V.

Aina Maria joutui toisen kerran lapsivuoteelle, synnytti terveen

tyttölapsen, josta Kaarle Henrikki oli erittäin tyytyväinen, sillä

ensimmäisestä vaimosta eloon jäänyt tyttö raukka oli kuollut. Mutta

tyytyväisyyttä häiritsi taaskin talon emännyyskomento, sillä taasen oli

Jaakon Leena haettu Reetan apulaiseksi, taasen hävittivät rengit ja

työväki aikojaan ruokaa odotellessa, ja karja ei tullut ruokituksi

määrätunneilla. Kaiken tuon vuoksi Aina Maria jo kolmantena päivänä

tuumi nousta makuulta, ollakseen Kaarle Henrikille mieliksi. Kohtauksen

jälestä navetan takana oli hän tullut ikäänkuin hypnotiseeratuksi,

hänellä ei ollut omaa tahtoa lainkaan. Vapauden halu kuiskasi hänelle:

karkaa, pakene vaikka yöllä, äläkä palaa milloinkaan -- mutta samassa

näkyi kaksi pientä, syvälle painunutta silmää, ja samassa Aina Maria

rupesi vapisemaan ja ikäänkuin kutistui kokoon.

Neljäntenä päivänä hän todenteolla nousi toiselta lapsivuoteeltaan ylös

ja rupesi taaskin vähin erin tarttumaan talon toimiin kiinni. Hän

sairastui ja parani, sairastui taasen ja parani taasen, ja sillä lailla

kului kokonainen kuukausi, jolla ajalla Aina Maria oli toisen päivän

terve, toisen päivän sairas. Mutta sitte tuli ankarampi, pitkällisempi

koettelemus. Eräänä iltana karjaa ruokkiessa kaatui Aina Maria navetan

lattialle ja rupesi huutamaan apua kaiken tähden. Reeta juoksi hakemaan

Kaarle Henrikkiä, yhdessä sitte kantoivat hänet kamarin vuoteelle. Kun

ei taudin kohtaus mennytkään seuraavana päivänä ohi, kuten oli jo

säännöllisesti kuukauden aikaa tehnyt, haettiin Jaakon Leena taaskin

auttamaan Reetaa.

Kaarle Henrikki toivoi päivä päivältä, viikko viikolta Aina Marian

parantumista, mutta toivo siirtyi yhä kauvemmaksi, jota pitemmälle

tautia kesti. Sairaan kasvot muuttuivat kalpeiksi, katse kävi

tuikeaksi, ääni teräväksi. Tuskallisten silmänräpäysten aikana se huusi

äitiään... rukoili että Kaarle Henrikki panisi noutamaan. Mies vihdoin

suostui... lähetti hevosella hakemaan Rantalan emäntää. Hetken

huojennusta näytti sairas saaneen, kun äiti hoiti ja vaali kaikella

hellyydellään. Mutta tauti ei siltä luopunut. Rantalan emäntä oli jo

ollut toista kuukautta Markulla, ja yhä vielä virui Aina Maria

tautivuoteella. Haettiin rohtoja ja apua jos jonkinlaisia, mutta mikään

ei auttanut. Vihdoin virkkoi Rantalan emäntä Markun isännälle:

-- Sinun täytyy lähteä kaupunkiin tohtorin luo... tämä on vaarallista

tautia eikä tähän meikäläinen ymmärrä...

-- Kai sitä täytyy mennä... ja tuumittuaan asiaa tarpeeksi, lähti

Kaarle Henrikki vihdoinkin lääkärin apua hakemaan. Rantalan emäntä

muistutti häntä tarkoin selvittämään tohtorille taudin laadun ja

yksityiskohdatkin.

Avun hakijan lähdettyä muuttui sairas lauheammaksi, melkeinpä iloiseksi

ja herttaiseksi mieleltään. Tahtoi nähdä lapsiaan ehtimiseen, vaati

laittamaan itselleen monenlaisia nautittavia, joista ei sitte

kuitenkaan maistanut enempää kuin kielen kostukkeeksi. Rantalan emäntä

toivoi jo onnellista käännettä, mutta toisena yönä siitä pitäin kuin

Kaarle Henrikki oli lähtenyt lääkärin apua hakemaan, muuttui sairaan

tila äkkiä yhä vaarallisemmaksi. Ei saanut silmänräpäyksenkään lepoa,

vaan riuhtoi ja vaikeroi ja vapisi. Äidin sydän oli haljeta, nähdessään

lapsensa kovat tuskat.

Ja aamulla juuri ennen päivän tuloa meni sairaan järki sekaisin. Se

rupesi puhumaan Laurista ja Porvari-Jussista, jonka kieli leikataan

juurta myöten poikki, ja mustan peikon vaimosta, joka tuodaan hornan

alimmaisesta kerroksesta ja jolla on korttelia pitkät kynnet ja kaksi

tulista hiiltä silminä.

Rantalan emäntä meni herättämään Reetaa. Kun he yhdessä sitte tulivat

kamariin, löi tuonen mies viikatteellaan viimeisiä lyöntejään.

-- Lauri, johan tulit, virkkoi sairas, silmäin kiiluessa erinomaisen

kirkkaasti. Lauri, Lauri, minä olen odottanut sinua joka päivä, joka

hetki, joka silmänräpäys. Oi, miten hauskaa, että vihdoinkin tulit. Nyt

me lähdemme yhdessä, Lauri ja minä... minä ja Lauri. Leikkasitko

Porvari-Jussilta kielen poikki juurta myöten? Haa, vai leikkasit, se

oli hyvä, oikein hyvä. Ja toitko sille pedolle vaimon hornan

alimmaisesta kerroksesta, mustan vaimon, jolla on korttelia pitkät

kynnet ja kaksi tulista hiiltä silminä. Vai toit, se oli oikein hyvä.

Lauri, Lauri, minä tulen nyt oitis, nyt lähdemme Lauri, Lauri, Lau...

Sairas teki pari rajua ponnistusta ja henki korahti viimeisen kerran.

Samassa aukeni ovi ja Kaarle Henrikki astui sisään. Kuohuvien

kyyneleiden seasta virkkoi Rantalan emäntä:

-- Tulit liian myöhään... Aina Maria on jo muuttanut majaa.

-- Hm, virkkoi Kaarle Henrikki... näin suotta vaivaa, ajoin niin kovaa

että hevonen tahtoi tukahtua.

Muuta enempää ei hän sanonut.

* * * * *

Komeat maahanpaniaiset piti Markun Kaarle Henrikki vaimolleen. Kukaan

ei vuodattanut haudan partaalla niin kuumia kyyneleitä kuin Rantalan

emäntä. Hän itki sitä, että tyttärensä maallinen onni oli niin lyhyt.

Kolme vuotta kaikkiaan, sitte tuli kuolema, säälimätön ja lahjomaton

kuolema.

Komean hautakivenkin hankki Kaarle Henrikki Aina Marian haudalle. Se

oli mustasta graniitista ja siinä oli kultaiset kirjaimet kahden

puolen.

Pari viikkoa hautakiven pystyttämisen jälestä tuli Porvari-Jussi

Markulle. Kaarle Henrikki rupesi siistimään itseään ja pani

juhlavaatteet ylleen. Lähti sitte Porvari-Jussin kanssa kosioretkelle.

Eihän hänen auttanut ajatellakaan leskimiehenä oloa, kun oli suuri talo

ja kaksi pientä orporaukkaa, joista nuorin ei ollut vielä puolenkaan

vuoden vanha.

-- ... Hm, ei raha eikä rikkaus tule kysymykseen, hm, virkahti Kaarle

Henrikki herkästi ja pehmeästi, kun istui rekeen ja sovitteli selkänsä

mukavasti nojaan... jos vaan on muuten mieleiseni, niin, hm, hm...

-- No kyllä se on, minä menen takuusen, vastasi Porvari-Jussi... se on

tyttö kaikinpuolinen...

Hevonen samassa karkasi juoksuun... Porvari-Jussin sanat hukkuivat

kulkusten kilinään.

Taistelu ja voitto.

Ryntäsin huoneeseni kuin yltiöpää mieletön, heittäysin sänkyyni, peitin

kasvoni kädelläni ja toivoin että maailma olisi räjähtänyt sinä

silmänräpäyksenä tomuksi ja pirstaksi. Että olisi saanut särmänsä

Kyllikin uusi armastelija ja...

Ystäväni, "viimeinen ateenalainen", istui kaikessa rauhassaan, lokien

kuningas Learia -- hän ei koskaan välittänyt minun onnettomuuksistani.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, anna minulle...

-- No, virkkoi ystäväni, kesken kiihkeätä huokailemistani... no,

poikaseni...

-- Anna minulle kaunopuhelias kieli. Hyvä Jumala, muuta minut vaikka

irlantilaiseksi perunanviljelijäksi, kunhan vaan samalla teet minusta

kaunopuhujan.

-- Tuopa ei ole hulluinta, virkkoi ystäväni, "viimeinen ateenalainen",

kääntäen hitaasti kreikkalaisen naamansa minuun päin. Mutta syy,

poikani, syy, syy...

-- No, näetsä, kun minä juuri äsken tapasin Kyllikin, ihanan, armaan

Kyllikin.

-- Hm... kuului filosoofin tyyntä, halveksivaa naurua.

-- Älä naura tuolla tavalla... ethän sinä tunne Kyllikkiä, ihanaa,

armasta...

-- Kuuleppas mitä Shakespeare sanoo... ja ystäväni, jota klassillisen

luonteensa vuoksi sanottiin "viimeiseksi ateenalaiseksi", rupesi

lukemaan: Älä anna kenkien narinan äläkä silkkien kahinan vietellä

sydäntäsi... niskottele paholaista vastaan...

-- Hävytön Shakespeare, jalkapuuhun pantava mies. Kaikki nerot ja

runoilijat ovat puolihulluja, mutta Kyllikki, ihana, armas Kyllikki...

Hyvä Jumala, tee minusta kaunopuhuja, sellainen kuin Mirabeau tai

Kossuth tai...

-- Hm, sinä olet tavannut Kyllikin, ihanan ja armaan Kyllikin, ja sinä

mielisit kaunopuhujaksi, virkkoi ystäväni, sulkien samassa kirjan.

Suhteet ovat kummallisia, hyvin kummallisia ja omituisia, niistä ja

niiden keskinäisestä yhteydestä kannattaa ottaa selko. Ensiksikin, kuka

on tuo Kyllikki, poikaseni?

-- Nuori, kahdeksantoista vuotias tyttö... lummekukka... tähtönen...

ruusu... luojan taideteos... enkeli...

-- Tietysti niin, mutta suo anteeksi, poikani, hänen myötäjäisensä?

-- No, viisikymmentätuhatta alhaisimmankin arvion mukaan.

-- Jaha, jaha, luulen että mainitsemasi ominaisuudet melkein sopivat

häneen. Enkeli ja viisikymmentätuhatta, ei se kuulu aivan hullummmalta.

Ja nykyajan lapsena minun täytyy kunnioittaa sinua. Enkeli ja

viisikymmentätuhatta. Täytyypä sanoakseni, että olet imenyt henkeesi

aikamme paraan, tärkeimmän opinkappaleen ja että olet sen oivallisesti

sulattanut. Enkeli ja viisikymmentätuhatta!

-- Luuletko että minä rahojen vuoksi...? Häpeä toki, sinä Shakespearen

ja Homeron yönuttu, häpeä kymmeneen kertaan. Luuletko etten minä

rakasta Kyllikkiä todellisesti?

-- Poikaseni, semmoista minä en lainkaan lunle. Sinussa juuri

kirkkaimmin kuvastuu aikamme parhaat puolet, miehevyys, rakkaus,

nais-aatteen harrastus ja polkupyöräurheilu... mutta, tullaksemme

jälleen asianhaarojen keskinäiseen yhteyteen, milloin olet, poikaseni,

tutustunut ihanan ja armaan Kyllikin kanssa?

-- Joulun edellä, hiihto-urheilijain juhla-illallisissa. Minähän olin

siellä...

-- Ja hän oli siellä.

-- Oli, merensininen puku yllä, suuret silmät sädehtivinä. Hyvä luoja,

niitä silmiä, niitä vyötäreitä, sitä vienoa, hopean pehmeätä äänen

väreilyä, sitä kaulaa... oih, minä menetän järkeni, jollei minusta tule

kaunopuhujaa pian... pian...

-- Siitä saakka olet tuntenut hänet etkä kuitenkaan ole minulle

sanaakaan...

-- Muistamattomuus, näetsä, pelkkä muistamattomuus, ymmärräthän.

-- No, voihan tuon ymmärtää... mutta, poikaseni, onko hän

pääkaupunkilainen?

-- Ei, mitäpä minä hänestä sitten? Maalta hän on, Hämeen järvien

rannoilta.

-- Olette siis heimolaisia, ihana, armahin Kyllikki ja sinä?

-- Perin ollaan, sekoittamatonta hämäläisverta virtaa kummankin

suonissa.

-- Mitä hän toimii? Käykö musiikki-opistossa vaiko...?

-- Ei, talouskoulua hän tätä nykyä käy. Sitten on aikomus ottaa kurssi

sairaanhoidossa, sitten valokuvausoppilaaksi, sitte...

-- On siis luonteeltaan taloudellinen, sääliväinen ja taiteellinen.

Onnittelen sinua, poikani.

-- Ei ole vielä ansiota, luoja nähköön... mutta kerran päivä nousee

idästä, kerran, vannon minä.

-- Ja sinä tapasit hänet nyt juuri.

-- Tapasin Kolmikulman lähellä. Oli kävelyllä raitista ilmaa

nauttimassa ja virkistymässä, kuten sanotaan.

-- Ja sinä kurttiseeraamaan heti.

-- Kyllä niin, tosi se on. Siinä puhellessa satuin mainitsemaan, että

olin aikeessa aina Korkeasaarelle asti, syystä että meri-ilma minusta

on näin talvellakin puhtosempaa.

-- Ha-hahaa, poikaseni, vaikka olit menossa postikonttoriin

rahakirjettä urkkimaan. Nykyajan kultainen nuoriso laskee keveästi

naiselle pienen valeen.

-- No mutta, laupias luoja, mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani?

Olisitko seistä jöllitellyt paikallasi? Olisitko kenties ruvennut

selittelemään Kyllikille, miten suunnattoman hävytön Edvard Brandes

oli, väittäessään että Shakespeare, sinun Shakespearesi käytti pitkiä

kynsiä Hamletia kirjoittaessaan... että hän varasteli Montaignelta

ajatuksia. Luuletko että se olisi sopinut paremmin?

-- Eipä olisikaan. Kun kaikki ympäri käy, täytyy minun myöntää, että

teit parhaan, mitä sinun asemassasi voi tehdä, valehdellessasi olevasi

Korkeasaareen menossa. Tietysti ehdottelit, että hän tulisi seuraasi.

-- Sen tein tietysti, aivan kohteliaasti, ja vakuutin että meri-ilma

talvellakin on raikkaampaa ja puhtosempaa.

-- Mutta hän, armahin ja ihanin Kyllikki, nolasi sinut peijakkaasti...

ei suostunutkaan ehdotukseesi.

-- Suostuipa sinun kiusallasikin, suostui ja vilkasi kelloaan pari

kertaa. Me olimme juuri pääsemässä menovauhtiin, kun maisteri

Halliparta saavutti meidät. Se jumalaton, jolla on koivet kuin

telefoonipylväät... Oi, kuinka minä vihaan sellaisia pitkäkoipisia

maistereita.

-- Poikaseni, se on mies, jolla on aatoksia päässä... ei ole knalli

tyhjän jatkoa.

-- Minä annan palttua ja piimää hänen aatoksilleen. Olisi ennemmin

lukenut korehtuuria aikakauslehteensä, kuin juossut meidän peräämme,

mokomakin velkasaksa.

-- Siitä miehestä koituu vielä isänmaalle iloa ja kunniaa.

-- Ja se rupesi hakkailemaan Kyllikkiä, mokomakin klassillinen

romukalu.

-- Ha-ha-haa...ystäväni, "viimeinen ateenalainen", nauroi

ähittelevästi... ja vei voiton sinulta.

-- Vei, kaunopuheliaisundellaan. Oi, hyvä luoja, tee minusta

kaunopuhuja, tee pian tai muuten...

-- Kuinka se laati sanansa, kun tapasi teidät.

-- Sulavasti kuin paras näyttelijä. Sanoi: hyvää päivää, ihana neiti.

Mikä onni näin viikon alussa tavata teitä, nähdä teidän silmäystänne,

kuulla teidän ääntänne. Mitä olisi tämä sievä pääkaupunkimme ilman

teidänlaisianne olentoja? Kivikokoelma, tiedeluola. Olen suorastaan

sitä mieltä, ettei pääkaupunkimme voisi säilyttää viehättävyyttään

montakaan vuotta, jollei maaseudut alituiseen lähettäisi parhaimpia,

kalliimpia aineksia tänne, hyväpäisiä nuorukaisia ja jaloja naisia,

joilla on harrastuksia, lämmin rinta. Pääkaupungin asema on sama kuin

sydämmen ihmisruumiissa. Sydäntä etupäässä on hoidettava, kehitettävä,

sillä sen lyönneistä riippuu koko elimistön toiminta. Olenko väärässä,

neiti?

-- Mitä vastasi armahin ja ihanin Kyllikki?

-- Vastasi, että kyllä se niin taitaa olla... kaunopuheisuus miellytti

häntä.

-- No, entä sinä, etkö yrittänyt sinäkin tuomaan kantaasi esiin?

-- En, minä nolostuin... en osannut virkkoa selvää sanaa.

-- Tunsit olevasi lapsi, keltanokka miehen rinnalla. No, entä sitte?

-- Sitte se hirtehinen valehteli olevansa menossa Cygnaeuksen

taidekokoelmaa katsomaan ja rupesi viettelemään Kyllikkiä seuraansa.

-- No, entä sinä?

-- Minä esitin itsepäisesti Korkeasaaren suuntaa ja puhdasta

meri-ilmaa. Pitkäsäärinen Halliparta vei voiton. Kyllikki kallistui

ensin puoleen ja toiseen ja virkkoi vihdoin: käykää tekin, herra

Huttunen, Cygnaeuksen taidekokoelmaa katsomaan, jättäkää meri-ilma

tällä kertaa...

-- Mutta sinä et mennyt.

-- En, sanoin että olin nähnyt sen moneen kertaan.

-- Viisaasti tehty sinulta, olisit kuitenkin työntynyt varjoon maisteri

Halliparran rinnalla.

-- Eihän siinä muuta mitä, mutta se puhujataito. Oi kaikkivallan

päivät, kun olisin kaunopuhuja.

Ystäväni ei hetkiseen aikaan virkannut sanaakaan. Minä voihkailin,

raivoilin. Pelkkä otaksuminenkin, että maisteri Halliparta saisi

Kyllikin vaimokseen ja saisi kuitatuksi velkansa noilla

viidelläkymmenellätuhannella, teki minut puolihullnksi. Minulla ei

ollut lainkaan halua opinnoihin, maanviljelys sitävastoin veti minua

puoleensa vahvasti. En osannut ajatella mitään mainiompaa kuin

laveatiluksinen talo, suuri karja, hevosia, hanhia, renkiä ja piikoja,

joilla on loppumattomat varastot rekilauluja ja sanasutkauksia.

Kyllikin jos saisin myötäjäisineen, niin veljeni ja siskoni maksaisin

eroon ja rupeisin asustelemaan isäni tiluksilla, väännättäisin uusia

maita viljelykselle, laulaisin Matin kanssa...

-- Minä tiedän neuvoa sinulle keinon, virkkoi vihdoin ystäväni. Sinun

pitää ruveta opettelemaan kaunopuhujaksi, muu ei auta, sillä

asianhaarat ovat sellaisessa suhteessa keskenään.

-- Miten, luojan nimessä? kysyin minä. Miten se käy päinsä?

-- Siten että menet jäseneksi raittiusseurojen puhujaklubiin.

-- Taivahinen, siinä on pelastus ja voitto. Näytänpä sille

pitkäsääriselle velkasaksalle, että minä olen ylioppilas Pekka

Huttunen, minä.

Syöksähdin ylös sängystä, syleilin "viimeistä ateenalaista" ja ryntäsin

sitten ovesta ulos vielä kovempaa vauhtia kuin olin sisään tullut.

Siitä hetkestä saakka oli elämäni pelkkää ponnistusta puhujataidon

alalla. Minä pidin puheita aina, sekä mahdolliset että mahdottomat

aiheet joutuivat kokeilujeni esineeksi. Jos silmäni keksivät

paperossi-pätkän kadulla, jos tapasin vanhan, hampaattoman akan, oitis

pinnistin ajatukseni keksimään niistä puheen-aineita. Ystäväni,

"viimeinen ateenalainen", valitti, ettei hän saanut yöllä nukkuakaan,

kun minä pidin puheita unissanikin.

Kyllikin tapasin usein, mutta pitempiin mielittelemisiin en vielä

usein, ystäväni ohjeen mukaan, ruvennut. Tahdoin ensin kasvaa ja

varttua ja edistyä puhelu-opinnoissani. Kilpailijaani vältin myöskin.

Meidän välimme muodostui aikaa pitäin hyvinkin kireäksi. Hän aavisti

minun pyyteeni, minä hänen, me emme huolineet salata toisiltamme asian

todellista valoa. Kyllikki taisi hänkin arvata asemansa, mutta hän

häilyi kummankin puoleen. Syvillä tiedoillaan ja puhujataidollaan veti

maisteri Halliparta häntä puoleensa; minulla oli valttina sievät

viikset, nuorekkaat kasvot, joihin ei vielä klassillinen home ollut

ehtinyt levitä, ja suhdallinen ikä.

Vihdoin, kun Kyllikki jo harjoitti valokuvausopinnoita, kysäsin

ystävältäni eikö olisi jo aika ruveta ryntäämään?

-- Koetetaan ensin, vastasi "viimeinen ateenalainen". Tuossa on

pöydällä oma likainen kauluksesi, pidäppä puhe sille. So, aiota heti.

Hetkeäkään arvelematta pinnistin ajatukseni työhön ja alotin: Sinä

uskollinen somuuden avustajani! Viime viikolla ostin sinut Petreliuksen

paitapuodista, ja puhdas, lumivalkoinen olit silloin. Oi jospa sinulla

olisi kieli ja suu puhua niistä ihanoista ja sädehtivistä silmäyksistä,

joita Kyllikki sinuun loi, kun rinnattain istuimme Arkaadian

parterilla... kun sähkövalo näytännön aikana heikkeni ja me

kallistuimme lähemmäksi toisiamme... ja Kyllikin, ihanan armaan

Kyllikin kuuma henkäys hiveli sinun valkoista, kiiltävää pintaasi ja

lemmen enkelit...

-- Jo riittää, keskeytti "viimeinen ateenalainen" tyytyväisesti, voit

aloittaa, poikaseni, mutta varovasti, hyvin varovasti, huomaa se. Ettet

vain putoa ratsusi selästä; sitte et ole enää autettavissa.

Ja minä alotin. Kun ensikerran yhätin Kyllikin maisteri Halliparran

seurassa, sanoin rohkeasti:

-- Tämä kaupunkilais-elämä on kerrassaan sietämätöntä, nämä

ijankaikkiset iltamat, teaatterit ja muut huvitukset kuivaavat ihmisen

kuiviin... eikä löydy niin tuhmaa olentoa kuin pääkaupunkilainen --

maisteri Halliparta oli nimittäin pääkaupunkilais-rotua. --

-- Herra Huttunen arvostelee ehkä muitakin oman itsensä mukaan,

huomautti maisteri Halliparta pistelevästi.

-- En välitä teidän vitseistänne, herra Halliparta, asia on tosi noin

ylimalkaan. Mennäänpä esim. teaatteriin. Maksetaan sisäänpääsö-maksu ja

pidetään hauskaa näyttelijäin kustannuksella. Näyttelijät ovat tehneet

kovaa työtä, hankkiakseen meille iloa pariksi tunniksi. Samoin on laita

laulajaisissa, soittajaisissa, me aina maksamme käteisillä kaikki

nautinnot, itse emme osaa huvitella lainkaan. Mutta kun tallaan maalle,

heitetään hiiteen kaikki vaatimukset muiden suhteen, jokaisen pitää

hankkia itse iloa itselleen, ja sitä tehdessä ei joudu tyhmäksi. Herra

Halliparta, oletteko asuneet maalla?

-- Olenpa niinkin... te olette, herra Huttunen, itserakas ja...

-- Millä huvittelitte, pyydän luvan kysyä.

-- Hyvällä lektyyrillä tietysti ja lintujen laululla ja...

-- Entä soutomatkat, nuorison kisakentät? Te olette, herra Halliparta,

oppinut, viisas mies, mutta maalaisen rinnalla te olette tuhma.

Osaatteko syödä viiliä pytystä ja osaatteko puhella akkojen kanssa?

Suulas akka ja viilipytty...

-- Ovat ehkä teidän ihanteitanne, myönnetään kernaasti, mutta

kehittyneimmillä on erilainen maku, ja mitä tuohon teidän väitteeseenne

tulee, että me kaupunkilaiset... Maisteri Halliparta alkoi saippuoimaan

minua kaikella puhujataidollaan ja klassillisella viisaudellaan, mutta

lauseiden välilomilla annoin hänelle takaisin pari kolme sattuvaa sanaa

ja virautin sitten itseni aina toisaalta puhtaaksi. Ja voitto jäi kun

jäikin ratkaisematta. Kukistaakseen minut, vetosi maisteri Halliparta

Kyllikkiin. Virkkoi mairittelevasti:

-- Te, neiti, kun olette kuullut väittelymme, saatte nyt päättää itse

ponnen, kummatko ovat tuhmempia, kaupunkilaiset vaiko maalaiset.

Lausukaa sananne, se on ratkaiseva.

Kyllikki katsoi maisteri Hallipartaan ja katsoi minuun. Ja virkkoi

sitten:

-- En minä voi päättää... en ainakaan vielä. Kun te, maisteri, puhutte,

tuntuu siltä, että te olette ehdottomasti oikeassa, ja kun taasen herra

Huttunen tuo havaintojaan esille, niin itse taivaskin myöntäisi ne

todeksi. En minä voi päättää... en ainakaan vielä.

Luulinpa huomanneeni, että Kyllikki enemmän kallistui minuun päin,

vaikkei hän pelkästä kunnioituksesta maisteri Hallipartaa kohtaan

kehdannut suoraan sanoa ajatuksiaan. Yksi seikka oli varma, nimittäin

se, että minä ensi kertaa olin kunniallisesti, melkeinpä voitokkaasti

iskenyt säilää kilpailijani kanssa. Seuraavalla kerralla tavatessani

Kyllikin, virkkoi hän viehättävän armaasti:

-- Te olette, herra Huttunen, viime aikoina muuttunut paljo, vallan

paljo.

-- Kaikki on teidän ansiotanne, neiti, vastasin minä. Teidänlaisenne

nainen vaikuttaa nuoreen mieheen niinkuin yökaste oraasen. Sitä oikein

tuntee elpyvänsä elämään, sydän rikastuu, sinne herää uusia tunteita,

uusia ihania kohinoita...

Sanomattoman lempeä oli se katse, jonka sain Kyllikiltä palkinnoksi.

Toisella kertaa syntyi tulisempi, ankarampi miekan mittely. Paisuneena

ensimmäisestä onnestani, jolloin melkein jo jäin voittajaksi, viskasin

kilpailijani silmille sellaisen väitelmä-sivalluksen, että jokainen

maalaistyttö, jonka isällä vaan on myödä tukkimetsää kymmenenkin

tuhannen markan edestä, saa täällä pääkaupungissa hyvä-oppisen

maisterimiehen sulhasekseen, jos vaan huolii ottaa. Kyllikki purskahti

hopean pehmeällä äänellään nauramaan. -- Oi kuinka hyvältä tuo nauru

soi minun korvissani -- ja maisteri Halliparta oli tukehtua

suuttumuksesta ja loukkauksesta. Hän yritti ivaa, kaunopuhetta ja

kaikkia muitakin taitojaan, mutta mikään ei auttanut. Kyllikin

poskikuopissa napersivat nauruhiiret myötänään. Hän ei koskaan saanut

sanotuksi enempää kuin herra maisteri, tai herra Huttunen, sitten hän

taas puri huultaan ja nauraa hihitti. Maisteri Halliparta oli joutunut

naurunalaiseksi, asema, johon häntä ensi taistelu-hetkestä saakka olin

tarkoittanut saada ajetuksi.

-- Sanokaa, armahin neiti, virkkoi hän vihdoin hätäilevästi, kuten

uppoomaisillaan oleva henkilö ainakin, eikö tuo herra Huttunen väitä

ihan mielettömiä? Maisterit ja maalaistytöt, mikä sääntö se on?

Ennemmin keltanokat ja kansakoulun-opettajat. Eikö niin?

-- Herra Huttunen on esimerkeillä todistanut väitteensä, vastasi

Kyllikki. Viisi kappaletta kahden vuoden kuluessa... numeroita ei voi

lahjoa, tunnustakaa vain voitto voittajalle, maisteri.

Kilpailijani ei vastannut sanaakaan enää. Hän koetti kääntää puhelua

uusille aloille, mutta Kyllikin huomio ei tällä erällä kiintynyt

minnekään. Hän pysyi naurutuulella erojaishetkeen saakka.

Siitä lähtien olin rohkeaa rohkeampi. Loppu meni loistavasti, kuten voi

arvatakin. Eräänä iltana ryntäsin huoneeseni mielettömänä pelkästä

onnesta -- kihlasormus oli sormessani.

Syleilin "viimeistä ateenalaista" ja virkoin reuhtovan iloisesti:

-- Voitto on minun, kuuletko, syntysanojen säiliö... voitto on minun.

-- Tarkoitatko Kyllikkiä ja viittäkymmentätuhatta?

-- Juuri niitä, molemmat ovat minun enkä kummastakaan luopuisi, vaikka

koko maailma julistaisi minua vastaan sodan. Pekka Huttunen näytti

sille pitkäkoivelle, mitä hän on miehiään. Hih-hei, hih-hei!

Kihlauksemme julaistaan huomenaamulla kaikissa pääkaupungin lehdissä...

pyyhi partaasi, oppinut maisteri.

-- Miten kävi itse pääkohtaus, kerro.

-- En muista kuin osia... olimme vanhalla hautausmaalla... istuimme

puusohvalla... ei, ei, Kyllikki vain istui, minä olin polvillani hänen

edessään.

-- Sanat, sanat, niitä haluan kuulla.

-- No, sanoin minä silläkin lailla: ihanin, armahin Kyllikki, ei

maailmassa löydy yhtään miestä, joka teitä niin sokeasti jumaloi ja

rakastaa, kuin se, joka nyt on polvillaan edessänne. Kyllikki, armas

Kyllikki, vasta teidät nähtyänne rupesin elämään. Ensimmäinen

silmäyksenne oli kuin taikasauvan kosketus sieluuni, uudet, oudot

ajatukset ja tunteet syttyivät...

-- Tuo kohta oli kaunopuheliaasti esitetty. Entä hän, mitä vastasi?

-- Veti minut ylös ja sanoi: sinä olet suloisin ylioppilas

maailmassa... ja aika veitikka sinä myöskin olet. Enempää hän ei saanut

puhutuksi, sillä minä suutelin häntä.

-- Nyt tulit kokemaan, mikä arvo klassillisilla opinnoilla on,

klassillisesti sivistynyt mies on aina kaunopuhuja. Ilman sitä oppia

olisi sinun käynyt...

-- Sinä tulet häihini ja pidät puheen nuorelle parille, Kyllikille ja

minulle... hih-hei, hih-hei!

Viskausin sänkyyn, riuhtoilin iloissani.

-- Kyllä tulen, poikani.

-- Ylihuomenna lähdemme Kyllikin kanssa Hämeen rakkaille vesille, ja

silloin hyvästi oppineet klassikot, maisterit, tohtorit, romukalut,

hyvästi kaikki.

Sytytin paperossin, puhaltelin savuja kattoon ja annoin ajatukseni

lentää yläisiin taivoihin. Siellä oli niin kaunista, ihanaa, somaa.

Mutta kaunein, ihanin, somin oli kuitenkin Kyllikki, minun morsiameni.

Hänen rinnallaan himmenivät yläiset taivotkin koko lailla.

Ei ollut missään hänen vertaistaan.

Maailmankiertäjä.

Istuimme pesän edessä, kumpikin nauttien haavemaisesta mielialastamme,

joka siinä liekkien räiskyessä vähä vähältä valtasi meidät kokonaan.

Tuttavani polvilla oli sanomalehti, josta vastikään olimme lukeneet

erään langenneen suuruuden elämänvaiheita. Tragedia, joksi se lopulta

muodostui, värähytteli melankoolista mieltämme, vaihetimme joitakuita

ihmettelyn sanoja toisillemme, sitte painauduimme kumpikin omiin

mietteisiimme. Emme virkanneet mitään, piippummekin sammuivat noin

huomaamattamme.

Tuttavani kasvoilla kuvastui tuollainen katkeranpuolinen ilme, jota

olin jonkun erän ennenkin luullut havainneeni hänessä. Ilmeesen sekausi

surumielisyyttä, joka vaikutti aina minuun väkevästi ja veti minut yhä

lähemmäksi häntä, vaikkei tuttavuutemme vielä ollut puolenkaan vuoden

vanha. Hän oli nimittäin noita maailmankiertelijöitä, jotka ovat

kokeneet kaikkea, yrittäneet kaikkea ja epäonnistuneet kaikessa. Tuskin

löytyi sitä alaa, jossa hän ei olisi yritellyt, jossa hänellä ei olisi

ollut omaperäisiä havaintoja, huomioita. Varsinainen piirre hänen

luonteessaan oli uhkamielinen huolettomuus. Ei mitään väliä, kunhan

vaan eli ja oli mukana, ei mitään hataria suunnitelmiä, pyrkimyksiä.

Hän saattoi nauraa makeasti koko maailmalle, hän saattoi halveksia

yksityisen pyhimpiäkin pyyteitä. Toinen piirre hänen luonteessaan oli

ilomielisyys. Hän saattoi näyttää iloiselta miten tukalassa tilassa

tahansa. Hänellä oli päällysmiehen virka muutamassa pienessä tehtaassa,

tehtaanisäntä oli halpamielisin ihminen, mitä maailmassa milloinkaan on

elänyt. Ken vaan jollakin tavoin oli riippuvainen hänestä, se kyllä

tuli kokemaan, että on viikossa seitsemän päivää. Mutta tuttavani,

vaikka hän tehtaan päällysmiehenä aina ensi kädessä joutui isäntänsä

kynsiin, ei milloinkaan päästänyt vakavaa moitteen sanaa suustaan

oloihinsa, päiviinsä. Mitkään loukkaukset eivät näyttäneet koskevan

häneen, ja milloin hän koskettelikin niihin, olivat hänen sanansa

mehevintä leikkiä ja pilaa, niin että kuulijan täytyi ruveta nauramaan

hänen kanssaan. Mutta jolloinkin hiipi katkera ilme hänen kasvoilleen

ikäänkuin ohimennen, ja silloin tuon ilomielisyyden ja uhkamielisen

huolettomuuden takaa pilkisti joku toinen, kätkössä oleva olento

esille. Hänen miellyttävät kasvonsa näyttivät silloin kokonaan

toisellaisilta...

-- Elämä pitelee toisia ihmisiä kovemmin, toisia se hellittelee

myötänään, virkkoi tuttavani melkein kuiskaamalla... sitä punoutuu joku

lanka tai sattuu yksi ainoa tapaus, ja kaikki on suin päin

onnettomuutta kohden. Tuon langenneen suuruuden elämäkerrassa on

jotakin, joka muistuttaa omastani. Tahdotko että kerron miten minusta

on tullut tällainen maailmankiertäjä, tällainen viides pyörä

yhteiskunnan ajopeleissä.

-- Kerro, olen hyvin utelias kuulemaan.

Me sytytimme sammuneet piippumme, ja hän alkoi tarinoida:

-- Isäni oli alkeiskoulun opettaja, meitä oli vain kaksi lasta, pikku

Aura sisko ja minä. Mikä nautinto minulle vielä tänäkin hetkenä,

muistella lapsuuden kotiani. Siinä oli pieni puutarha, jossa oli joku

kirsikka-, päärynä- ja omenapuu, siinä katu, jossa oli kaupungin paras

kelkkamäki, siinä kauppatori, joka varsinkin markkina-aikana näytti

silmissäni suurekkaalta, ja torin takalaidassa valkoinen lyseo, jonne

poikajoukkoja aamuisin tulvaili joka taholta. Isäni kuoli äkilliseen

tautiin, johonkin aivohalvaukseen tai sentapaiseen. Lienen silloin

ollut viiden vuoden vanha. Muistan surusaaton, äitini kyyneleiset

silmät, kellojen soiton, havutetut kadut, muistan kylmää pakkaispäivän,

jolloin äitini rinnalla ajoin hautuumaalta kotiin...

Noihin muistoihin häipyy koko tapaus. Me asuimme yhä edelleenkin omassa

kodissamme enkä minä muista mitään muuta eroa entisen suhteen, paitse

että äitini usein iltasilla itki, hyväillessään pientä siskoani ja

minua. Seuraava tapaus, jonka muistan paljon tarkemmin, oli häät. Paljo

iloisia vieraita, soittoa, maljojen kilistystä, puheita ja onnitteluja.

Pieni siskoni oli iloissaan, mutta minä olin nyreä ja vihamielinen,

sillä minä käsitin että äitini meni uusiin naimisiin. Se oli minusta

ihan häpeällistä. Vihasin tuota miestä, joka niin iloisesti hymyili

äidilleni, joka niin rohkeasti tarttui häntä vyötäisiin ja suutelikin

häntä vieraiden nähden. Suutuksissani menin kyökkiin, itkin siellä,

puin nyrkkiä ja äköittelin etten ollut kylläksi suuri ja väkevä

pelastamaan äitiäni vihatun miehen käsistä. Häitten jälestä muutimme me

komeaan rakennukseen valtakadun varrella. Meillä oli palvelijoita,

konttoristeja, kauppa-apulaisia, meillä kävi paljo vieraita, me olimme

kaupungin rikkaimpia, mahtavimpia. Meille hymyilivät kaikki ihmiset,

meille osotettiin huomiota ja palvelusta missä ikinä liikuimmekin.

Tietysti minä koteuduin uusiin oloihin piankin. Alituinen kiire ja

hyörinä, palvelusväen kirjavuus, tavarain paljous, väenliike, kaikki

oli omiaan kiinnittämään huomiotani. Kuitenkin minä toisin hetkin

kaihosin entistä pientä kotiamme puutarhoineen, kelkkamäkineen. Muistan

miten syysiltoina joskus hiivin ikäänkuin varkain tutun puutarhan

lähettyville, silmäilin pensaita, puiden juurella olevia istuimia,

kyökin rappusia, tikapuita. Pieni Aura siskoni ei muistanut kaivata

mitään eikä tehdä eroa uuden isän suhteen.

Siten kului moniaita vuosia. Minä olin jo lyseon kolmannella luokalla,

kun eräänä iltapäivänä palasin koulusta suuttuneena. Joku pieni

kinasteleminen toverien kanssa, ja minä erotin itseni joukosta ja

astelin omia kiertoteitäni kotiin. En katsonut eteeni ennenkuin seisoin

puodin rappusilla. Ovet olivat kiinni, ikkunat samoin. Säpsähdin kuin

haavoitettu otus. Kodin ilmassa oli ollut niinä aikoina jotakin

synkkää, painostavaa. Kerran olin nähnyt äitini painavan kädellä

otsaansa, samalla huoaten sydämmen pohjasta, isäni luona oli käynyt

vakavan näköisiä herroja, joiden kanssa keskusteltiin matalalla

äänellä, joskus suljettujen ovienkin takana. Ja kirjanpitäjän ja isäni

välillä oli kerran ollut tulinen sanailu. Ensimainittu löi silloin

nyrkkiä pulpettiin, tiuskaten samalla ettei totuus pala tulessakaan,

vaikka muutamat tilikirjat olivat palaneet. Ja isälläni oli ollut niinä

aikoina kovin kiirettä, hän ei useinkaan näyttäytynyt ruokapöydässä.

Puotilaiset kuiskailivat keskenään sillä salaperäisyydellä, jonka

lähestyvä vararikko aina mukanaan tuo. Ällistellessäni suljettujen

puodin ovien takana, välähti tuo kaikki äkkiä muistiini. Juoksin kyökin

kautta sisään, näin isän huoneessa vieraita, vakavia herroja tutkimassa

tilikirjoja, äitini istui kamarissaan silmät kyyneleisinä, muoto

murheen murtamana. -- Ami, Ami, virkkoi hän, koettaen hymyillä

iloisesti, nyt meille tulee surun ajat, mutta älä yhtään pelkää, se

menee pian ohi. Ja jos tulemmekin köyhiksi, ethän pelkää köyhyyttä,

Ami? Oikea nimeni oli Villiam, mutta se oli lyhennetty Amiksi. -- En

pelkää, vastasin minä. -- Se on oikein, jatkoi äitini, pian tulee

kaikki jälleen hyväksi, perin hyväksi. Tämä vaikea aika vaan menee ohi,

sitte isä alkaa uudestaan. Sinä saat jatkaa koulunkäyntiäsi... Aura

siskoni tuli hänkin samassa pikkukoulusta kotiin, äitini rupesi

hyväilemään häntä, koettaen mitä huolellisemmin salata murhettaan,

kyyneleitään. Hän oli vähäkasvuinen hento nainen, mun äitini, eikä

ensinkään tuollainen hienomainen, joksi hän valokuvassaan näyttää.

Kaunis hän myöskin lie ollut, ainakin minun sieluuni on jäänyt

sellainen kuva hänestä. Kasvot vaaleahkot, sielukkaat, katse lempeä ja

hiukkasen surunomainen, hellä ja tunteellinen ääni, jonka soinnun

muistan korvissani nytkin -- sellainen hän oli...

Seuraava päivä koulussa oli minulle vaikeanpuoleinen. Olin

hajamielinen, epäluulokas, kodin tapahtumat pyörivät myötänään

ajatuksissani. Aiheettomasti keksin loukkauksia toverein katseissa,

äänessä. Otaksuin heidän kuiskailunsa tarkoittavan yksinomaan isäni

vararikkoa. Elettiin siitä sitte joku viikko, joku kuukausi, jolla

ajalla meillä oli painostavan hiljaista. Ilman sitä että minä ikävöin

entistä väenliikettä, pyörinää, häärinää, oli kodin ilmassa jotakin

synkkää ja tuhoa ennustavaa, joka teki minuun kamalan vaikutuksen.

Isäni oli kovin levoton, rauhaton, äitini vaaleni ja kuihtui ihan

silmäin nähden -- joku uusi onnettomuus näytti putoavan päällemme,

miltä taholta, en voinut käsittää. Eräänä aamupäivänä, jolloin minun

luokkalaisillani oli lupaa jostakin syystä kaksi ensimmäistä tuntia,

lähti isä kaupunkiin kovin levottoman ja rauhattoman näköisenä. Äiti

saattoi häntä etehiseen, puhkesi siinä hillitsemättömään itkuun ja

lausui joitakuita epätoivon sanoja, joiden sisältöä en ymmärtänyt,

mutta jotka tekivät minuun hirmuisen vaikutuksen. Menin kuitenkin

kouluun siksi yhdeksi tunniksi. Kotiin palattuani ei isä vielä ollut

tullut takaisin. Äitini oli kuin tulisilla hiilillä. Näin miten hänessä

taisteli epäilys ja luottamus, toivo ja toivottomuus. Juuri

päivällisille ruvetessamme tuli muuan raastuvanpalvelija, jonka hyvin

tnnsin, ja toi äidilleni pienen kirjelipun. Vapisevin käsin repäsi

äitini auki sen, silmäsi siihen hätäpikaa, päästi samalla epätoivon

huudahduksen ja meni tainnoksiin.

Minulta jäi menemättä kouluun sinä iltapäivänä. Mutta lääkäri, joka

kiireimmiten haettiin paikalle, ei päästänyt minua äitini luo, vaikka

melkein väkisin koetin rynnätä sisään. Aavistin jo pahinta, mutta otin

kuitenkin uskoakseni vanhan emännöitsijämme vakuutusta, ettei mitään

erinomaista ole tapahtunut ja että kaikki selviää pian. Vihamiehet muka

ahdistivat isääni, koettaen kaivaa kuoppaa hänelle, mutta pian tulee

kaikki valkeuteen. Seuraavana aamuna menin kouluun, mutta näin heti

toverien silmissä jotakin erinomaista, joka tarkoitti minua. Entinen

itsekkäisyyteni ja ylpeyteni heräsi pian eloon; sitä paitsi

mielentilani oli kiihkeä ja luulokas. Käyttäydyin sillä lailla että

piankin sain toverini purkamaan tietonsa ulos. Ensimmäisellä

välitunnilla jo muuan teurastajan poika, jota ehkä olin käytökselläni

ja ylpeydelläni enin loukannut, virkkoi että isäni oli varas ja

väärentäjä ja että hän edellisenä päivänä oli passitettu

lääninvankilaan...

Olin vähin tottunut pitämään itseäni muita arvokkaampana... kuulemani

sanat koskivat kunniantuntooni kuin tulikuuma rauta. Syöksin suoraa

päätä lyseon rappuja alas ja tulin kotiin. Äitini lempeä, surullinen

katse jäähdytti jonkun verran kiihtymystäni, mutta kuitenkaan en voinut

olla ilmaisematta kuulemiani. Äitini silitti poskeani, myöntäen kaikki

todeksi ja lisäten samalla, että kaikki ihmiset saavat töittensä

mukaisen palkan. Elä sentään sure, Ami, sanoi hän, kyllä Jumala pitää

meistä huolen. Muistan että silloin tyrskähdin rajuun itkuun.

Äitini ei elänyt kauan häpeätapahtuman jälkeen. Hän tosin tointui sen

verran, että muutimme komeasta rakennuksesta kaupungin kallio-osaan ja

että ehdimme saada pienen taloutemme järjestykseen, mutta sitte hän

jälleen murtui sairasvuoteelle. Varhaisena aamuhetkenä hän veti

viimeisen henkäyksensä. Ketään muuta ei ollut saapuvilla kuin vanha

emännöitsijämme, Aura siskoni ja minä.

Tuttavani vaikeni tuokioksi. Mielenliikutuksen mentyä ohi, kohensi hän

valkeata ja laittoi piippunsa kuntoon. Surullinen ilme hänen

kasvoillaan muuttui katkeraksi, ilmeessä kuvastui halveksimista,

inhoa...

-- Mies, josta onnettomuutemme sai alkunsa, oli noita oman voiman

miehiä, jotka tyhjästä alkavat ja kohoavat äkkiä suurien rahasummien

liikuttajiksi. Vailla kaikkea sydämmen jaloutta, korkeampaa näkökantaa,

vailla kaikkea hengen aatelisuutta, omasi hän kuitenkin jonkin verran

asioimiskykyä ja sen avulla kohosi hän mitättömyydestään kaupungin

suurempien kykyjen rinnalle. Supistuneemmissa oloissa olisi hän ehkä

hyvinkin pysynyt jaloillaan, mutta hän pyrki laajuuteen. Oman

kykyrajansa ulkopuolelle joutuneena, kun ei hän enää kyennyt pidellä

ohjaksia, harjotti hän liikettään kuin uhkapeliä; sattumat saivat

määrätä seuraukset. Kun petosvyhti rupesi selvenemään, kävi ilmi että

hän jo naidessaan äitini, oli selvillä liikkeensä epävarmuudesta ja

että hän siitä pitäin alkoi peitellä asioitaan väärillä keinoilla.

Petoksen tielle kerran jouduttuaan, rupesi hän menettelemään yhä

rohkeammin, kunnes ehti huippukohtaan s.o. noiden tilikirjain

hävittämiseen, joista kirjanpitäjän kuulin kerran mainitsevan. Lopuksi

tuli ansaittu rangaistus, joku vuosi kuritushuonetta. Se maksoi äitini

hengen; hän, hento olento, murtui.

Ja minä ja Aura siskoni jäimme turvattomiksi maailmaan. Äiti oli ollut

kasvattitytär jollakin leskirouvalla. Ketään sukulaisia ei löytynyt,

joiden luona olisimme saaneet hoitoa, tarvitsematta tuntea

nöyryytyksiä ja mielikarvautta. Äitini kuoleman jälestä alkoi minulle

maailmankiertäjän elämä. Kaikkea olen kokenut, kaikkea kärsinyt. Pari

vuotta yritin kauppa-alalla, mutta se ei sopinut lainkaan luonteelleni.

Rehellinen valhetteleminen, jota aina tarvittiin, makea, miellyttävä

muoto vastenmielisemmällekin ostajalle, lisäksi vielä menneisyyden

häpeälliset muistot vaikuttivat, että lähdin maailmaa kiertämään heti

kuin Aura siskoni asema oli edes jotakuinkin turvattu. Sittemmin olen

kuljeskellut myötänään. Lapsellisten kuvitelmain haihduttua maailman

kylmiin tuuliin, huomasin etten taida mitään enkä kykene mihinkään;

minussa on kaikki keskeneräistä. Toisinaan sitten mielenkirvellys ajaa

minut liikkeelle, minun täytyy ikäänkuin pakosta koettaa taaskin jotain

umpi uutta ja outoa alaa. Olen ollut rautatiellä, merimiehenä,

kirjurina, renkinä, opettajana, muurarina, niin, en tosiaankaan tiedä

alaa, jota en olisi kokenut. Niin kauan kun toimella on uutuuden

viehätystä, olen tyytyväinen päiviini, mutta sitte minä kylmenen vähä

vähältä, käyn yhä välinpitämättömämmäksi, kunnes yhtäkkiä riuhtasen

itseni irti koko toimesta ja lähden matkoihini. Tähän saakka on ainakin

niin käynyt, luulenpa että käy vastaisuudessakin. Jos äitini olisi

jäänyt henkiin, luulen, että olisin kunniakkaasti taistellut itseni

vakituiseen asemaan, mutta äitini kuolema ikäänkuin murskasi sisällisen

olentoni, kaiken tahdon pontevuuden. Minussa asuu sellainen

välinpitämättömyys, sellainen ivallinen katkeruus maailmaa kohtaan,

että on aivan samantekevä mitä toimin, missä oleskelen.

-- Entä Aura siskosi? kysyin minä.

-- Hän on naimisissa. Kävi opettajaseminaarissa, oli opettajana

pari vuotta ja joutui sitte naimisiin muutaman hyvälahjaisen

soittotaiteilijan kanssa. Miten sievä koti heillä on! Siinä pieni

puutarha aivan kuin lapsuuteni kodissakin, ja järven ranta ja

huvihuone. Noin vuoden kahden päästä käyn aina heidän luonaan, nautin

sellaista taivahista onnea ja tyytymystä, että olisin valmis sanomaan

hyvästit koko maailmalle.

-- Etkö itse milloinkaan ole rakastunut ja naimista tuumaillut? --

Kysymys tuli kuin itsestään huulilleni. Olin varma, ettei noin

miellyttävän näköinen mies ollut voinut ikääntyä neljänkymmenen

vanhaksi, joutumatta rakkausseikkailuihin.

-- Olen monestikin, mutta ne eivät ansaitse kertoilemista... paitsi

ehkä yksi ainoa...

-- Kerro se, pyysin minä, vielä on iltaa jälellä.

Hän lisäsi puita pesään, laittoi piippunsa kuntoon ja kertoi:

-- Siitä on jo monta, monta vuotta. Kokeilin silloin

kaunokirjallisuuden alalla.

-- Oh, vai olet sitäkin yrittänyt.

-- Olen maarkin. Aivan satunnainen tapaus minut sille alalle johti.

Jouduin kerran näkemään suuren tulipalon, ja tiesi mikä lie pistänyt

päähäni, mutta minä lähetin tulipalosta pitkän kuvauksen erääsen

sanomalehteen. Lähetykseni painettiin kokonaisuudessaan, minulle tuli

halu jatkaa. Tein runokappaleita ja suorasanaisia, sain niitä

julaistuksi vähin tuonne ja tänne, kunnes kirjailijatauti otti minut

uhrikseen kokonaan. Vaeltelin ympäri maita, keräten aineksia

kyhäyksilleni, tutustuakseni kansan oloihin rikastuttaakseni

kielivarastoani. Luonnollisesti perustelin tulevaisuudelleni aimo

kauniita rakennuksia... antausin kokonaan romantikon elämään. Noilla

vaelluksillani rakastuin muutamaan torpan tyttöön. Hän oli

puolivarakkaasta kodista, ujo luonnonlapsi, ja hänessä oli,

luonnontilastaan huolimatta, jotakin hentoa, suomalaisen kansanlaulun

tapaista, joka muistutti äitiäni, ja joka oli voidetta kaikkiin niihin

haavoihin ja runnelmiin, joita maailma ja elämä oli minuun iskenyt.

Torppa sijaitsi pienen metsäjärven rannalla. Usein tapasin käydä

onkimassa järvellä, ja askeleeni johtivat piankin torpan alueelle.

Ensin noin harvakseen ja sattumalta, mutta sitte yhä useammin ja

tiheämmin. Inkeri -- se oli tytön nimi -- ujosteli alussa kovin, mutta

vähitellen saavutin hänen luottamuksensa. Ja mikä vielä ihanampaa,

saavutin hänen rakkautensa. Oli enemmän kuin maista onnea, kuin tuo ujo

luonnonlapsi istui polvellani, kosketteli hellin käsin suortuviani ja

lupasi aina, aina olla minun, aina rakastaa minua.

Minusta tulisi torpan isäntä, minä kyntäisin peltoja, kalastaisin,

metsästäisin, en ikinä enää tuntisi vuolaita suruja ja mielikarvautta,

en ikinä enää himoitsisi lähteä maailman kylmiä polkuja kulkemaan...

Jotakin lämmintä herää rinnassani vielä nytkin, kun tuota aikaa

muistelen. En ole sellaista onnea maistanut ennen enkä jälkeen, luulen

etten elon tielläni tapaa Inkin vertaista tyttöä. Me erosimme

hellässä sovnssa. Hän itkeä tihrusteli hiljaa, ihan viimeisessä

silmänräpäyksessä tuli minullekin kyynel silmään. Katselin hänea

jälkeensä, kun hän katosi pellon veräjästä kellastuneesen viidakkoon.

Silloin oli jo myöhä syys, kurjet tekivät poislähtöä, kaste ei enää

kadonnut metsäpoluilta. Ulkomuististani olen piirtänyt Inkin kuvan, se

on tällainen.

Tuttavani otti muistikirjastaan esille paperipalasen, noin

neljännesarkin kokoisen, avasi sen ja kohensi valkeata. Näin miten ilme

hänen kasvoillaan muuttui lapsekkaan helläksi.

Paperiin oli lyijykynällä piirretty pienikasvuinen tyttö, jolla oli

suuret silmät, kauniit olkapäät, pitkä tukka. Kaulassa oli valkoiset

helmet, kädessä sukankutimet...

-- Siitä pitäin ei kukaan tyttö ole vaikuttanut minuun, Inkin rinnalla

ne himmenevät kaikki muut.

Hän vaikeni ja painautui omiin ajatuksiinsa. Valkeakin alkoi vähä

vähältä hälvetä, sen mukana hälveni hänen kertomishalunsakin. Yritin

saada häntä vielä jatkamaan, mutta en onnistunut. Hän vastasi

kysymyksiini lyhyesti tai sivuutti ne kokonaan.

Oli nautinto nähdä, miten hellävaraisesti hänen sormensa koskettelivat

paperia, joka säilytti Inkin kuvan, kun hän sen taittoi kokoon ja

säilytti muisti-kirjaansa. Ja sitä kasvojen ilmettä, kuinka se

silmänräpäykseksi tuli lapsekkaan helläksi, ja sitte jälleen kylmettyi

ja kovettui entiseen välinpitämättömyyteensä.

-- Myöhällepä tuo ilta jo on kulunut, virkkoi hän hyvästellessä... oli

hupaista heittäytyä entisyyteen hetkiseksi, kun tämä nykyisyyteni on

niin koleata, sisällötöntä.

Myönsin sydämmessäni, että niin oli asian laita.

* * * * *

Hiukan hämmästyin kun tuttavani tuli luokseni, ilmoittaen että hän oli

jo sanonut irti itsensä tehtaanpäällysmiehen toimesta ja että hän

piammiten aikoi lähteä muille maille. Aivan äskettäin olimme viettäneet

illan yhdessä, olimme puhelleet monenlaisista asioista, mutta ei oltu

puhuttu sanaakaan siitä, että hänellä kyti matkahankkeet mielessä.

-- Minne sitte lähdet? kysyin uteliaasti ja melkein ilvehtien.

-- No, ensiksikin käyn äitini haudalla, sitte pistäyn siskoani

tervehtimässä.

-- Entä sitte?

-- En tiedä, sattuma saa ohjata tieni. Ehkä löytyy vielä joku ala, jota

en ole kokenut.

-- Eiköhän tuota löytyne.

Emme puhelleet asiasta sen enempää. Hän oli hilpeimmillään. Laulaa

hyräytteli, lausui sukkeluuksia ja näytti niin iloiselta, kuin olisi

hänellä ollut varmassa tiedossa joku erinomainen onnenpotkaus.

Parin viikon kuluttua hän lähti. Kyyditsin hänet lähimmälle asemalle.

Kun junan vihellys kuului, lausui hän minulle kuiskaten, että hän

myöskin tahtoo tavata Inkin...

-- Menen kalastelemaan sinne metsäjärvelle kuukaudeksi... tehtaan

öljyinen ilma ja tomu on vähäsen koskenut terveyteeni... tunnen itseni

väsyneeksi ja raukeaksi... voin ottaa asuntoni torpassa... Inki on

onnellisissa naimisissa... ei siinä mitään vaaraa ole... kiitos

kaikesta... voi hyvin... olisi hauska jos vielä tavattaisi...

Hän syöksyi vaunuun, avasi ikkunan ja seisoi siinä iloisen näköisenä,

puoli vartaloa ulkona.

Minuuttisen kuluttua vihelsi juna lähtöön. Hän nyökkäsi iloisesti

minulle ja vetäysi sitte ikkunasta pois.

En ole tavannut häntä sen koommin, herra ties missä hän kiertelee.

Heikkas-ukon romaani.

Ukolla oli useita hyvän kertoilijan ominaisuuksia, etupäässä tavattoman

tarkka muisti, pehmeä, miellyttävä ääni ja tuollainen vilkas ja

leikillisen hymykäs puhetapa, joka ei väsyttänyt korvaa eikä käynyt

milloinkaan yksitoikkoiseksi, uuvuttavaksi. Ja paljo hänelle oli

tietoja ja kokemuksiakin, pehtoorina kun oli palvellut suurissa

herraskartanoissa kaiken miehuuden ikänsä ja risteillyt Suomenmaata

joka suunnalle. Maamme suurtilalliset ja heidän sukuhistoriansa tunsi

hän tarkoin kuin viisi sormeansa eikä löytynyt sitä aatelishaaraa,

josta hän ei olisi tiennyt kertoa joitakuita piirteitä, jotka minua

huvittivat ylen määrin. Monet syksyillat istuin ukon luona, kuunnellen

tarkkaavaisesti hänen laajoja tietojansa ja kokemuksiansa, monet

kesäpäivät lähdin ongelle ukon kanssa vain sitä varten, että taasenkin

saisin kuulla jotakin maamme muinoisista mahtavista, joiden jälkeläisiä

olin oppinut tuntemaan vain nimeltä sanomalehdissä ja historian

sivuilla. Monta huvittavaa piirrettä, monta pikkuromaania sain kuulla,

joihin oma vilkas mielikuvitukseni lisäsi salaperäistä väritystä ja

joiden kuulemiseen en minä, kuudentoista vuotias nuorukainen,

milloinkaan väsynyt.

Tietystihän me olimme hyviä ystäviä, Heikkas-ukko ja minä -- Heikkanen

ei hänen nimensä oikeastaan ollut, vaikka minä erityisistä syistä tässä

jutelmassa häntä siksi nimitän -- etenkin silloin, kun ukko oli hyvällä

juttelutuulella, ja sitä hän tapasi melkein aina olla, kun vain

suuripesäinen nysäpiippu oli oivassa palokunnossa. Päinvastaisessa

tapauksessa ei kertoilemisesta tullut mitään. Jos suuren pesän

savureitti vain jollakin tavoin joutu; epäkuntoon, heitti ukko

kertoilemisen tuokseen, vaikks olisi ollut jännittävin kohta käsissä,

ja rupesi noitumaan nysäpiippuaan senkin seitsemäksi syntipukiksi.

Peijakkaan pihkakuono, oli hänen tavallinen nimityksensä, kun kehtaa

kärtyä tukkeutumaan kesken parasta paloa. Ja sitte oli taasen

vaikeanpuoleista saada häntä hyvään alkuun.

Kertoillessaan noita piirteitä ja pikkuromaaneja ylimystöjen elämästä

asettui hän tavallisimmasti kokonaan objektiiviselle kannalle, jättäen

omat mielipiteensä lausumatta ja ikäänkuin välttäen, ettei värittäisi

ketään henkilöä omien mieskohtaisien huomioittensa ja tunteittensa

mukaan. Tapaukset saivat itse kertoa, ainoastaan oleelliset tosiseikat

pääsivät vaikuttamaan mukaan, seikka, joka ehkä eniten hnvitti minua,

sillä siten sain itse miettimisen aihetta ja runsaasti työtä vilkkaalle

mielikuvitukselleni. Kuitenkin yksi moraalinen ohjesääntö ilmeni hänen

omana mielipiteenänsä, nimittäin se, ettei ihmisen ole tähtäileminen

pelkältään rikkautta, ulkonaista kiiltoa ja loistoa. Sen ohjeen sovitti

hän usein tapahtaman alkusyyksi, jos nimittäin pikkuromaaneille

sukeutui onneton loppu, kuten joskus tapasi käydä ylimystöjenkin

elämässä. Rikkauden ja säätyloiston tavoitteleminen on ollut maailmassa

syynä moneen murheesen, onnettomuuteen ja moniin kyyneleihin, tapasi

hän sanoa, eikä niitä pitäisi niin sokeasti tavoitella, kuin ihmisillä

yleensä tapana on, ei maar pitäisikään.

Omasta elämästään ei hän milloinkaan kertonut pienintäkään johtavaa

piirrettä, mutta ympäristön yleisö kertoili siitä paljokin.

Nulikkavuosina minäkin jo kuulin Heikkas-ukon elämästä yhtä ja toista,

joka painui syvälle mieleeni, kasvaen siellä salaperäiseksi tarinaksi,

johon oma mielikuvitukseni lisäsi runsaasti tenhoa ja taikaväriä.

Sanottiin että ukko oli miehuutensa päivinä ollut harvinaisen pulska ja

kaunis mies. Ylhäällä töyränteellä sijaitsevan kartanon omisti silloin

everstivainaja, täydellinen vanhan kansan mies, joka sodassa oli saanut

vamman käsivarteensa ja ristin rintaansa. Heikkas-ukko oli kartanossa

pehtoorina, everstillä oli yksi ainoa lapsi, Juliaana neiti, ja miten

olikaan, niin tämä rakastui komeaan pehtooriin. Everstivainaja, asian

perille päästyään, raivostui ensin suunniltaan pois ja tyyntyi sitte

toki sen verran, ettei tehnyt samassa silmänräpäyksessä tuhoa

pehtooristaan. Kun Juliaana neiti ei kuitenkaan lakannut itkemästä,

lähetettiin hän ulkomaille, mutta silloin sanottiin everstinnan

itkeneen kahta katkerammin. Hän nimittäin piti nuorten puolta; kuului

itsekin olleen alhaista syntyperää. Palattuaan ulkomailta, meni

Juliaana neiti kihloihin muutaman majurin kanssa, jota elähtäneemmät

kartanon alustalaiset moittivat kevytmieliseksi ja tuhlariksi.

Hääiltana pehtoori lähti pois kartanosta ja pois koko paikkakunnalta.

Palasi sitte harmaatukkaisena miehenä takaisin, osti asunnokseen

puutarhuri-vainajan huoneet, jotka sijaitsivat järven poukaman toisella

puolella, aivan kartanon kohdalla. Suuria muutoksia oli aika sillä

välin tehnyt oloissa. Juliaanakin makasi jo kalmistossa, kartano oli

joutunut vieraisiin käsiin, majuri, Juliaanan mies, oli kadonnut

tietymättömille teille. Pelihimo, takaukset, kevytmielinen ja loistokas

elämä oli niellyt kitaansa everstin jälkeen jättämän omaisuuden niin

tyystin, että majuri lopputöikseen ryhtyi väärennykseenkin, jonka

paljastuttua hän sitte katosi tietymättömille teilleen. Hänen

ansiokseen pantiin koko häviö ja kaikki onnettomuus, joka oloissa oli

tapahtunut.

Noiden kaukaisien tapahtumien muistoon, joiden todenperäisyyttä en minä

eikä kukaan muukaan seudun asukas epäillyt, yhdistettiin vielä eräs

omituinen seikka Heikkas-ukon elämässä, nimittäin se, että hän joka

kesä määrättynä päivänä pukeutui mustaan juhlapukuun, ja meni Juliaanan

haudalle, viipyen siellä yksikseen pitkän hetken. Jotkut uteliaat

olivat kerran asettuneet kalmistoon vartioimaan, mutta eivät nähneet

sen ihmeempää, kuin että ukko istui hautakiven juurella, silmät

loistokkaan iloisina ja huulet liikkuen hiljaa ikäänkuin keskustelussa

näkymättömän hengettären kera. Kädessä oli ollut pieni medaljonki,

arvatenkin muisto Juliaana neidiltä. Medaljongin olivat seutulaiset

huomanneet ukolla muissakin tilaisuuksissa; tiedettiinpä varmasti

vakuuttaa, että hän sitä kantoi alituisesti kaulassaan mustaan rihmaan

kytkettynä.

Everstin palveluksesta lähdettyään tiedettiin hänen koonneen melkoisen

omaisuuden vuokraamalla itselleen sopivilla ehdoilla suurellaisen

maatilan, mutta sitte oli hän lahjoittanut pois kaiken rikkautensa

eräälle sukulaiselleen ja lähtenyt jälleen palvelemaan pehtoorina,

kunnes ilmaantui harmaatukkaisena vanhuksena paikkakunnalle ja osti

puutarhuri-vainajan huoneet kartanon uudelta omistajalta. Suurimman

osan vuotta harjotti hän kalanpyyntiä, mutta ollen jonkinlainen

kaluseppä, veisteli hän talvisin vähäsen tuota ja tätä käden

pideltävää, kuten itse sanoi, ja omasi luulletikin, muiden tulojensa

lisäksi, melkoiset säästötkin, koskapa ei mitään puutetta näkynyt hänen

kotonaan.

Siinä pääpiirteet kaikesta, mikä kuului Heikkas-ukon elämän tarinaan.

Vaikka suuremmaksikin tultuani vietin useita hetkiä ukon kanssa,

erittäinkin kesäisinä aikoina, ja vaikka tuon tuostakin jo alkoi

uteliaisuuttani syyhyttää hänen elämänsä vaiheet, en kuitenkaan koskaan

uskaltanut tehdä mitään kysymystä hänelle, vaan tyydyin yhä edelleenkin

noihin mieleisiini piirteisin ja pikkuromaaneihin maamme ylimystöjen

elämästä, joita niin herkin korvin olin viiden- ja kuudentoista

vuotiaana kuunnellut. Liekö sitte kasvojeni ilme ilmaissut mieleni

sisimmät toiveet, en tiedä, mutta varma totuus on, että ukko kerran

innnostui kertomaan minulle elämänsä pikkuromaanin, vallan pyytämättäni

ja odottamattani -- -- --

Olin jälleen, oltuani koko talven poissa, tullut viettämään kesää

kotikankahille, ja olin erittäin innostunut ongella käyntiin, tuohon

lapsuusaikaiseen huvitukseeni, joka, samalla kuin se on niin

kiihoittavaa ja nautintorikasta huvia, ikäänkuin viskaa ihmisen

takaisin luonnontilaan ja erittää hänestä kaikki kultturi-ajatukset.

Käytiin ukon kanssa ongella melkein joka päivä. Eräänä ehtoopäivänä

soutelin tapani mukaan mökkiä kohden, mutta ovi olikin lukossa.

Heittäysin nurmelle pitkäkseni, arvellen että ukko oli ehkä matosia

etsimässä. Loikoiltuani siinä runsaan tunnin, kuului vihdoin jalan

astuntaa, ja kun kiepsahdin istualle, näin Heikkas-ukon astuvan

portista pihalle, mutta lievetakki yllä, kaulassa valkoinen kaulus.

Arvasin heti, että hänen tiensä kävi Juliaanan haudalta, enkä siis,

viisaasti kyllä, näyttänyt lainkaan kummeksivaa naamaa, ettei ukko

olisi tarvinnut minun tähteni nolostua ja joutua hämille.

-- Oletko kauankin odottanut? kysäsi hän jokapäiväisimmällä äänellä.

-- En minä vielä kauan... ehkä korkeintaan tunnin, vastasin minä.

-- Pian tässä keritään vesille... madot ovat jo eiliseltä reilassa.

Hän pujahti mökkiin, ja palasi neljännestunnin kuluttua takaisin,

arkitamineisin puettua, kuten kunnon kalamiehen tulee ainakin olla.

Soudimme sitte kauas etäisimmän ruohiston rantaan, ja heitimme onget

veteen. Kyrmyniskaiset ahvenat olivat ahnaalla syömätuulella, me

tempoilimme niitä kumpikin veneen pohjalle ehtimiseen. Heikkas-ukko

oikein innostui moiseen saaliisen, unhottaen suuripesäisen

nysäpiippunsa, jopa unhottaen tavalliset juttelunsakin. Tämä nyt on

tulista näppimistä, virkahti hän vain silloin tällöin, sylkien samalla

matoon ja viskaten sen jälleen veteen.

Istuttuamme noin pari tuntia etäisen ruohiston rannassa, loppuivat

madot. Niitä oli varattu vain tavallinen määrä, ja se ei riittänyt

kauemmin syömähaluisen ahvenparven keskellä.

-- Mitä nyt teemme? kysyi ukko, kun ei onkeen enää ollut pistää matoa.

-- Soudamme kotiin, vastasin minä... onhan tuota saalista jo tuossa.

-- No, onhan tuota jo kerraksi. Jos sitte lähdetään.

Tartuin airoihin ja aloin soutaa; Heikkas-ukko piti peräsintä.

Onkimisinnossaan oli hän työntänyt lakin enemmän raivolle, joten

valkoinen ja korkea otsa oli kokonaan näkyvissä. Poskissa hohti vielä

hieno puna, silmät loistivat. Ajattelin soutaissani, ettei ollut

liiottelua väite, että hän oli ollut nuorena harvinaisen pulska ja

komea mies. Näkyihän siitä vieläkin kajastusta, vaikka kahdeksas

vuosikymmen oli jo kulumassa.

Reilattuaan suuripesäisen nysäpiippunsa paloon, virkkoi ukko yht'äkkiä:

-- On se sentään kummallista tämä ihmiselämä, kaikkine

päivänpaisteineen, tuulineen.

-- Onhan se sitä, myönsin minä ja uteliaisuuteni heräsi heti...

erittäinkin muutamain ihmisten elämä muodostaa niin kummallisia

koukerolta.

-- Niin, koukeroita juuri, se oli oikein sanottu, iski ukko sanoihini

kiinni. Minunkin elämäni on kokonaan tuollaisia kummallisia koukeroita

täynnä.

Hän vaikeni tuokioksi, vetäen muutaman lihavan savun ja innostui sitte

kertomaan:

-- Minä olen syntyisin torpan poika tuolta naapuripitäjän takaa,

suurien metsien viertehiltä, jossa teiret ja metsot rauhassa soidintaan

pitävät. Jouduin köyhyyden takia kotoa pois; torpan verot olivat

tiukanpuoleiset, näetsä, ja meitä lapsia löytyi kyllä leivänsyöntiä

varten, mutta emme kyenneet vielä kunnolla työhön tarttumaan. Isän oli

pakko, erään katovuoden perästä, heittää torpan asustaminen tuokseen ja

ruveta muonarengiksi. Minä, vanhin poika, siirryin ensimmäisenä

kotikynnyksen yli, laveata maailmaa ja sen oloja kokemaan. Vierryin yhä

etäämmälle, kunnes jouduin tuonne ylös everstivainajalle renkipojaksi.

Olin silloin noin kuudentoista vanha pojan huitelo, joka en ajatellut

sinne enkä tänne, vaan otin päivät sellaisina vastaan, kuin ne Luojan

kädestä olivat lähteneet. Ties mitä ukko lie tuuminut minusta, ties

mitä hän lie minussa keksinyt, mutta oltuani jonkusen vuoden

renkipoikana hänellä, toimitti hän minut maanviljelyskouluun. Se oli

aimo askel elämässäni, jonkamoista en ollut osannut unissanikaan

ajatella. Hyvällä todistuksella palasin sitte kolmen neljän vuoden

kuluttua opistosta takaisin everstin luo, asettuen pehtooriksi hänelle.

Juliaana neidistä, joka opistoon lähteissäni vielä oli ollut pikku

tytönlehväke, oli sillä välin tullut kukoistava impi, sellainen

päivänsäde ja hopeakehrä, joka lämmöllään ja ihanuudellaan kultasi koko

kartanon olot. Muistan vielä nytkin, miten kummalta tuntui sielussani,

kun tapasin hänet ensi kerran poissa-oloni jälestä. Minua vapisutti ja

värisytti joku ihana tunne, jota en ikinä ennen ollut tuntenut, ja joka

saattoi minut sellaiseen häiriötilaan, etten saanut kunnolleen sanaa

suustani ulos. Hän, Juliaana neiti, nauroi niin sydämmellisen

iloisesti, siinä kukkaruukkuihin uutta multaa ajaessaan. Oi, miten

suureksi sinä olet kasvanut, sanoi hän ja työnsi multaisen kätösensä

minulle. Pehtoorina ollen kartanossa näin hänet joka päivä, tapasin

hänet joka päivä. Ja minä tahdoin nähdä ja tavata häntä, vaikka vain

vilahdukselta ja silmänräpäykseltä: sitte olin tyytyväinen ja

onnellinen. Yksi ainoa katse hänen silmistään, ja onnellani ei ollut

mitään rajoja, mikään varjo ei päässyt nuoreen sieluuni. Tietysti minä

salasin kaikki hänen silmiltään, tietysti olin mahdollisimman

varovainen. Vältin mennä häntä varsin lähelle, vältin katsoa suoraan

hänen hymyilyänsä. Salaa suutelin pensaita, joita olin nähnyt hänen

koskettavan sormillaan, salaa ahmasin hänen hymyilyään nuoreen

sieluuni. Kaksi vuotta kestettyäni tuota, tein päätöksen erota ja

lähteä pois kartanosta. Ankaran ristiriitaiset tunteet taistelivat

minussa. Toisaalla Juliaana neiti, jonka edestä olisin antanut vaikka

henkeni ja viimeisen veripisarani, toisaalla nuhteleva omatunto, että

sellainen entinen mieronkiertäjä kuin minä olen, julkesin palkita

hyväntekijääni siten, että loin silmäni hänen tyttäreensä, hänen

ainoaan lapseensa. Jälkimmäiset tunteet voittivat. Menin everstin

kamariin eräänä iltana ja ilmoitin eroavani. Ukko joutui ensin

kummiinsa, ja sitte, kun en voinut tuoda esiin ainoatakaan

syyntapaista, sitte hän suuttui ja sanoi minua kiittämättömäksi,

sydämettömäksi olennoksi. Eroamisesta ei syntynyt mitään. Oli

mahdotonta sanoakseni oikeata syytä, palkkaa ja muuta sentapaista en

voinut ottaa huulillenikaan. Ensi kerran sen jälesta tavattuani

Juliaana neidin, kysyi hän: mitä varten mielit, Harri, meiltä pois?

Eikö ole hyvä ollaksesi? Seisoin sanattomana ja tunsin punastuvani

vahvasti. Oikea nimeni on Bernhard, mutta Juliaana neiti oli heti ensi

päivänä, kun tulin kartanoon renkipojaksi, osunut keksimään oivan

lyhennyksen kankealle nimelleni. Sanomattakin on selvä, että lyhennys

oli minulle rakas ja mieluinen keksijän vuoksi... Kyllä minun on hyvä

ollakseni, vastasin vihdoin, mutta sittekin olisi parasta, että...

Keskeytin lauseeni rajun mielenliikutuksen vuoksi... Mikä olisi

parasta? kysyi Juliaana neiti... Että eroisin, vastasin minä, voimatta

tukehduttaa ääneni väreilyä. Samassa katsoin häntä silmiin. Hän

punastui vuorostaan, ja luulen, että hän mieli sanoa jotakin, mutta

sanat hukkuivat katkonaisiin henkäyksiin. Kului sitte vuosi, kappale

toistakin. Vähä vähältä pääsin selvyyteen, että Juliaana neiti rakasti

minua, entistä mieronkulkijaa, että hän antoi minulle etusijan kaikkien

muiden miesten rinnalla. Erään kerran sitte eversti vainaja lähti

pitemmälle matkalle sukulaisiensa luo. Minä menin häntä kyytimään

ensimmäiseen kievariin, ja Juliaana neiti pääsi mukaan saattamaan

isäänsä. Kahden palasimme takaisin. Minusta tuntui kuin olisin seisonut

kuumalla raudalla. Puhellessamme tunsin hänen henkäyksensä kasvoillani,

kuulin äänen joskus värähtelevän arasti. Saavuimme jo paluumatkan

puolitiehen, kun hän äkkiä tarttui käteeni ja virkkoi: Harri, elä aja

niin kovasti... Hellitin ohjaksia, mutta hänpä ei irroittanutkaan

kättään kädestäni. En muista mitä sitte tapahtui, mitä puhelimme, olin

onnesta puolipyörryksissä. Aika, jonka eversti viipyi kotoa pois

sukulaisvieraisilla, oli elämäni onnellisin, ihanin. Everstinna sai jo

parin päivän jälestä Juliaana neidiltä kuulla aikeemme. Hänellä ei

ollut mitään muistuttamista, pelkäsi vain miehensä suuttumusta; toivoi

kuitenkin onnellista loppua. Everstin saavuttua kotiin, meni aikeemme

ja koko suloinen onneni muruseksi, joka olikin aivan luonnollista.

Jätän kertomatta kohtauksen, jolloin seisoin silmä silmää vastaan

isäntäni edessä ja vapisevin huulin, mutta rohkeasti ilmoitin

rakastavani hänen tytärtään. Hänkään ei enää raivoillut, ei ivasanaa

lausunut, asia oli siksi vakavata laatua. Mutta horjumaton ja

järkähtämätön hän oli loppuun saakka, ei mitään heltymystä, taipumusta,

kuten everstinna oli laskunsa suunnitellut. Vanha sotaherra, joka oli

oppinut komentamaan ja käskemään, hänkö olisi antanut naisväen komentaa

ja pyörittää itseään. Ei, häntä piti totella, ja kun ei muu auttanut,

lähetti hän Juliaana neidin kotoa pois. Pari naishenkilöä ilmaantui

muutamana päivänä tuonne ylös, niiden kanssa lähti Juliaana neiti

ulkomaille, Tukholmaan ja minne lie lähtenytkin. Ennen lähtöään viskasi

hän minulle ikkunasta tämän medaljongin.

Heikkas-ukko avasi takkinsa ja liivinsä napit ja otti esille pienen,

mustaan rihmaan kytketyn, kultaisen medaljongin. Olin utelias näkemään,

mitä sen sisällä oli. Painettuani vieterin auki, näin hiussuortuvan ja

rypistyneen paperiliuskan. Liuskassa oli kirjoitusta pari riviä, mutta

rivit olivat niin haalistuneet, etten pitkään aikaan saanut niistä

mitään tolkkua. Vihdoin, kovasti ponnistaen näköhermojani ja pitäen

liuskaa ilta-auringon valoa kohden, luin melkein arvaamalla seuraavat

sanat: ... täytyy erota, Harri... velvollinen tottelemaan isääni...

jääköön muistoksi sinulle... askeleesi siunatkoon... hyvästi.

Juliaana neidin mentyä matkalle, jatkoi Heikkas-ukko jälleen

kertomustaan, laadittuaan nysäpiippunsa savukuntoon, käyttäytyi

eversti-vainaja kovin ystävällisesti minua kohtaan. Vetosi

mielevyyteeni ja koetti kiinnittää ajatuksiani uusiin

viljelyssuunnitelmiin. Siten jäin yhä edelleenkin asemaani. Vuoden

kuluttua ruvettiin sitten tuolla ylhäällä häitä valmistamaan. En nähnyt

Juliaana neitiä enkä puhutellut häntä, mutta valju hän kuului olleen

yksinäisinä hetkinään, vaikka isänsä edessä koki näyttää iloiselta,

tyytyväiseltä. Hänen sulhonsa, majurin, näin usein. Kaunis mies, käytös

notkea ja hieno, kuten upseereilla tavallisesti. Hääpäivän edellisenä

iltana minut kuitenkin valtasi semmoinen tuska ja epätoivo, että

lähtemisen täytyi pakosta tapahtna. Neljännestunnissa oli välit

selvitetty isäntäni kanssa; naisväelle en sanonut hyvästejäkään, he kun

eivät olleet saapuvilla. Myöhäisenä iltana istuin nelipyörille, jotka

pian vierivät töyrännettä alas. Loin vielä silmäyksen Juliaana neidin

ikkunaa kohden. Sieltä loisti tuli. Ikkunaverhon lävitse näin

ihmisolennon kamarissa verkalleen liikkuvan edes ja takaisin. Siinä on

elämäni tarina. Lopun tiedät niistä monista tarinoista, joita olen

sinulle jutellut. Olen risteillyt vähän tuolla ja täällä ja siten ne

ovat elonpäivät tulleet vierineeksi päivänlaskun lähelle.

-- Ettekö ollut omintakeisena miehenäkin jo kerran? kysyin minä.

-- Oltiinhan sitä sitäkin, ja hyvin se olisi edistynytkin, mutta tuli

heitettyä tuokseen. En saanut oikein lepoa, mieleni himosi aina näille

seuduille, siten ajelehdin ristiin rastiin. Vihdoin noudatin

mielihimoani, lähdin tänne ja ostin nämät olot. Täällä olen löytänyt

levon ja tyydytyksen, näillä muistorikkailla seuduilla olen kokonaan

voinut elää menneisyyden muistoissa ja hengittää joka päivä niiden

tuoksua.

-- Juliaana neidin naimisesta ei liene koitunut iloa eikä onnea, jos

juttuihin voi luottaa, virkoin taasen minä. Kaikki vanhat ihmiset

puhuvat siitä yhteen tapaan.

-- Ei, onnea siitä ei koitunut, vaan murhetta ja kyyneleitä. Se oli

kokonaan pakkonaiminen ja semmoisenaan pelkkää säätyloiston

tavoittelemista, jota aina olen tuominnut.

-- Majuria moititaan yksimielisesti kevytmieliseksi tuhlariksi, joka

vietti vain loistavaa elämää ja siihen sulatti koko...

-- Häntä tuomitaan ehkä liiaksi. Joku onneton takaus lie pyörittänyt

hänet kokonaan suunnilta pois. Ja kun hänen tapaisensa mies kerran

joutuu epätoivoon... niin, eipä meistä tosiaankaan ole hänen

tuomarikseen. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Ihmiselämä on

kirjavaa, häilyväistä ja useinkin kummallisia koukeroita täynnä. Minä

odottelen vain päivää, jolloin tämä hämäryys vaihtuu uudeksi

kirkkaudeksi, uudeksi elämäksi, jossa ei säätyloisto enää turmele

ikuista onnea. Kaikessa mitättömyydessään ja vähäpätöisyydessään on

tämä katoavaisen elämäni tarina kuitenkin Vaikuttanut minuun

puhdistavasti, jalostavasti. Henkeni on paremmin kypsynyt ijäisyyden

elämää varten. Sielussani elää valtava tunne, joka sanoo, että hän

odottaa minua luokseen.

Heikas-ukko vaikeni. Silmäili kesäistä iltataivasta, joka kuultavan

sinisenä heloitti päämme päällä. Ja nyökäytti päätään, ikäänkuin olisi

tervehtinyt jotakin näkymätöntä avaruuden asujanta.

-- Soudahan jo toki, virkkoi hän sitte minulle, joka olin kokonaan

unhottanut airojen liikuttamisen...

Loppumatkalla emme vaihtaneet enää sanaakaan. Olimme kumpikin omissa

ajatuksissamme. Rantaan saavattuamme jaoimme saaliimme, lausuimme

lyhyet hyvästit toisillemme ja erkanimme.

Se oli viimeinen kerta, jolloin kuuntelin ukon tarinoita. Hän ei enää

elänyt kauan sen jälkeen, vaan muutti majansa uuteen parempaan elämään,

jossa ei säätyloiston tavoitteleminen enää tuota murhetta, kyyneleitä.

Sen kultaisen medaljongin vei hän mukanaan hautaan.