II.

Siten rouva Douglas tuli Paulin ristiäidiksi.

Meyhöferiä kyllä tuo uusi ystävyysliitto hieman suututti, sillä "en

kaipaa onnellisten sääliä", oli hänellä tapana sanoa, mutta kun tuo

lempeä, ystävällinen rouva kävi toisen kerran talossa ja puheli hänelle

sopuisasti, niin ei hän kauemmin rohjennut kieltää.

Hän suostui myös jäämään entiseen kotiinsa, joskin vastenmielisesti.

Mussainen, jonka hän todellakin oli ostanut samana päivänä, oli niin

hävinneessä tilassa, että oleskeleminen siellä kylminä syyspäivinä

näytti vaaralliselta sekä vaimolle että lapsille. Täytyi toimittaa

tarpeellisimmat korjaukset ja kutsua työhön puusepät, muurarit ja

savenvalajat, ennenkuin muutto sinne oli mahdollinen.

Paljon ennemmin kuin uuden asunnon korjaus valmistui, oli Elisabet

rouvan kuitenkin miehensä itsepäisyyden tähden muuttaminen sinne.

Eräänä päivänä näet oli uuden isännän pehtoori muutamia työmiehiä

muassaan tullut taloon ja kohteliaasti pyytänyt majaa. Meyhöfer selitti

heti, että tässä menettelytavassa piili tahallinen solvaus häntä

kohtaan, ja päätti, ettei hän päivääkään kauemmin viipyisi talossa,

joka kerran oli ollut hänen omansa. — — —

Kylmänä, pimeänä marraskuun päivänä Elisabet rouva ja lapset sanoivat

jäähyväiset vanhalle, rakkaalle kodille. — Taivaasta vihmoi hienoa

sadetta, joka kasteli kaikki. Harmaan sumun verhossa, autiona ja

lohdutonna nummi lepäili heidän edessään.

Nuorin lapsi sylissä ja molemmat vanhemmat ympärillä itkien Elisabet

rouva astui vaunuihin, jotka veivät hänet kohti uusia, synkkiä

kohtaloita.

Kun he ajoivat ulos portista ja kylmä nummituuli alkoi puhaltaa

ikäänkuin jääsiruja kasvoihin lyöden, niin rupesi pienokainenkin, joka

siihen asti oli levännyt hiljaa ja rauhallisena, surkeasti itkemään.

Elisabet rouva peitti tarkemmin lasta viitallansa ja kumartui syvään

tuon pienen, vapisevan olennon puoleen salataksensa kyyneliä, jotka

herkeämättä poskille valuivat.

Puolen tuntia vierittyään savisella, läpilionneella tiellä tulivat

vaunut perille. Elisabet rouva oli ääneensä huudahtaa nähdessään uuden

kotipaikkansa lohduttomana ja rappiotilassa.

Pitkiä, savesta ja turpeista kyhättyjä ulkohuoneita — lietteinen

piha — matala, paanukattoinen asuntorakennus, jonka seiniltä kalkki

paikotellen oli rapistunut ja jättänyt muurin paljaaksi — hoidotta

jäänyt puutarha, jossa kesän viimeiset vaivaiset jäännökset, asterit

ja auringonruusut, rehoittivat puoleksi lakastuneiden kyökkikasvien

rinnalla, ja yltympäri kirjavaksi maalattu aita, joka vielä ennen

lahoamistansa näkyi saaneen viimeisen voitelun — semmoinen oli

se paikka, jossa talolta hävinneen tilanomistajan perheen tuli

vastaisuudessa oleskella.

Semmoinen oli se paikka, jossa pikku Paul kasvoi ja jolle hän

lapsuutensa rakkauden ja puolet elämänsä suruista omisti. — — —

Ensimäisinä vuosinaan oli Paul hyvin hento ja kivulloinen. Monena

yönä äiti pelkäsi, että hänen elämänsä heikko valo sammuisi ennen

aamun koittoa. Silloin äiti istui kolkossa, matalassa makuuhuoneessa

kyynärpäät vuoteen laidan varassa ja tuijotti palavin katsein tuohon

laihaan olentoon, jonka jäseniä suonenveto tuskallisesti tempoili.

Mutta hän kesti kaikki varhaisimman lapsuutensa murrokset ja

viisivuotiaana hän oli terve, toiveita herättävä poika, vaikkapa

jäseniltään heikko ja kasvoiltaan kelmeä, ikäänkuin lakastunut. Tuo

vanhusmainen ilme oli jäänyt häneen.

Näiltä ajoilta ovat hänen varhaisimmat muistelmansa.

Ensimäinen, jota hän myöhempinä aikoina tuon tuostakin muisteli, oli

seuraava:

Huone on puoleksi pimeä. Ikkunoissa kukkivat jääkukat, ja punertavana

tunkeutuu iltarusko ikkunaverhojen lävitse. Vanhemmat veljet ovat

menneet luistelemaan, mutta hän makaa vuoteellaan, sillä hänen täytyy

mennä aikaisin levolle, ja hänen vieressään istuu äiti toinen käsi

hänen kaulaansa kiedottuna ja toinen kehdon laidalla, missä molemmat

pikku siskot nukkuvat. Vuosi takaperin ovat nämä tulleet maailmaan,

molemmat samana päivänä.

— Äiti, kerro minulle satu, pyytää hän.

Ja äiti kertoi. Mitä? — Siitä hänellä oli vain hämärä muisto, mutta

puhe siinä oli jostakin harmaapukuisesta naisesta, joka kaikkina kovina

hetkinä kävi äitiä katsomassa, naisesta, jolla oli kalpeat, laihat

kasvot ja synkät, itkettyneet silmät. Varjonahan oli tullut ja varjona

kadonnut, kätensä hän oli levittänyt äidin pään ylitse — siunaukseen

vaiko kiroukseen, se oli tietymätöntä, — ja sitten hän oli puhunut

hämäriä sanoja, jotka koskivat myöskin häntä, pikku Paulia. Siinä oli

ollut puhe uhrauksesta ja pelastuksesta, mutta sanat hän oli unohtanut,

nähtävästi siitä syystä, että hän oli ollut vielä liian yksinkertainen

niitä ymmärtämään. Mutta yhden asian hän muisti aivan tarkkaan: kun

hän kauhun ja jännityksen valtaamana kuunteli äidin kertomusta, niin

hän äkkiä näki harmaan olennon, josta äiti puhui, seisovan ilmielävänä

ovella - aivan tuon saman, jonka kädet olivat kohotettuina ja kasvot

kalpeat ja surulliset. Paul kätki päänsä äidin syliin — hänen sydämensä

sykki rajusti, hengitys oli seisahtua, ja tuskissaan hänen täytyi

kirkaista:

— Äiti, tuolla se on, tuolla se on!

— Kuka? Surutarko? kysyi äiti. Paul ei vastannut, vaan alkoi itkeä.

— Missä sitten? kyseli äiti.

— Tuolla ovella, vastasi hän, nousten pystyyn ja pitäen äitinsä

kaulasta kiinni, sillä hän pelkäsi kovasti.

— Oi sinua, pikku hupakkoa! sanoi äiti. Sehän on isän pitkä matkaviitta.

Ja äiti toi sen esille ja käski hänen tunnustella vuoria ja päällistä,

jotta hän tulisi vakuutetuksi. Paul myöntyi, mutta itseksensä hän oli

lujasti vakuutettu, että hän oli nähnyt tuon harmaan naisen kasvoista

kasvoihin. Ja nyt hän tiesi myöskin, mikä hänen nimensä oli.

Surutar oli hänen nimensä.

Mutta äiti kävi miettiväiseksi eikä suostunut kertomaan satua loppuun

asti. Ei jälkeenkään päin, vaikka hän kuinka hartaasti olisi pyytänyt. —

Isästä oli Paulilla hyvin hämäriä muistoja näiltä ajoilta. Mies, jolla

oli jaloissa suuret saappaat ja joka torui äitiä, kuritti veljiä eikä

välittänyt hänestä lainkaan. Välisti vain hän sai karsaan katseen,

joka ei näyttänyt ennustavan hänelle hyvää. Usein, etenkin jos isä

oli ollut kaupungissa, oli hänen kasvoillaan tummanpunainen väri kuin

kuumenneella kattilalla, ja käydessään hän hoippui ristiin rastiin

permantolaudalta toiselle. Silloin tapahtui aina tämä sama kiertokulku:

Ensin hän hyväili molempia kaksoisia, joita hän aina erityisesti

helli, ja tuuditteli niitä käsivarrellaan äidin seisoessa vieressä ja

hätääntynein katsein seuratessa kaikkia hänen liikkeitään; sitten hän

istui pöytään, maisteli vähän ruokia ja työnsi ne sitten pois moittien

niiden huonoutta ja mauttomuutta; sivalteli Maxia tai Gottfriedia

vitsalla selkään, oli vihainen äidille ja meni viimein ulos riitelemään

renkien kanssa. Kauas yli pihan kaikui hänen jylisevä äänensä, niin

että Käärökin, kahlekoira, veti häntänsä koipien väliin ja piiloutui

koppinsa perimäiseen soppeen.

Kun hän hetkisen kuluttua palasi takaisin huoneeseen, niin hänen

mielialansa tavallisesti oli kääntynyt kiukusta epätoivoksi. Hän

väänteli käsiään, valitti kurjuutta, johon oli joutunut, ja kerskui

itsestään kaikellaisia suuria asioita, joihin hän muka olisi ryhtynyt,

jollei se ja se olisi ollut esteenä ja jolleivät taivas ja maa olisi

liittoutuneet häntä perikatoon viedäkseen. Silloin hän meni ikkunan

luo ja pui nyrkkiään valkoista taloa kohti, joka etäisyydestä niin

viehättävänä häämöitti.

Niin, tämä valkoinen talo!

Isä sadatteli sitä, rypisteli kulmiaan, milloin vain katse niille

maille osui, mutta poika itse piti sitä niin rakkaana kuin asuisi osa

hänen sielustaan siellä. Miksi? Sitä hän ei tiennyt. Ehkä vain siksi,

että äiti sitä rakasti. Sillä hänkin seisoi usein ikkunan ääressä ja

katseli sinne päin, mutta hän ei rypistänyt kulmiaan, ei! — hänen

kasvonsa kävivät niin lempeiksi ja surumielisiksi, ja hänen silmistään

säteili kaipaus niin palava, että se herätti vieressä seisovassa

pojassa tuskan väreitä.

Hänen pienen sydämensä täytti sama kaipaus. Niin kauan kuin hän

oli osannut ajatella, oli tuo talo hänestä ollut kaiken kauneuden

ja ihanuuden yhdistys. Kun hän sulki silmänsä, niin hän sen näki;

unissakin se kangasteli.

— Oletko koskaan ollut valkoisessa talossa? kysyi hän eräänä päivänä

äidiltänsä, kun ei enää voinut hillitä tiedonhaluansa. — Olen, poikani,

vastasi äiti, ja hänen äänensä helkähti niin surullisesti ja värjyvästi.

— Useinkin, äiti?

— Hyvin usein, lapseni. Vanhempasi ovat ennen asuneet siellä, ja siellä

sinäkin olet maailmaan tullut.

Siitä asti oli valkoinen talo pojalle sama kuin ihmissuvulle kadotettu

paratiisi. — — —

— Kuka asuu nyt valkoisessa talossa? kysyi hän sittemmin.

— Kaunis, ystävällinen rouva, joka rakastaa kaikkia ihmisiä ja

erittäinkin sinua, sillä sinähän olet hänen kummipoikansa.

Hänestä tuntui, niinkuin olisi ääretön onni auennut hänelle. Hän oli

niin liikutettu, että vapisi.

— Miksi emme siis käy tuon kauniin, ystävällisen rouvan luona? kysyi

hän tuokion kuluttua.

— Isä ei tahdo sitä, vastasi äiti, ja hänen äänessään oli omituisen

terävä sointu, jonka poika huomasi.

Hän ei kysellyt enempää, sillä isän tahto oli laki, jonka perusteita

ei kellään ollut lupa likemmin tiedustella; mutta valkoisen talon

salaisuus loi nyt uuden siteen äidin ja pojan välille. — Julkisesti

ei siitä uskallettu puhua. Isä tuli raivoihinsa, jos valkoisen talon

olemassaoloon vain viittailtiinkin, eivätkä veljetkään siitä mielellään

puhuneet hänen, nuorimman kanssa; nähtävästi he pelkäsivät, että hän

yksinkertaisuudessaan levittelisi kuulemiansa. Mutta äiti, äiti luotti

häneen!

Kun he olivat kahden — ja kouluaikana he olivat melkein aina kahden —

silloin aukeni äidin suu ja suun keralla sydän, ja äidin kuvailemana

valkoinen talo kohoili yhä korkeammaksi ja loistavammaksi pojan

silmissä. Pian hän tunsi joka huoneen, lehtimajan puutarhassa, vihreän

pensaston ympäröimän lammikon, kuvastelevan lasipallon ja penkereellä

olevan aurinkokellon; ajattelepas, kello, jossa aurinko itse hetkiä

näytti. Mikä ihme!

Peite silmillä hän olisi voinut kuljeksia Helenenthalissa eksyksiin

joutumatta.

Ja kun hän leikki puupalikoilla, niin hän rakensi itselleen valkoisen

talon penkereineen ja aurinkokelloineen, kaivoi hiekkaan lammikoita ja

kiinnitti piikiviä vaajojen päihin; ne muka olivat lasipalloja - mutta

ne eivät kuvastelleet.