I.

Juuri kun Meyhöferin maatila joutui vasaran alle, syntyi Paul, hänen

kolmas poikansa.

Kova oli aika tosiaankin!

Elisabet rouva, kasvot surun uurtamina ja alakuloinen hymy huulilla,

makasi suuressa telttakattovuoteessa, vastasyntyneen kehto vieressään.

Hän antoi katseensa levottomana harhailla paikasta toiseen ja kuunteli

jokaista rasahdusta, joka pihalta ja asuinhuoneista tunkeutui hänen

surulliseen sairaskammioonsa. Jokainen epäilyttävä ääni sai hänet

hypähtämään ylös, ja joka kerta, kun tuli kuuluviin outo miehenääni tai

vaunut kumeasti jymisten kulkivat ohitse, kysyi hän tuskissaan pidellen

vuoteen pielistä:

— Niinkö pitkällä ollaan? Niinkö pitkällä?

Ei kukaan antanut hänelle vastausta. Lääkäri oli kovasti käskenyt

varjelemaan häntä kaikilta mielenliikutuksilta, mutta hän, tuo kunnon

mies, ei ollut ajatellut, että tämä ainainen ahdistus ja pelko saattoi

vaivata sairasta tuhat kertaa pahemmin kuin kauhistavin varmuus.

Eräänä aamupäivänä — viidentenä päivänä pojan syntymisestä — hän kuuli

miehensä, jota hän tänä kovana aikana oli tuskin kertaakaan nähnyt,

huokaillen ja sadatellen kävelevän edestakaisin viereisessä huoneessa.

— Yhden sanankin hän saattoi ymmärtää, yhden ainoan sanan, jota mies

lakkaamatta toisti, sanan: koditon!

Silloin Elisabet rouva tiesi, että niin pitkälle oli tultu.

Hän laski väsyneen kätensä vastasyntyneen pään päälle. Lapsi nukkui

hiljaa vakavin kasvoin, ja äiti kasteli kyynelin tyynyä.

Hetkisen kuluttua hän sanoi palvelustytölle, joka hoiti pienokaista:

— Pyydä herraa tänne, minä haluaisin puhutella häntä.

Ja hän tuli. — Raskain askelin hän astui sairaan vuoteen ääreen ja

käänsi häneen kasvot, jotka väkinäinen huolettomuuden ilme teki kaksin

verroin vääristyneiksi ja epätoivoisiksi.

— Max, sanoi Elisabet rouva arasti, sillä hän pelkäsi aina häntä, —

Max, älä salaa minulta mitään - olenhan valmis pahimpaankin.

— Oletko sinä? kysyi mies epäluuloisesti, sillä hän muisti lääkärin

varoituksen.

— Koska meidän pitää muuttaa täältä?

Nähdessään vaimonsa niin rauhallisesti katselevan onnettomuutta silmiin

mies piti kielensä hillitsemisen tarpeettomana ja puhkesi raivoten

lausumaan:

— Tänään — huomenna — aivan miten uutta herraa miellyttää! Ainoastaan

hänen armostaan olemme vielä täällä, — ja jos hän suvaitsee, saamme

viettää ensi yön maantiellä.

— Niin huonosti ei käyne, Max, sanoi Elisabet rouva vaivoin säilyttäen

tyyneytensä, — kun hän saa kuulla, että vasta pari päivää sitten tuli

pienokainen...

— Vai niin — minun pitää kai mennä hänen luoksensa kerjäämään — mitä?

— Oi, eihän toki! Hän tekee sen itsestään. — Kuka hän on sitten?

— Douglas on hänen nimensä — insterburgilaista sukua — ylen oli

rehentelevä herra, ylen rehentelevä — halutti nakata pellolle mokoma.

— Onko meille mitään jäänyt?

Hän kysyi sitä hiljaa ja epäröiden ja katseli vastasyntyneeseen, jonka

nuori hento elämä ehkä riippui vastauksesta. Mies purskahti karkeaan

nauruun:

— Jäi toki — juomaraha — kokonaista kaksituhatta taalaria!

Elisabet rouva huoahti keventyneenä, sillä hän jo oli luullut, että tuo

peloittava "ei mitään" miehen huulilta särähtäisi.

— Mitä meille kaksituhatta taalaria, jatkoi mies, sitten kun

viisikymmentä tuhatta on suohon suupunut? Pitääkö minun ehkä ruveta

kaupunkiin kapakanpitäjäksi tai kauppaamaan nappeja ja rihmoja? Sinä

autat kai myöskin käyden hienoissa perheissä ompelemassa, ja lapset

myyvät tulitikkuja kaduilla — hahaha!

Hän haroi harmaantunutta tuuheata tukkaansa ja kolautti jalallaan

kehtoon, niin että se rajusti rupesi edestakaisin soutamaan.

— Miksi tuokin pikku raukka on nyt syntynyt? jupisi hän synkästi;

sitten hän polvistui kehdon ääreen, painoi nuo pienet nyrkit suurten,

punaisten käsiensä lomiin ja puhui lapsellensa: Jos olisit, poikani,

tietänyt, kuinka huono ja katala tämä maailma on, kuinka hävyttömyys

siinä voittaa ja rehellisyys jää häviölle, niin sinä toden totta olisit

pysynyt siellä, missä olisi... Mikä on sinun kohtaloksesi tuleva. Isäsi

on maankulkija, talolta hävinnyt, joka vaimon ja kolmen lapsen kanssa

mittailee maantietä, kunnes on löytänyt paikan, missä voi itsensä ja

omaisensa kokonaan tuhota...

— Max, älä puhu niin — sinä murrat sydämeni, huudahti Elisabet rouva

itkien ja ojensi kätensä laskeaksensa sen miehensä olkapäälle, mutta

tämä käsi vaipui voimatonna alas, ennenkuin se oli saavuttanut

päämääränsä.

Max hypähti seisomaan.

— Olet oikeassa — ei enää mitään ruikutuksia! Jospa tosiaankin nyt

olisin yksin, nuori mies niinkuin entisinä aikoina, niin lähtisin

Amerikkaan tai Venäjän aroille, siellä tulee rikkaaksi, — niin siellä

tulee rikkaaksi, — tai keinottelisin pörssissä — tänään voittaa,

huomenna hävitä, — hei vaan, niin sitä rahoja hankkisi, mutta sidottu

kun olen... Hän loi surkean katseen vaimoonsa ja lapseen, sitten hän

viittasi kädellään pihalle, mistä kahden vanhemman pojan nauravat äänet

kajahtelivat.

— Niin, minä ymmärrän kyllä, että meidän nyt täytyy olla sinulle

taakkana, sanoi rouva nöyrästi.

— Älä puhu minulle taakasta! römähytti Max. Mitä sanoin, ei ollut

pahasti tarkoitettu. Te olette minulle rakkaat — ja sillä hyvä! Nyt on

vaan kysymys siitä, mihin kääntyä. Jollei edes tuota vastasyntynyttä

olisi, niin voisi helpommin kestää epävarmemmankin kohtalon vaiheita.

Mutta nyt — sinä kipeänä — lapsi hoidon tarpeessa — hyväksi lopuksi ei

jää muuta neuvoa jälelle kuin ostaa jokin talonpoikaistalo ja antaa nuo

kaksituhatta taalaria hinnan suoritukseksi. Hei vaan, siitäpä elämä

tulee — minä kerjuupussineni, sinä laukkuinesi — minä lapioineni, sinä

maitokippoinesi...

— Se ei vielä olisi pahinta, sanoi vaimo hiljaa.

— Eikö? nauroi mies katkerasti. — No, sinä voit tulla autetuksi.

Mussainen esimerkiksi on myytävänä, tuo kurja suomaan kappale nummella.

— Voi, miksi juuri siitä puhut? sanoi Elisabet rouva värähtäen.

Max ihastui paikalla ajatukseensa.

— Niin, tyhjentäisimmepä katkeruuden maljan pohjasakkaa myöten.

Alati olisi näkyvissä kadotettu suuruus — sillä tiedäthän, että

Helenenthalin herraskartano loistaa sinne suoraan ikkunoihin —

yltympäri rämettä ja kesantoa — kenties tilkku uutismaaksi kelpaavaakin

— voisi tässä vielä tulla viljelyksen tienraivaajaksi. Ja mitä

siitä ihmiset sanoisivat? Meyhöfer on mies kerrassaan — sanoisivat

he; hän ei häpeä onnettomuuttaan, vieläpä hän katselee sitä hieman

ivallakin. Tosiaankin! Onnettomuutensa ivaaminen, — se on ainoa ylevä

maailmankatsomus - viheltää tulee kaikelle! — Ja hän laski kimakan

vihellyksen, niin että sairas vaimo vuoteellaan hätkähti.

— Suo anteeksi, rakkaani! pyysi Max hyväillen vaimonsa kättä ja tullen

äkkiä mitä valoisimmalle tuulelle, — mutta enkö ole oikeassa? —

Viheltää tulee kaikelle. Niin kauan kuin tietää olevansa kunniallinen

mies, voi jonkinlaisella hekumalla kestää kaikki vastukset. Hekuma on

oikea sana. — Tila on koska hyvänsä ostettavissa, sillä sen omistajasta

on äskettäin tullut rikkaan talon vävy ja hän jättää tuon vanhan

variksenpesän nyt kokonaan omiin hoteisiinsa.

— Mieti ensin asiaa, Max! pyysi vaimo levottomana.

— Mitä auttaisi vitkastelu? vastasi mies kiivaasti. Tuon herra

Douglasin rasituksena emme saa olla, ja turha meidän on kurjalla

kahdellatuhannellamme suurempia tavoitella — siis rivakasti toimeen!

Ja ennättämättä hyvästelemään sairasta vaimoaan hän riensi pois.

Muutamia minuutteja myöhemmin hänen kuultiin ajavan ulos portista.

Saman päivän iltapuolella ilmoitettiin Elisabet rouvalle, että tuli

vieraita. — Muuan kaunis hieno nainen oli komeissa vaunuissa ajanut

pihaan ja pyysi saada käydä sairasta rouvaa tervehtimässä.

Kuka hän on sitten? — Hän ei ollut tahtonut sanoa nimeänsä.

— Kuinka omituista! ajatteli Elisabet rouva, mutta koska hän surussaan

oli alkanut toivoa jotakin taivaallista ilmestystä, niin ei hän

kieltänyt.

Ovi aukeni. Solakka, hento olento, jolla oli hienot, lempeät kasvon

piirteet, astui kevyesti lapsivaimon vuoteen ääreen. Hän tarttui kohta

sairaan käteen ja lausui vienolla, vähän peitellyllä äänellä:

— En ole sanonut nimeäni, rakas rouva Meyhöfer, sillä pelkäsin, ettei

minua otettaisi vastaan, jos sen edeltäpäin mainitsisin. Ja mieluimmin

tahtoisin nytkin jäädä tuntemattomaksi. Sillä valitettavasti minun

täytyy olettaa, ettette enää katselisi minua suosiollisesti, jos

tietäisitte, kuka olen.

— Minä en vihaa ketään ihmistä maailmassa, vastasi Elisabet rouva,

saatikka sitten nimeä.

— Minun nimeni on Helena Douglas, sanoi nainen hiljaa ja pusersi

lujemmin sairaan kättä.

Elisabet rouva puhkesi itkuun, mutta vieras, ikäänkuin olisi ollut

vanha ystävä, kiersi kätensä sairaan kaulaan, suuteli häntä otsalle ja

lausui vienolla, lohdullisella äänellään:

— Älkää olko minulle vihainen. Kohtalo on tahtonut, että minä työnnän

teidät pois tästä talosta, mutta minä en ole syypää siihen. Mieheni on

tahtonut valmistaa minulle yllätyksen, sillä tämän talon nimi soveltuu

yhteen minun etunimeni kanssa. Iloni oli kuitenkin heti mennyt, kun

kuulin, minkälaisissa olosuhteissa hän oli talon omistajaksi tullut,

ja erittäinkin kuinka te, rakas rouva Meyhöfer, näinä kaksin kerroin

vaikeina aikoina olette saanut kärsiä. Minulle tuli tarve saada

keventää sydäntäni pyytämällä itse puolestani teiltä anteeksi sitä

surua, jonka teille olen tuottanut ja vasta tuotan, sillä eihän teidän

kärsimystenne aika ole vielä ohi.

Elisabet rouva oli, aivan kuin olisi niin pitänytkin tehdä, painanut

päänsä vieraan olkapäälle ja itki hiljaa.

— Ja ehkä voin olla teille vähän hyödyksikin, jatkoi vieras,

ainakin siten, että poistan osan katkeruutta mielestänne. Me naiset

tavallisesti ymmärrämme toisiamme paremmin kuin karkeat, kiivaat

miehet. Yhteiset kärsimyksemme saattavat meitä toisiamme lähemmäksi. Ja

ennen kaikkea yksi asia: olen puhunut mieheni kanssa ja pyydän teitä

omassa sekä hänen nimessään pitämään tätä taloa omaisuutenanne niin

kauan kuin teitä haluttaa. Talven vietämme enimmäkseen kaupungissa ja

sitä paitsi on meillä toinenkin maatila, jota annamme isännöitsijän

hoitaa. Näette siis, ettette meitä millään tavoin häiritse, vaan

pikemmin teette hyvän työn, jos vielä puolen vuotta tai enemmän

hoidatte ja hallitsette täällä niinkuin tähänkin asti.

Elisabet rouva ei kiittänyt, mutta tuo kyynelkostea katse, jonka hän

loi vieraaseen, oli kyllin kiitokseksi.

— Olkaa nyt jälleen iloinen, rakas rouva, jatkoi vieras, ja jos

vastedes tarvitsette neuvoa tai apua, niin muistakaa, että on eräs,

jolla on niin paljon teille hyvittämistä. — Ja kuinka kaunis lapsi —

hän kääntyi kehtoon päin — poika vai tyttökö?

— Poika, vastasi Elisabet rouva raukeasti hymyillen.

— Joko hänellä on sisaruksia? — Mutta miksi kyselenkään! Nuo

molemmat reippaat pikku miehet tuolla ulkona, jotka ottivat minut

vastaan — voinko likemmin tutustua heihinkin? — Ei, ei täällä; se

saattaisi kiihoittaa teitä. Sittemmin! Sittemmin! — Tämä pienoinen

maailmankansalainen se nyt ennen kaikkia vetää puoleensa huomiomme.

Vieras kumartui kehdolle ja korjasi kapalovaatetta.

— Hänellä on jo niin pikkuviisaan ilme, sanoi vieras pilaillen.

— Suru on seisonut hänen kehtonsa ääressä, vastasi Elisabet rouva

hiljaa ja alakuloisesti, — siksi on hänellä vanhan kasvot.

— Älkää olko taikauskoinen, ystäväni, puheli vieras. Olen kuullut

sanottavan, että vastasyntyneiden piirteissä on usein jotain

ukkomaista, mutta se katoo pian.

— Varmaan on teilläkin lapsia? kysyi Elisabet rouva.

— Oi, minähän olen vastanaitu! vastasi vieras punastuen, — tuskin

kuutta kuukautta olen ollut naimisissa. Mutta... ja hän punastui vielä

enemmän.

— Jumala auttakoon teitä teidän vaikeana hetkenänne, sanoi Elisabet

rouva, — minä rukoilen teidän puolestanne.

Vieraan silmä kävi kosteaksi.

— Kiitos, tuhannen kiitosta, sanoi hän. Olkaamme tästedes ystäviä!

Pyydän teitä oikein sydämellisesti. Tiedättekö mitä? Ottakaa minut

kummiksi tälle nuorimmallenne ja tehkää minulle sama palvelus, sitten

kun taivas on minua siunannut. — —

Molemmat naiset puristivat äänettöminä toistensa käsiä. Heidän

ystävyysliittonsa oli solmittu. — —

Kun vieras oli lähtenyt pois, silmäili Elisabet rouva aroin, surullisin

katsein ympärillensä.

— Äsken oli niin valoisaa, niin aurinkoista täällä, kuiskasi hän, mutta

nyt on taas niin pimeäksi käynyt.

Vähän ajan kuluttua molemmat vanhimmat pojat, hoitajattaren kiellosta

huolimatta, syöksyivät riemuiten sairaan huoneeseen. Kummallakin heistä

oli makeispussi kädessä.

— Vieras rouva on lahjoittanut nämä! riemuitsivat he.

Elisabet rouva hymyili.

— Hiljaa, lapset! sanoi hän; enkeli on käynyt luonamme.

Molemmat pikku pojat näyttivät hätääntyneiltä ja kysyivät:

— Enkelikö, äiti?