Markun talo oli kylän suurimpia ja rikkaimpia. Ja se sijaitsi aivan
peltojensa keskellä. Tuvan ikkunoista sopi näkemään melkein koko
tiluskuvion, joka kaarti ympäri tanhuata.
Ja siellä hääri nyt emäntänä seitsemäntoista vuoden vanha Aina Maria.
Ei ollut muuta naisväkeä apuna, kuin muuan Reeta-niminen vaimo, joka
oli kaukaista sukua isännälle ja jolla oli oma mökki riihitanhuan
takana. Heti häiden jälestä oli Kaarle Henrikki ystävällisesti
huomauttanut, ettei Liisa-vainajankaan aikana ollut enempi naisapua,
kuitenkin tuli karja ruokituksi ja tavalliset talonaskareet tehdyiksi.
Ja Aina Maria vastasi heti, ettei hänenkään emännyytensä vaadi useampaa
naishenkilöä, hän kyllä kykenee toiminnassa sen kuin ensimmäinenkin
vaimo. Ja siksi se sitten muodostui, että Reetta ja Aina Maria
hikoilivat kaksikseen emännyyden taakan alla, kertaakaan valittamatta,
että työ pyrki olemaan mahdottoman raskas.
Rikkauksien ja vaateaittojen sisällön ihaileminen vei alussa Aina
Marialta ne lyhyet silmänräpäykset, jolloin sai hengittää irrallaan
työn aisoista. Piirongin laatikossa löytyi vanhoja kulta- ja
hopeakaluja, aitoissa liinakankaita, peitteitä ja kaikkea lajia siihen
määrin, että silmä väsyi katselemiseen, käsi nostelemiseen.
Hellyyden kaipaus oli ainoa sora-ääni, joka heti ensi päivinä häiritsi
oloa. Onneksi toki löytyi tuo pieni raukka, joka oli jäänyt orvoksi
puolen vuoden vanhana. Se oli esine, johon Aina Maria sai vuodattaa ja
purkaa kaiken naisellisen hellyytensä. Hän hoivasi lasta, nauroi ja
soperti sille ja leikki sen kanssa. Kun vain rinnassa tuntui
kylläiseltä, niin lapsi raukan luo meni, otti sen syliinsä ja purki
sille hyväilyissä ja katseissa kaiken naisellisen lempensä ja
hellyytensä, jota ei kehdannut miehelleen näyttää.
Äiti kävi pienen siskon kera pari kertaa talven kuluessa vierailemassa
Markulla. Aina Maria koetti näyttää onnelliselta, tyytyväiseltä, ja
Kaarle Henrikkikin pani pehmeyttä ääneensä. Talon elämä näytti
tosiaankin päivänpaisteiselta. Mutta hyvästi jättäissä tulvahti
kyyneleet Aina Marian silmiin, ja hän kuiskasi äidilleen, että
menisihän se elämä muuten mukiin, mutta oli työtä niin hirmuisesti.
-- Nähkääs, on pieni lapsi, rengit ja karja, ja meitä ei ole kuin
kaksi, Reeta ja minä. Sitä on niin uuvuksissa iltasilla, että tahtoo
nykertyä polvilleen.
-- Noh, vastasi äiti, ole nyt vaan mieliksi sille, kyllä se tuonnempana
ottaa piian, kun ensin koettelee, mihin kelpaat ja kykenet. Pääasia on,
että voitat sen suosion.
-- Ei, ei se ota, se on liian itara ja luulokas. Se pelkää että
tuhlataan ja hävitetään talon omaisuutta läpi käsien. Ei ensimmäisen
vaimonkaan aikana ollut ketään, sitten täytyi pakosta ottaa Reetan.
-- Noh, koeta nyt vain olla mieliksi, kyllä perässä helpottaa, ole
varma. Ei sitä ole kenenkään täällä maailmassa perin mukava olla...
aina kenkä jostakin kohden pingoittaa.
Kului talvi ja tuli kevät. Yhä piukemmalle vedettiin Markun nuori
emäntä Aina Maria. Hän sai joka päivä kuulla, miten Liisa-vainaja oli
sen ja sen kohdan täyttänyt ilman mitään melaa ja ilman huokailemista,
että oli liian paljo työtä, pyörimistä. Sanomaton vastenmielisyyden
tunne täytti silloin aina Aina Marian sydämmen, ja hän vapisi pelosta
ja vihasta. Kaarle Henrikki, pienine, syvälle painuneine silmineen,
lihavine naamoineen oli hänestä kuin vuoren peikko, joka söi herkukseen
ihmisiä... Reetalta pääsi silloin tällöin sananen, joka ilmaisi ettei
edellisen vaimon kohtalo ollut hiuskarvankaan vertaa parempi. Aina
sekin oli saanut moitteita osakseen, sama jos teki kohtuullisesti tai
kaikin voimin. Äiti-vainajaansa oli Kaarle Henrikki aina vedonnut
ensimmäistä vaimoa ohjatessa.
Aina Maria olisi pienestäkin hyväilysanasta tullut onnelliseksi, mutta
sellaista hän ei saanut milloinkaan. Onnellisin tapaus se, ettei saanut
suoria moitteita. Tuo kiittämättömyys, tuo hellyyden osoittamattomuus,
se toisin hetkin ihan kuohutti verta.
Kerran kosketti Aina Maria palvelustytön tarpeellisuutta. Se oli eräänä
iltana, jolloin hän, viimeiseksi työkseen lypsettyään Reetan kanssa
karjan ja nukutettuaan orporaukan, oli niin uuvuksissa ettei kyennyt
kunnolleen riisua vaatteitakaan yltään. Vuoteelle heittäydyttyään,
virkkoi hän epäilevästi ja pelokkaasti:
-- Kuulkaa, Kaarle Henrikki, (-- hän ei koskaan sinutellut miestään --)
eikö me oteta piikaa? Minä en kestä, minä en jaksa Reetan kanssa yksin.
Sitä on työtä niin että ihan kätkee.
-- Ettäs kehtaat, nuori ihminen, valittaa väsymystä, vastasi isäntä. Ei
Liisa-vainaja milloinkaan...
Aina Maria painoi käden korvansa päälle. Tuo ainainen vetoominen
Liisa-vainajaan oli sietämätöntä, hän ei kärsinyt sitä enää kuulla...
Aavistuksen tapainen tunne ilmoitti hänelle, että hänellä oli
Liisa-vainajan kohtalo edessä. Tehdä ja raataa aamusta varhain iltaan
myöhään, aina vaan raataa ja tehdä kuin orja, siksi että kuolema
lopettaa orjuuden. Niin oli Liisankin käynyt. Reetan suusta kerran
pääsi sellainenkin viittaus, ettei Liisa-vainaja vielä makaisi mullan
alla, jos vaan Kaarle Henrikki olisi toisin sitä kohdellut. Aina Maria
ei heti ymmärtänyt viittausta, mutta nyt se alkoi selvitä... ja nyt
häntä puistutti.
Päästäkseen peikon kauhusta vapaaksi, likisti hän silmänsä kiinni ja
loihti mieleensä Laurin kuvan... niskakiharat, kirkkaat silmät,
veitikkamaisen naurun...
Kuvaa muistellessa lämpenivät tunteet... rupesivat hyväilemään
väsynyttä ruumista. Ja uni tuli pian...