Aina Maria joutui äidiksi, ja poika oli terve ja reipas. Kirkui
vahvasti ja söi ja voimistui. Kaikki olisi ollut muuten hyvin, mutta
Kaarle Henrikki oli tyytymätön talon komentoon, kerrassaan tyytymätön.
Reetan oli täytynyt hakea apulaisekseen muutama vaimo-ihminen, ja se
oli tuo vaimo, joka toi pahan ilman taloon. Se ei pyörähdellyt isännän
mielen mukaan, vaan teki työtä hiljaa ja tasaisesti, oman omituisen
luonnonlaatunsa mukaan. Ei piitannut suurin, vaikka palkollisten
ateriat menivätkin tavallisen ajan ohi ja vaikka ei karja tullutkaan
ruokituksi niin ihan säntillisesti, kuin Markun talossa oli kuun päivän
tapana ollut.
Kaarle Henrikki siitä valitti Aina Marialle... virkkoi harmillisesti ja
korvallistaan kynsien:
-- Se ei kelpaa minnekkään tuo Jaakon Leena, se liikuttelee itseään
kuin vanha honka. Tällä lailla eläen tässä tulee hukka käteen.
-- Kärsikää nyt muutama aika, pyysi Aina Maria rukoilevasti... vaikka
menee huonommastikin.
-- Karja saa nähdä nälkää, rengeiltä ja työväeltä kuluu päivät ruokaa
vartoessa.
-- Ottakaa joku kolmanneksi, esim. Mikko suutarin vaimo.
-- Se on pöyhkeä ja suupaltti. Ja sitäpaitse eihän sitä nyt ruveta
keräämään koko kylän akkoja Markulle.
Päivän kahden kuluttua veti Kaarle Henrikki taasen samaa virttä.
Muitten surkeuksien lisäksi oli hän huomannut, että Jaakon Leena
kahmiskeli pivoonsa leivän paloja, lihan kappaleita ja muita kouraan
mahtuvia. Vei niitä arvatenkin nälkäisille lapsilleen.
-- Liisa-vainaja ei maannut kuin kaksi päivää, virkkoi hän sitte
virtensä päätökseksi, kolmannella jo...
Aina Maria tukki korvansa kädellään. Kaarle Henrikin poistuttua nousi
hän ylös ja rupesi vähä vähältä tarttumaan käsin kiinni talon
komentoon. Jaakon Leena sai mennä tiehensä.
Rantalasta tultiin ristiäisiin Markulle; pojalle pantiin nimeksi Lauri,
äidin innokkaan vaatimuksen mukaan.
Sitte meni elämä taasen tavallista rataansa jonkun aikaa. Aina Maria
hääri ja raatoi Reetan kanssa, Kaarle Henrikki istuskeli tuvassa
aamusta iltaan. Onnettomien kestien jälestä ei hän enään luottanut
muihin kuin omaan itseensä.
Mutta sitten Aina Maria väsyi. Hän makasi sairaana päivän, toisenkin.
Nousi taasen työhön ja sairastui taasenkin. Kaarle Henrikki oli päivät
umpenaan pahalla tuulella. Hänen kaksi pientä, syvälle painunutta
silmäänsä väijyivät alituiseen terävinä, vihaisina. Kerran keksi hän
Aina Marian rikkomassa jotakin sääntöä vasikkain juottamisessa, ja
silloin hän äkimystyi ja päästi suustaan raakoja haukkumasanoja. Aina
Maria ei voinut hänkään enää kytketä kiukkuaan ja vastenmielisyyttään,
joka lähes kaksi vuotta oli hautunut mielessä. Vapauden himo leimahti
yht'äkkiä ilmoille mahtavana liekkinä.
-- Juottakaa itse vasikkanne, virkkoi hän rajusti, en minä ole teidän
orjanne.
-- Jaa etkö sinä ole?... pienet silmät kävivät vieläkin pienemmiksi;
niiden ilkeä terävyys pani Aina Marian yhä hillitsemättömämpään
raivoon.
-- En tuntiakaan tästä lähin, minä menen tieheni, minä menen kotiin
lapseni kanssa, en minä anna tappaa itseäni, kuten Liisa-vainaja. Te
petomainen mies tulitte Rantalaan Porvari-Jussin kanssa viettelemään
nuorta, ymmärtämätöntä lasta kullalla ja hopealla. Kuvasitte sille
elämän pelkäksi iloksi ja hypyksi rikkaan talon emäntänä. Ja kun saitte
kynsiinne, niin imemään rupesitte ensi päivästä saakka niinkuin
hämähäkki kärpästä. Kenellä on niin kurjat orjan päivät kuin rikkaan
Markun emännällä? Sanokaa! Kenen täytyy sillä tavalla tehdä työtä
henkensä edestä? Ei kenenkään. Mitä iloa minulla on teidän rikkaudesta,
jolla minun saitte vietellyksi? Ei mitään. Kerjäläinen elää rikkaampaa
elämää kuin Markun emäntä. Te viettelitte minut... veitte minut
väkipakolla. Hyvä Jumala, kysyittekö kertaakaan minulta, josko huolin
teistä miehekseni? Ette. Teitte vaan niinkuin hevoiskauppaa, ja
pakotuksella saitte minut kirjoittamaan nimeni kuulutuskirjan alle.
Uhkasitte viedä käräjiin, ja Porvari-Jussi... kirottu Porvari-Jussi,
sen kieli tarvitsisi leikata juuria myöten poikki, ettei se enää
tämmöisiä onnettomuuksia saisi toimeen. Ja te, te rikas Markun Kaarle
Henrikki, te tarvitsisitte saada vaimon hornan alimmaisesta
kerroksesta. Minä en enää tuntiakaan ole teidän talossanne, sillä te
olette itse hornan musta henki. Minä lähden nyt oitis, enkä pyydä muuta
kuin lapseni ja nämä vaatteet mitä on ylläni.
Ja Aina Maria viskasi maitokiulun kädestään nurmelle ja astui askeleen
mennäkseen tiehensä. Mutta samassa Kaarle Henrikin raskas käsi löi
häntä vasten suuta, vasten silmiä, niin että maailma musteni. Ja hän
kaatui nurmelle. Siinä raskas käsi löi häntä uudestaan ja kovemmin...
yhä kovemmin.
-- Älkää enää, Kaarle Henrikki, älkää enää, Jumalan...
-- Pyydätkö anteeksi? Rukoiletko?... kaksi pientä, harmaata silmää
tuijotti Aina Mariaan... kaksi käärmeen silmää.
-- Rukoilen, rukoilen, älkää enää, Kaarle Henrikki kulta... kyllä minä
olen nöyrä ja tottelevainen... en minä koskaan enää, en koskaan...
Kaarle Henrikki kulta...!