tekivät sen

vastahakoisesti, sillä silloin heidän tuli pitää huolta hänestä ja

jättää paraimmat kepposet tekemättä hänen tyhmyytensä tähden. Paul

tunsi tämän hyvin, ja välttääksensä heidän ilkeitä katseitaan ja vielä

ilkeämpiä tyrkkäyksiänsä hän useimmiten sanoi mieluummin tahtovansa

jäädä kotiin, vihlaisi sydäntä kuinka paljon hyvänsä. Silloin hän

asettui kaivon vivulle istumaan ja siinä hiljalleen keinuessaan uneksi

ajoista, jolloin hän voi tehdä samoin kuin veljetkin.

Oppimisessakin hän tahtoi olla heidän kaltaisensa. Eikä se ollutkaan

mitään vähäpätöistä, sillä molemmat, niin Max kuin Gottfriedkin, olivat

koulun ensimäisiä ja toivat lupa-ajoiksi aina hyvin kauniit todistukset

kotiin. Kuinka kauniit ne olivat, näkyy siitä, että ne tuottivat

veljille hopearahan mieheen ja äidiltä hunajaa leivälle.

Kerran sellaisena ilopäivänä hän kuuli isän sanovan:

— Jospa vain voisin pitää vanhimmat pojat hyvässä koulussa, niin

heistä tulisi jotakin, sillä he ovat perineet minun hyvän pääni,

mutta kerjäläisiä kun olemme, täytynee meidän kasvattaa heidätkin

kerjäläisiksi.

Paul ajatteli paljon tämän johdosta, sillä hän jo tiesi, että Max

oli syntynyt sotamarsalkaksi ja Gottfried tykistön päälliköksi.

Kerran näet oli kuvalehti, joka sisälsi kuvia Itävallan armeijasta,

hairahtunut tuohon yksinäiseen taloon, ja silloin vanhemmat veljet

olivat keskenänsä suostuneet jakamaan päällikkyyden molemmat korkeimmat

arvot, mutta pikku veli sai tyytyä aliluutnantin asemaan. Sittemmin oli

tosin seurannut aika, jolloin toinen tunsi itsellään olevan kutsumuksen

metsästäjäksi ja toinen intiaanipäälliköksi, mutta Paulin ajatukset

pysyivät kiintyneinä noihin kullalla kirjailtuihin sotilaspukuihin,

joille eivät puiset keihäät ja kankaantilkuista kyhätyt anturakengät,

jommoisia veljet käyttivät leikeissä — viimeksi mainittuja he sanoivat

"mokassiineiksi" — voineet vertoja vetää. Minkätähden he sittemmin

tahtoivat tulla luonnontieteilijöiksi ja piispoiksi oli myöskin hänestä

käsittämätöntä — kuvalehden sotilaspuvut, ne ne vasta jotakin olivat.

Samaan aikaan kaksoiset alkoivat oppia kävelemään. Katri, vanhempi —

hän oli tullut kolme neljännestuntia aikaisemmin maailmaan — teki alun,

ja Kerttu seurasi esimerkkiä kolmen päivän perästä.

Tämä oli tärkeä tapaus Paulin elämässä. Äkkiä sitoivat hänet uudet

velvollisuudet, joistahan ei niin pian vastaisuudessa irti päässyt.

Ei kukaan ollut käskenyt häntä valvomaan pikku siskojen ensi askeleita,

mutta niin itsestään selvää kuin aina oli ollut, että hän ruokkosi

kenkänsä jo illalla ja samoin veljienkin, että hän asetti nuttunsa

nelikulmaan poimutettuna vuoteen päänpuolen viereen ja sukkansa ristiin

sen päälle, ettei hän tehnyt tahroja pöytäliinaan, että hän sai

varoituksen isältä, jos sama onnettomuus jollekin toiselle veljelle

sattui, — niin itsestään selvää oli sekin, että hän otti pikku sisaret

hoitoonsa ja valvoi heidän ensimäisiä uhkarohkeita seisomis- ja

käymiskokeitaan.

Niin tärkeäksi hän katsoi tämän uuden toimensa, että koulunkaipauskin

laimeni, ja jos hän vain vielä olisi osannut — viheltää, niin olisi

hänen toiveidensa mitta ollut täysi.

Niin, osata viheltää niinkuin Janne renki tai edes niin hyvin kuin

vanhemmat veljet, se oli nyt hänen unelmiensa päämäärä, hänen

uupumattomien harjoitustensa tarkoitus. Mutta vaikka hän miten olisi

supistanut suutansa ja kostutellut huuliaan saadakseen ne nuorteiksi,

ei äännähdystäkään syntynyt. Jos hän veti ilmaa sisään, silloin sentään

vähän kävi laatuun - saipa hän kerran pihistyksi alkusävelet siihen

lauluunkin, joka alkaa jotta "Putos' vetehen juutalainen". Mutta

jokainen taitava viheltäjä tietää, että ilmaa on puhallettava ulos

suusta, ja se se juuri oli se kumma, jota hän ei voinut oppia.

Mutta tässäkin hän lohdutteli itseään ajatuksella: Jahka tästä vaan

tulen isoksi.

Tämän vuoden joulu toi muassaan ilosanoman. Kaupungissa olevalta

"hyvältä tädiltä", eräältä äidin sisarelta, tuli laatikko, joka

sisälsi kaikellaisia kauniita ja hyödyllisiä tavaroita, kirjoja

ja paitakangasta veljille, hamekangasta sisarille ja Paulille

samettinutun, oikean samettinutun, jossa oli husaarinauhat ja

suuret kiiltävät napit. Nytpä riemu ilmoille remahti! Mutta parhain

lahja löydettiin kirjeestä, jonka äiti luki itkien liikutuksesta ja

ilosta. Hyvä täti kirjoitti, että hän Elisabetin viime kirjeestä oli

ymmärtänyt, kuinka hänen miehensä hartain toivo oli hankkia molemmille

vanhemmille pojille parempi koulusivistys, ja että täti siitä syystä

oli päättänyt ottaa pojat luoksensa asumaan ja omalla kustannuksellaan

antaa heidän käydä lukion lävitse. Veljet riemuitsivat, äiti itki,

isä harppaili ympäri huonetta, siveli kädellään tukkaansa ja mutisi

katkonaisia sanoja.

Paul istui sillä aikaa hiljaisena sisarten kehdon vieressä ja iloitsi

sydämessään.

Äiti tuli hänen luoksensa, painoi kasvonsa hänen hiuksiinsa ja sanoi:

— Käykö sinullekin kerran yhtä hyvin, poikani?

— Mitä hänestä! sanoi isä; eihän hän ymmärrä mitään.

— Hän on vielä niin nuori! vastasi äiti silitellen hänen poskiaan,

ja sitten hän puki hänen päällensä kauniin samettinutun; sen sai hän

pitää yllänsä iltaan asti, koska oli juhlapäivä. Veljetkin tulivat

hyväilemään häntä, osaksi oman riemunsa, osaksi kauniin samettinutun

tähden. Niin hyviä eivät he milloinkaan olleet häntä kohtaan olleet.

Se oli hupainen joulu!

Ja kun kevät lähestyi, alettiin neuloen ja kutoen valmistaa

lukiolaisten matkatamineita. Paul sai olla apulaisena, pitää vyyhtiä ja

antaa saksia, ja kaksoiset lojuivat lattialla ja penkoivat valkoista

palttinaläjää.

Veljet varustettiin kuin prinssit. Ei mitään unohdettu. Kaulaliinatkin

he saivat, mitkä äiti leikkasi vanhasta silkkikaavusta.

Veljet olivat tähän aikaan hirveän ylpeät. He esiintyivät jo herroina,

kukin tavallansa. Max kiersi itselleen paperosseja kaataen isän

laatikosta tupakkaa pieniin paperitötteröihin, jotka hän sytytti

paksusta päästä, ja Gottfried komeili silmälaseilla, jotka hän koulussa

oli itselleen ostanut kuudella housunnapilla.

Enkös näytä komealta tällä tapaa? kysyi hän käyden edestakaisin Paulin

ohitse, ja kun tämä vastasi myöntävästi, niin hän sai suutelon; mutta

olisipa vaan toisin sanonut, niin jo olisi korvapuusti kihissyt.

Heti pääsiäisen jälkeen matkustivat molemmat veljet. Silloin

vuodatettiin talossa paljon kyyneliä. Mutta kun vaunut olivat vierineet

ulos veräjästä, painoi äiti kyynelten kostuttamat kasvonsa Paulin

poskea vasten ja kuiskasi.

— Sinua on kauan laiminlyöty, lapsi raukkani, mutta nyt olemme jälleen

kahden kuten ennenkin.

— Äiti, tyliin! kirkaisi pikku Katri, kohottaen käsiään, ja hänen

sisarensa teki samoin.

— Niin, tehän olette myöskin! huudahti äiti, ja kirkas auringonpaiste

säteili hänen kalpeista kasvoistansa.

Ja sitten hän otti toisen toiselle käsivarrellensa ja toisen toiselle,

astui ikkunan luo ja katseli kauan valkoista taloa kohti. Paul pisti

päänsä hänen vaatteidensa poimujen välitse ja teki samoin. Äiti loi

katseensa häneen ja kohdatessaan hänen pikkuviisaat lapsensilmänsä

punastui vähän ja hymyili. Ei kumpikaan sanonut sanaakaan.

Kun isä tuli kaupungista kotiin, määräsi hän, että Paulin piti alkaman

koulunkäyntinsä.

Äiti kävi hyvin alakuloiseksi ja pyysi, että Paul saisi olla kotona

vielä edes puolen vuotta, jottei hän niin paljon kaipaisi vanhempia

poikiaan. Äiti lupasi itse opettaa Paulia ja ehtiä pitemmälle

kuin opettaja koulussa. Mutta isä ei taipunut, vaan haukkui äitiä

porupussiksi.

Paul kauhistui. Halu kouluun, joka hänellä aina oli ollut, katosi

kerrassaan; eiväthän nyt enää siellä olleet veljetkään, joiden kanssa

hänen piti kilvoitella.

Seuraavana päivänä isä otti häntä kädestä ja vei hänet kylään, jonka

ensimäiset rakennukset olivat noin kaksituhatta askelta Meyhöferin

talosta.

Pitkä matka niin pienelle pojalle.

Paul kesti kuin mies. Peläten saavansa isältä selkäänsä olisi hän

tallustanut vaikka maailman loppuun.

Koulu oli matala olkikattoinen rakennus, melkein samallainen kuin

talonpoikaistupa, mutta edustalla oli kaikellaisia tikapuita ja

telineitä.

— Tuohon hirtetään laiskat pojat, selitti isä.

Paulin pelko lisääntyi, mutta kun opettaja, ystävällinen vanha mies,

jolla oli valkoinen sänkiparta ja rasvantahmeat liivit, otti hänet

polvellensa ja näytteli hänelle kaunista kuvakirjaa, niin hän jälleen

rauhoittui, vaikkapa nuo monet vieraat kasvot, jotka penkkiriveiltä

häneen tuijottivat, eivät näyttäneetkään ennustavan hänelle hyvää.

Hän sai istua alimmalle paikalle ja piirustella kaksi tuntia

perusviivoja taulullensa.

Välitunnilla isot pojat tulivat hänen luoksensa ja tahtoivat nähdä

hänen suurusruokaansa, ja kun he huomasivat, että hänellä oli

makkaraa, ottivat he sen häneltä. Hän ei vastustanut, sillä hän luuli,

että niin piti oleman. Kotimatkalla he löivät häntä ja pistelivät

nokkosia hänen niskaansa. Hän uskoi, että niinkin piti oleman, sillä

olihan hän pienin, mutta kun hän oli päässyt ulos kylästä ja käveli

auringonpaahteisella nummella, niin hän alkoi itkeä. Hän heittäysi

erään pensaan nojaan ja katseli sinistä taivasta, missä pääskyset

liitelivät edestakaisin.

— Oi, jospa minäkin voisin lentää! ajatteli hän, - ja niin muistui

hänen mieleensä valkoinen talo.

Hän nousi ja etsi sitä silmillänsä. Kuni lumottu linna, josta äiti

tiesi kertoa, se loisti häntä vastaan. Ikkunat kimaltelivat kuin

jalokivet, ja vihreät pensaat kaartuivat kartanon ympäri ikäänkuin

satavuotinen orjantappura-aitaus. Hänen suruunsa yhdistyi uljuuden ja

itsetietoisuuden tunne.

— Nyt minä olen suuri, sanoi hän itseksensä, sillä nythän käyn koulua.

Ja jos nyt menen sinne, ei kukaan voi siitä mitään sanoa.

Mutta sitten hänet jälleen valtasi pelko. Tuo vihainen härkä ja nuo

hullut koirat — eihän voinut tarkoin tietää. Hän päätti ajatella asiaa

ensi sunnuntaihin asti.

Mutta valkoinen talo ei antanut hänelle lepoa. Joka kerta kun hän

kulki nummen poikki, kysyi hän itseltänsä, miksi tie kartanoon olisi

vaarallisempi kuin tie kouluun. Maantie kyllä kulki läpi synkän

kuusimetsän, ja sellaisissa metsissä asustelee kaikellaisia kääpiöitä

ja noitia, jopa susiakin, kuten satu Punahilkasta osoittaa, mutta jos

hän menisi suoraan niityn poikki, niin hän näkisi yhä kodin ja olisi

varma paluutiestä.

Valkoisessa talossa käyminen tuntui hänestä kunnianasialta, joka hänen

tuli tehdä nyt, kun hän oli "suureksi" sukeunut, ja kun pelko hänessä

uudestaan heräsi, niin hän soimasi itseänsä pelkuriksi. Se oli koulussa

karkea solvaisusana.

Kun sunnuntai tuli, oli hän lujasti päättänyt tehdä matkan. Hän pujahti

aidan yli ja juoksi niin nopeasti kuin pääsi isän niittyjen poikki

suoraan valkoista taloa kohden.

Aita tuli vastaan, hän kiipesi sen yli helposti, sitten palanen outoa

kangasmaata, jossa hän ei koskaan ollut käynyt. Mutta ei hän sielläkään

tavannut mitään vaarallista. Kanervat välkkyivät auringonpaisteessa,

kuivuneet kissankäpälät narskuivat hänen jalkainsa alla, ja lämmin

tuuli puhalteli häntä vastaan. Hän yritti viheltää, mutta sai nytkin

äänen ainoastaan henkeä sisään vetämällä. Tämä hävetti häntä, ja hän

tunsi itsensä nöyryytetyksi.

Sitten tuli vastaan suo, joka sekin kuului hänen isänsä tiluksiin. Isä

puhui usein ryhtyvänsä nostamaan siitä polttoturvetta, mutta hän tahtoi

tehdä yrityksen suuremmoiseksi, ja siihen häneltä puuttui rahoja.

Paul vaipui suohon nilkkoihin asti ja nyt vasta hän tuli ajatelleeksi,

että uudet saappaat ehkä likaantuisivat. Hän pelästyi, sillä hän muisti

äidin sanat:

— Varo niitä hyvin, poikani, sillä minä olen koonnut niiden hinnan

säästetyistä maitorahoista.

Uusi samettinuttu oli hänellä myöskin yllä, koska oli sunnuntai. Hän

katseli kiiltäviin silkkinauhoihin ja oli hetkisen kahden vaiheella,

pitäisikö kääntymän kotiin, ei samettinutun tähden, ei, vaan jottei

äiti pahastuisi.

— Mutta ehkäpä pääsen eheänä perille, ajatteli hän ja alkoi juosta

eteenpäin.

Maa keinui hänen jalkainsa alla, ja joka askeleella kuului moiskaus

niinkuin mäntää kirnusta vedettäessä.

Sitten hän saapui mustalle syvänteelle, jonka reunoilla valkountuiset

käensilmät kukkivat, ja sen veden pinnalla uiskenteli ruosteenkarvainen

lima. Hän kiersi sen varovaisesti, joutui siten kyllä märkään lettoon,

mutta pääsi lopuksi kuitenkin kuivalle maalle. Saappaat kyllä olivat

likaantuneet, mutta ehkä hän voisi ne salaa pestä kaivolla.

Hän kulki eteenpäin. Vihellyshalu oli häneltä mennyt, ja mitä

korkeammaksi valkoinen talo yleni pensaikosta, sitä tukalammalta

alkoi hänestä tuntua. Hän saattoi jo eroittaa jonkinlaisen aitauksen,

joka ympäröitsi puita, ja oksien välistä hän näki pitkän, matalan

rakennuksen, jota hän ei etäämpää koskaan ollut huomannut, sen takana

vielä toisenkin ja pimeässä luolassa korkealle leimuvan liekin. Se oli

varmaankin paja — mutta tehdäänkö siellä työtä sunnuntaisinkin?

Hänet valtasi sanomaton halu itkeä, ja kun hän eteensä katsomatta

juosta pyyhälti, niin kyynelet tunkeutuivat silmistä.

Äkkiä hän huomasi leveän ojan, joka oli reunoja myöten vettä täynnä.

Hän tiesi kyllä, ettei hän voisi hypätä sen ylitse, mutta uhma pakoitti

hänet tekemään hypyn, ja seuraavassa silmänräpäyksessä loiskahti paksu,

likainen vesi hänen ylitsensä.

Läpimärkänä, mudan ja leväkasvien peittämänä hän jälleen pääsi maihin.

Hän koitti kuivata vaatteitaan, asettui nurmelle istumaan ja katseli

valkoiseen taloon päin. Kaikki rohkeus oli mennyt, ja kun häntä alkoi

viluttaakin, käveli hän suruisena ja vitkalleen kotiin päin.