-- Onko se itse Markun Kaarle Henrikki? Eihän nyt toki, sinä erehdyt.
-- On se itse Markun isäntä tuo toinen, tuo lyhyempi.
-- Jolla on kaksi taloa ja rahaa lainassa?
-- Aivan sama... rikas Markku se on.
-- Herran terttu, missähän lienee Aina Maria, mene hakemaan sitä.
Piian juostessa taka-oven kautta karjapihalle viemään tietoa Aina
Marialle vieraiden tulosta, meni Rantalan emäntä itse ottamaan vastaan
Markun Kaarle Henrikkiä, joka tuntemattoman miehen seurassa noin
odottamatta ilmaantui lauvantai-illalla Rantalan rapun eteen.
-- Käykää sisään, hyvät vieraat, käykää.
-- Kiitoksia... tuntematon mies ensin tervehti Rantalan emäntää. Rauha
taloon ja onnea talon asukkaille.
-- Kiitos... emäntä veti kamarin oven auki ja vieraat astuivat sisään.
Kotvasen aikaa olivat vieraat ääneti, mutta vihdoin puhkesi rikas
Markun isäntä puhumaan kumppaninsa kanssa. Kaivettuaan tupakkivehkeet
esille, virkkoi hän:
-- Nämä ovat pieniä taloja täällä Hirsijärven kylässä, luulen ma.
-- Pieniä nämä ovat, vastasi kumppani, enimmältään
kahdeksannesmanttaalin suuruisia.
-- Tämä Rantalakin, pieni tämäkin on, vaikka on upeasti rakennettu.
Onkohan velkaa tässäkin?
-- Hm, kai sitä on. Olen kuullut sanottavan, ettei löydy velatonta
taloa koko kylässä.
-- Hm... ja Markun isäntä puhalsi pitkän savun, heitti jalkansa ristiin
ja nojasi selkäänsä enemmän taaksepäin. Tuo velassa oleminen ei
haitannut, ei, päinvastoin... hm!
Puolituntisen lie vieraat istuneet kahdenkesken, kun jo kamarin ovi
aukeni ja Rantalan Anna Maria astui sisään kahvitarjottimen kera. Rikas
Markun isäntä näki nuoret, kukoistavat kasvot, pitkän palmikon,
vesiharmaan pukineen mustine poikkirantuineen helmoissa, hän näki
pyöreät käsivarret, jotka kannattivat tarjotinta... ja hän rykäsi
kerran, kaksi, kolme, mutta ei saanut elävää sanaa suustaan.
-- Tunteeko neito näin vieraita? kysyi vihdoin tuo tuntematon kumppani.
-- Vähäsen, vastasi Aina Maria hiljaa ja sopertavalla äänellä.
-- No niin, vähäsen... ja lopun voi arvata.
-- Niin, ihan niin... ja rikas Markun isäntä rupesi nauramaan, jotta
lihava ruumis hyllyi kuin suonsilmä astujan ohikäydessä. Sillä oli
liukas leuka tuolla Porvari-Jussilla. Se aina osasi niin sopivasti
jatkaa sanan. Ilmanko sitä puhemiehenä niin yleisesti käytettiin.
-- Niin, ihan niin, lopun sopii arvatakin... ja Markun isäntä nauroi
uudestaan entistä leveämmin.
Aina Marian mentyä toista kupillista noutamaan, pistäysi Porvari-Jussi
ulos, ja kun tyttö jälleen palasi ja aikoi mennä saman tien takaisin,
virkahti Markun isäntä:
-- Eikö sovi istua? Hm... Markun isäntä rykäsi vahvasti pari kolme
erää.
Aina Maria istui kakluunin eteen, katseli lattiaan ja nyperteli
vesiharmaata leninkiään.
-- Miten vanha sinä olet?... kysyjän ääni tavoitteli olla
mahdollisimman ystävällinen.
-- Täytän kohta seitsemäntoista.
-- Heikkarissa! Markun isäntä koetti näyttää hämmästyneeltä, vaikka hän
jo ennen kosioretkelle lähtöä tiesi tarkoinkin tytön ijän... Mutta sinä
olet jo täysikasvuinen. Luulisi sinut ainakin kahdenkymmenen vanhaksi.
Pitkä äänettömyys, sitten kuului rykimistä ja leveätä naurua.
-- Arvaathan sinä, Aina Maria, mitä varten minä olen tullut näin
lauvantai-illalla Rantalaan Porvari-Jussin kanssa. Arvaathan sinä,
täysikasvuinen neito.
-- En minä arvaa, en... Aina Maria punehtui ja joutui kovasti hämille.
-- Arvaat maar hyvinkin. Näetsä, minä olen leskimies ja...
Kamarin ovi samassa vedettiin auki ja sisään astui Porvari-Jussi
Rantalan emännän kanssa. Ensin mainittu virkkoi iloisesti ja lipeästi:
-- Se sopii niin hyvin, niin mainion hyvin. Sellainen rikas pesä kuin
Markku on ja sellainen kunniallinen, moitteeton mies. Ja tuo teidän
Aina Maria... sopii Markun emännäksi niin mainion hyvin, vaikka sitä
naimista tietysti kadehditaan viidessä pitäjässä. Näette, sellainen
kunniallinen, moitteeton mies. Se sopii niin hyvin.
-- Sopii se, sopii se, hoki Rantalan emäntä, kyllä se sopii.
-- Mikä Markun talossa emännän keikkuessa? Elää vaan ja on, ei puutu
mikään. Pellot talon ympärillä, karjaa ja lampaita, kultaa ja hopeaa,
silkkiä ja samettia. Oho-ooi, Aina Maria, oho-ooi, ei toista kertaa
tule sulle tarjolle tällaisia.
Porvari-Jussi näytti verrattoman puhemiestaitonsa.
Kaarle Henrikin korvissa nuo ylistykset olivat aivan paikallaan, olivat
vallan välttämättömiä, sillä tyttö oli nuori, ja nuoren järki tarvitsee
nyhjäystä. Niillä on tähän maailman aikaan monenlaisia hassutuksia
päässä niillä nuorilla tytöillä. Menevät monasti köyhälle miehelle,
joka päälle päätteeksi on hurjakin, ainoastaan sen vuoksi, että se
sattuu olemaan nuori -- ja hylkäävät vanhan ja vakavan, vaikka onkin
rikas. Jos tuo Aina Mariakin, mutta ei, kyllä se on toki viisaampi. Se
teki jo vuosi taaksepäin häneen sellaisen vaikutuksen, että on viisas.
Liisa-vainaja sairasti silloin ja hän kävi kaupungissa rohtoja
hakemassa. Aina Maria seisoi Rantalan kaivolla, kun hän teki
paluumatkaa. Silloin jo tuli ajatus hänen päähänsä kuin leimaus... että
jos Liisa vain kuolee tautiinsa, niin tuo tyttö... tuo tyttö se toki on
viisas. Siitä pitäen oli hän asiaa ajatellut ja...
-- Saanko jättää kihlat? Markun lihava isäntä nousi ylös ja katsoi
kysyvän näköisenä Rantalan emäntää.
-- Saatte, hyvä isäntä, ei meidän puolesta ole mitään estettä. Parempaa
onnea emme ole osanneet Aina Marialle toivoa.
Ne oli komeat kihlat, jotka vedettiin esille. Kultakello, kolme paksua
kultasormusta ja viidensadan markan seteliraha.
-- No, Aina Maria, mitä sanot? Kelpaako ottaakses? kysyi Porvari-Jussi.
-- En minä oikein vielä... jos antaisitte olla toiseen kertaan... en
minä näin äkkiä.
Aina Maria sopersi jotakin kiellontapaista, mutta äiti kaappasi häneltä
suunvuoron, vakuuttaen että tottahan ne kelpaa... ujostelee vaan, kun
on nuori ja lapsellinen.
Rantalan isännän ja emännän saattamana kosija puhemiehineen vihdoinkin
lähti, luvaten piammiten uudistaa käyntinsä. Vasta heidän mentyään tuli
Aina Maria täydellisesti tajuihinsa. Hän viskasi kihlat pöydälle ja
vannoi pyhästi, ettei se aurinko ikinä nouse, jolloin hän lähtisi
pappiloihin ja vihille Markun Kaarle Henrikin kanssa. Ei ikinä, siitä
luonnollisesta syystä, että hän jo vuoden kaksi on ajatellut myllärin
Lauria siksi, jonka kanssa hän polvistuu vihkituolille. Lauria, jolla
oli niskassa niin kauniit kähärät, joka aina puhui päinvastoin kuin
ajatteli, joka aina härnäili muita tyttöjä sen vuoksi, ettei kukaan
olisi päässyt heidän vehkeittensä perille... että he kattelivat
toisiaan eri tavalla kuin muita, että he puhuivat silmän luonneilla
monta asiaa. Sitte kun Laurin vanha isä kuolee, tulee Laurista mylläri
ja hänestä myllärin emäntä. Niin kauvan ei kumpainenkaan huoli
kenestäkään toisesta, vaan odottavat vaikka vuosia kymmenen. Asiasta ei
oltu virkattu sanaakaan heidän välillään, mutta se oli niin
luonnollista, ettei se vakuuttelemista tarvinnut. Hän ja Lauri, Lauri
ja hän, se oli niin luonnollista. Ketään kolmatta ei heidän väliinsä.
Ei rikasta, ei köyhää, ei nuorta, ei vanhaa. Ei milloinkaan, ei
milloinkaan.
Noiden ajatusten tuudittamana Rantalan Aina Maria sinä yönä nukkui
uneen.
Aamulla tuli äiti kamariin, silmät ilosta loistavana. Ja virkkoi:
-- Sitä onnea kun sinulle tuli, Aina Maria, sitä onnea. Isä ja minä
olemme...
-- En minä huoli koko onnesta, elkää toivoko. Lähden ennen vaikka kotoa
pois.
-- Lapsi, ajattele mitä puhut. Rikas, kunniallinen mies tarjoo sinulle
kätensä, talonsa, tavaransa ja sinä... Muista Viljolan Ainaa, joka
rakastui renkimieheen ja hylkäsi kaikki kunnolliset kosijansa.
Millaisen sai palkan? Nyt on lapsi kummallakin käsivarrella, mies juo
ja elää huonoa elämää eikä kuulu kauniita juttuja Ainastakaan. Missä on
rakkaus... rakkaus... rakkaus... se Viljolan Ainan kuuma rakkaus? Se
hukkui silakan suolaveteen.
-- Minä viisi Ainasta, mutta Markun Henrikistä en huoli, elkää luulko
sinne päinkään.
-- Lapsi, lapsi... ja äiti alkoi saman jutun uudestaan toisessa
muodossa. Aina Maria kuunteli välinpitämättömänä, mutta siitä
huolimatta jäi yksi ja toinen siemen itämään ajatusten rakoloihin.
Pyörähdellä rikkaan talon emäntänä, jossa oli suuret vaate-aitat, suuri
pellavamaa, hopeata ja silkkiä... olisipa se jotakin. Kirkonmäellä ja
kaikissa tilaisuuksissa ihmiset kuiskaisivat toisilleen: näettekö,
tuolla tulee rikkaan Markun emäntä!
Parin viikon kuluttua uudisti kosija käyntinsä ilman puhemiestä, sitte
hän taasen tuli viikon päästä. Aina Mariaa vapisutti aina kun olivat
kahdenkesken. Kaarle Henrikki teki häneen samallaisen vaikutuksen, kuin
sadun vuoren peikko, joka söi herkukseen ihmisiä.
Kun ehdittiin niin pitkälle, että pappiloihin meno tuli kysymykseen,
kuohahti Aina Marian vastarinta tulisen kovana ilmoille. Hän ei ikinä
menisi Kaarle Henrikin rinnalla pappiloihin eikä myös antaisi
suostumustaankaan. Ennen saisivat hänet vaikka tappaa.
Kuohahdusta seurasi hervostuminen, jota äiti osasi käyttää hyväkseen,
tinkimällä Aina Marialta sanattoman suostumuksen.
-- Jos tietäisit, virkkoi hän äidillisen hellästi ja iloisesti, miten
maailma hohisee ja kohisee pelkästä kateudesta, kun sinä pääset niin
hyviin naimisiin, etpä hyvä lapsi...
-- Hohiskoot miten parhaiten lystäävät, ei minun yhtään pistä
vihakseni. Vieköön Markun isäntä kihlansa noille kadehtijoille, minä en
niistä kauvemmin huoli.
-- Ei se enää käy laatuun, hyvä lapsi.
-- Miksi ei käy? Aina Maria sävähti tulipunaiseksi.
-- Siksi että laki on siinä kohdassa ankara, ei leskimiestä saa
narrata. Kun on kihlat otettu, niin...
-- Hyvä Luoja, enhän minä ole mitään kihloja ottanut.
-- Sinä olet suostunut, se ajaa asian. Ensi lauvantaina menette
pappiloihin ja sillä hyvä. Kun aikaannut ja tulet järkeväksi, kiität
äitiäsi.
Aina Maria ei vastannut mitään. Seuraavana lauvantaina tuli Markun
isäntä Porvari-Jussin seurassa Rantalaan. Kirjoitettiin muuan paperi,
johon Aina Mariakin piirsi nimensä, ja paperin kanssa lähtivät
Porvari-Jussi ja Markun isäntä pappilaan.
Seuraavana huomisena kuulutettiin ensimmäisen kerran kristilliseen
avioliittoon talonisäntä, kunniallinen leskimies Kaarle Henrikki ja
kunniallinen talontytär, nuori neito Aina Maria...
Häät vietettiin jo syksyllä. Niiden kiirehtimiseen oli erityinen syy...
Markun emäntävainaalta oli jäänyt puolen vuoden vanha lapsi, jolta
puuttui kokonaan äidin hellä hoito. Sen vuoksi Kaarle Henrikki kiirehti
häitä niin kovasti.