Varsinkin kesäiseen aikaan oli Markun Kaarle Henrikillä vakinaisena
tapana istua aamusta iltaan saakka tuvan penkillä. Hän näki siitä
pellolle, jossa rengit ja mökkiläiset työskentelivät, Ei tarvinnut
muuta kuin siirrellä itseään ikkunan luota toisen luo, aina sen mukaan
miten pikaista työn joutuminen milloinkin oli. Ja samalta istuimelta
saattoi hän pitää silmällä naisväen s.o. Reetan ja Aina Marian toimia.
Ei yksikään käden liike jäänyt häneltä näkemättä, ei yksikään epäkohta
huomauttamatta. Missä pieninkin muistutuksen aihe ilmaantui, siinä oli
muistutuksen tekijä aina saapuvilla ensi kädessä.
-- Onko se ollut koko ikänsä noin laiska? kysyi Aina Maria kerran
Reetalta.
-- Se ei ole työhön kajonnut iki päivänä, vastasi Reeta. Ei muuta kuin
istunut, tarkastellut ja ärähdellyt, sitä se on tehnyt elämänikänsä, ja
sitä se osaa...
-- Se epäilee meitäkin, että tuhlaamme salaa ja varastamme. Se epäilee
minuakin niin kamalasti.
-- Eipä niinkään, lapseni, enemmän se sinuun luottaa, kuin ennen
Liisaan.
-- Ohoh, se ei voi olla totta.
-- Onpa ainakin. Tiedätkö, Liisa-vainaja ei milloinkaan päässyt yksin
aittaan, ei saanut edes leikata lihaa ruokapataan. Kaarle Henrikki
pääsi kerran pienen petoksen jäljille ja...
-- Semmoisen, joita mekin olemme tehneet välttämättömyyden pakosta.
-- Paljo pienempi se oli... muutama jauhokoura liiemmäksi minulle,
enempää ei tarvittu, sitte hän ei enää saanut mitään liikuttaa.
Luuletko, että Kaarle Henrikki itse lähtisi huomenna kuormaa ajamaan
kaupunkiin, jollei hän luottaisi sinuun. Ei maar lähtisikään.
Aina Maria tuli niin hämille uutisesta Liisa-vainajan suhteen, ettei
hän osanut muuta kuin ihmetellä.
Seuraavana päivänä lähti Markun isäntä kaupunkiin. Kuormana oli voita,
herneitä, ryyniä, munia ja juottovasikka. Hänen lähdettyään tuntui ilma
muuttuneen taloa huoneissa. Kaikki oli niin iloista, niin siintävän
iloista ja ystävällistä. Aina Maria oikein hurmaantui elon halusta.
Häntä nauratti, tanssitti, ja laulamaankin mieli sydän. Hänellä oli
vapautta, kultaista ja ihanata vapautta kaksi päivää, ehkäpä kolmekin.
Se ei ollut paljo, mutta se oli kuitenkin niin äärettömän paljo. Hän
oli ollut naimisissa likimaihin vuoden eikä hetkeäkään sen ajan
kuluessa omissa valloissaan. Mutta nyt hän oli vapaa. Kokonaista kaksi
päivää, ehkäpä kolmekin, sai hän olla omana itsenä. Oi riemua ja iloa!!
-- Reeta, menkää te käskemään molemmat naapurin emännät tänne, virkkoi
Aina Maria iltapuolella, kun rengit ja päiväläiset jo olivat syöneet
päivällisen ja menneet elonkorjuusen, minä menen kauppiaalle hakemaan
nisusia. Pidetään oikein hauskat kestit. Mutta eikö ryypätä viiniä
ensin, minulla on. Tiedättekö, kun on oikeen väsyksissä, niin ettei
enää tahdo eteensä nähdä, ja sitte ottaa lasillisen viiniä, niin ihan
virkistyy uudeksi ihmiseksi... ryypätään.
Ja Aina Maria kaatoi kahvikupillisen viiniä itselleen ja Reetalle.
Kumpikin sitte lähti omalle asialleen... Tunnin kuluttua oli Markun
takakamarissa hauska seura koolla. Naapurien molemmat nuorekkaat
emännät olivat ensi kerran Aina Marian kesteissä. Suuri kahvipannu
törrötti keskellä pöytää, tarjottimella oli röykkiö paraita ja
hienoimpia nisusia mitä kauppiaalla löytyi, tyhjiin juotu viinipullo
oli työnnetty tarjottimen taakse. Lasien pohjassa vielä loisti punaista
nestettä.
-- Eveliina, virkkoi Aina Maria kesken ilojaan, minä tahtoisin
samallaisesta kankaasta itselleni hameen, kuin sinulla on. Eikö panna
yhteen ja oteta kutoja?
-- Tehdään niin, vastasi puhuteltu, nuorekas naapurin emäntä, mutta
minulla on vielä uudempaa mallia. Tähän poikkiraitaan kaksi sinistä ja
yksi punainen lanka lisäksi, niin näyttää paljon sievemmältä. Hanki
langat vaan, kyllä minä toimitan kudotuksi.
-- Hyvä, hyvä, huomenna tuon. Mutta juodaan kahvia neljäs kupillinen,
juodaanhan?
-- Juodaan kai, vastasi kolme suuta yhtaikaa.
-- Nyt on kestit meillä, ensimmäisen kerran. Reetta, palottakaa sokuria
lisää.
Ja kupit täytettiin. Aina Maria oli niin iloisella mielellä kuin
kevätlintu lämpimällä päivällä. Hän nautti viisin kerroin pienestä
vapaudestaan.
-- Sorsalassa on, kuulin ma, käynyt kosi...
Aina Maria keskeytti lauseensa äkkiä ja säpsähti, jotta oli vähällä
pudottaa kahvilautasen kädestään... sillä porstuassa kuului askeleet,
sellaiset hitaat ja raskaat ja pelottavat askeleet, jommoisia ei ollut
kellään muulla kuin...
-- Kiesus sentään...
Ovi samassa aukeni hitaasti ja sisään astui Markun lihava isäntä Kaarle
Henrikki. Hän virkkoi hampaittensa välistä:
-- Reservipäällikkö tuolla kasarmilla joutui pariini ja osti koko
kuormani.
Sitten antoi hän katseensa siirtyä vieraisiin, kahvipannuun,
nisuröykkiöön, tyhjiin viinilaseihin, sokurimöhkäleesen...
Viimeiseksi katsoi hän pienillä, syvään painuneilla silmillään Aina
Mariaa.
Katse oli sellainen, että Aina Maria rupesi vapisemaan.