täytyi kääntyä poispäin välttääkseen Jedekin jäykkää katsetta, jolla
tämä häneen tuijotti. Väsyneenä heittäytyi hän eräälle penkille,
jonka luo he olivat saapuneet, ja sulki silmänsä. Hän näki äkkiä
itsensä jälleen puutarhassa istumassa, ja vanhan rouva Ladenbauerin
ääni kaikui hänen korvissaan: "Maria lähetti paljon terveisiä ja
käski kysyä, ettekö tahtoisi tulla seuraamme esityksen päätyttyä?"
Breiteneder muisti, miten hänen yhtäkkiä oli tullut niin hyvä olla,
aivankuin Maria olisi antanut hänelle kaikki anteeksi. Hän joi
viininsä loppuun ja tilasi uutta parempaa. Hän joi niin paljon, että
koko elämä tuntui hänestä paljon kevyemmältä. Hän katseli ja kuunteli
tyytyväisenä seuraavia esityksiä, taputti käsiään niinkuin muutkin,
ja kun esitys oli loppunut, meni hän hyväntuulisena puutarhan ja
salin läpi ravintolan erikoishuoneeseen pyöreän nurkkapöydän luo,
jonka ympärille seurue esityksen jälkeen tavallisesti kokoontui.
Muutamia oli sinne jo saapunutkin: Wiegel-Wagel, Jedek rouvineen
ja eräs rilliniekka herra, jota Breiteneder ei tuntenut -- kaikki
tervehtivät häntä eivätkä ollenkaan olleet erityisesti ihmeissään hänen
saapumisestaan. Äkkiä kuuli hän Marian äänen sanovan takanaan: "Kyllä
minä osaan sinne äiti, tunnenhan minä tien." Breiteneder ei uskaltanut
kääntyä, mutta samassa istuikin Maria jo hänen vieressään ja sanoi:
"Hyvää iltaa, herra Breiteneder -- mitenkä Te voitte?" Samassa hetkessä
muisti Breiteneder myös, että Maria oli aina teititellyt erästä nuorta
miestä, joka kerran aikaisemmin oli ollut hänen rakastajansa. Sitten
söi Maria illallisensa; kaikki oli valmiiksi leikattuna asetettu hänen
eteensä, ja koko seurue oli iloinen ja hilpeä, aivankuin mitään ei
olisi muuttunut. "Se onnistui hyvin", sanoi vanha Ladenbauer. "Nyt
tulee taasen paremmat ajat." Rouva Jedek kertoi, että kaikki olivat
pitäneet Marian ääntä kauniimpana kuin ennen, ja herra Wiegel-Wagel
kohotti lasinsa ja huusi: "Parantuneen malja!" Maria nosti lasinsa
korkealle ilmaan ja kaikki kilistivät hänen kanssaan, Karlekin kosketti
lasillaan Marian lasia. Silloin tuntui Karlesta, aivankuin Maria
olisi tahtonut upottaa kuolleet silmänsä hänen silmiinsä ja kuin
voisi hän katsoa syvälle hänen sieluunsa. Marian velikin oli siellä
hyvin hienosti puettuna ja hän tarjosi Karlelle sikaarin. Mutta Ilka
oli kaikista iloisin; hänen ihailijansa, eräs nuori, paksu mies,
istui vastapäätä häntä ja keskusteli innokkaasti herra Ladenbauerin
kanssa. Rouva Jedek ei ollut riisunut keltaista sadenuttuaan yltään
ja tuijotti erääseen nurkkaan, missä ei ollut mitään nähtävää. Pari
kolme kertaa tuli naapuripöydistä ihmisiä onnittelemaan Mariata;
hän vastasi entisellä hiljaisella tavallaan, aivankuin kaikki asiat
olisivat ennallaan. Äkkiä sanoi Maria Karlelle: "Mutta miksi Te
olette niin ääneti?" Nyt vasta huomasi Karl koko ajan istuneensa
suutansa avaamatta. Mutta nyt muuttuikin hän vilkkaammaksi kuin muut
ja otti osaa keskusteluun; Marialle vain hän ei sanonut sanaakaan.
Rebay kertoi siitä ihanasta ajasta, jolloin hän oli kirjoittanut
kupletteja Matras'elle, esitti erään kolmekymmentaviisi vuotta sitten
valmistamansa ilveilyn näytellen itse tavallaan kaikki osat. Eritoten
herätti hänen esityksensä böömiläisenä soittoniekkana suurta hilpeyttä.
Kello yksi poistuttiin. Rouva Ladenbauer talutti tytärtään. Kaikki
nauroivat ja huusivat -- -- -- se oli aivan kummallista; kukaan ei
pitänyt sitä enää minään ihmeellisenä, että Marialle oli koko maailma
nyt aivan pimeä. Karl käveli hänen vierellään. Äiti kysyi Karlelta
huolettomasti kaikenlaista: Mitenkä kotona jaksettiin, oliko Karlella
ollut hauskaa matkallaan ja Karl kertoi kiireesti kaikenlaisista
asioista, mitä hän matkallaan oli nähnyt, varsinkin kertoi hän
teattereista ja varieteista, joissa hän oli käynyt, ja ihmetteli vain
yhä, miten varmana Maria käveli äitinsä vierellä ja miten rauhallisena
ja iloisena Maria kuunteli häntä. Sitten istuivat he kaikki kahvilassa,
vanhassa, savuisessa huoneessa, joka tähän aikaan oli jo aivan
tyhjä; unkarilaisen Ilkan paksu ystävä kestitsi seuruetta. Ympärillä
vallitsevan melun ja rähinän aikana oli Maria painautunut aivan lähelle
Karlea, niinkuin usein ennenkin, niin että Karl tunsi hänen ruumiinsa
lämmön. Ja äkkiä tunsi hän Marian koskettavan ja silittävän kättään
sanaakaan sanomatta. Karl olisi niin mielellään tahtonut sanoa hänelle
jotain -- jotain herttaista, lohduttavaa -- mutta hän ei voinut
-- -- --. Hän katsoi Mariata sivustapäin ja hänestä tuntui jälleen kuin
Marian silmät katsoisivat häneen; mutta se katse ei ollut ihmisen
katseen kaltainen, vaan siinä oli jotain kamalaa, outoa, josta hän
ei ollut ennen tiennyt -- ja häntä rupesi kauhistuttamaan, aivankuin
hänen vieressään olisi istunut kummitus -- -- -- Marian käsi vapisi
ja hän veti sen hiljaa pois ja kuiskasi: "Miksi sinä pelkäät? Minähän
olen vielä entinen sama Maria." Karl ei taaskaan voinut vastata, vaan
puheli muitten kanssa. Jonkun ajan perästä huusi äkkiä joku: "Mutta
missä on Maria?" Se oli rouva Ladenbauer. Nyt vasta huomasivat kaikki,
että Maria oli kadonnut. "Missä on Maria?" huusivat toisetkin. Muutamat
nousivat ylös, vanha Ladenbauer seisoi kahvilan ovella ja huusi
ulos kadulle: "Maria!" Kaikki olivat kiihtyneitä, yleinen sekasorto
vallitsi. Joku sanoi: "Kuinka saatetaankaan antaa sellaisen olennon
nousta ja poistua yksin?"
Äkkiä kuului talon pihalta huuto: "Tuokaa kynttilöitä! -- -- -- Tuokaa
lyhtyjä!" Ja joku huusi: "Jesus Maria!" Se oli jälleen vanhan rouva
Ladenbauerin ääni. Kaikki syöksyivät kahvilan pienen kyökin kautta
pihalle. Oli jo ruvennut hämärtämään. Vanhan, yksikerroksisen talon
pihaa ympäröi puukäytävä, eräs mies paitahihasillaan nojasi käsipuuta
vasten pitäen palavaa kynttilää kädessään ja katsoi alas. Kaksi
yöpuvussa olevaa naista ilmestyi hänen taakseen, eräs mies juoksi
narisevia portaita alas. Tämän vain Karl ensin näki. Sitten näki hän
jotain kimaltavaa silmiensä edessä, joku kohotti valkoista pitsihuivia
ja pudotti sen jälleen. Hän kuuli vierellään sanottavan: "Ei siinä enää
mikään auta -- -- -- ei hän siitä enää nouse -- -- -- Hakekaa toki
lääkäri! -- -- -- Missähän ne pelastusyhdistyksenkin toimihenkilöt
ovat? -- -- -- Apua! Apua! -- -- --". Kaikki kuiskailivat keskenään,
muutamat kiiruhtivat kadulle, Karl seurasi tahtomattaan silmillään
erästä olentoa; se oli keltaiseen viittaan puettu pitkä rouva Jedek,
joka epätoivoisena piteli molemmilla käsillään otsaansa ja juoksi pois
eikä enää tullut takaisin -- -- -- Karlen takana tunkeili ihmisiä.
Hänen täytyi työkkiä kyynäspäillään taaksepäin voidakseen estää itsensä
syöksymästä rouva Ladenbauerin päälle, joka makasi polvillaan maassa
pitäen Marian molempia käsiä omissaan, keinutellen niitä edestakaisin
ja huutaen: "Puhu nyt toki, lapseni! -- -- -- puhu, puhu! -- -- --!"
Vihdoinkin tuli joku lyhdyn kanssa, se oli talonmies, ruskeassa
yönutussa, tohvelit jalassa; hän valaisi makaavan kasvoja. Sitten hän
sanoi: "Mikä onnettomuus! Hän on varmaankin pudonnut pää edellä tuohon
kaivon viereen." Karl näki nyt, että Maria makasi kaivon rautakehän
vieressä. Äkkiä sanoi käytävällä seisova paitahihaisillaan oleva mies:
"Minä kuulin jotain kolinaa, siitä ei ole vielä viittäkään minuuttia!"
Kaikki katsoivat häneen ylös, mutta hän vaan kertasi uudelleen: "Siitä
ei ole vielä viittäkään minuuttia, kun minä kuulin kolinaa" -- -- --
"Mutta mitenkä hän osasi sinne ylös?" kuiskasi joku Karlen takana.
"No, mutta hänhän tunsi talon", vastasi joku toinen; "hän tietystikin
hapuili kyökin läpi, nousi sitten puuportaita ylös, ja hyppäsi sitten
kaiteen yli -- eihän se mitä vaikeaa ollut!" Tällaista kuiskailua
kuuli Karl ympärillään, mutta hän ei tuntenut edes puhuvien ääniä,
vaikka kaikki varmaankin olivat pelkkiä tuttavia; eikä hän kääntynyt
katsomaankaan. Jossakin lähellä kiekui kukko. Karlesta tuntui kaikki
unennäöltä. Talonmies asetti lyhdyn kaivon kehykselle; äiti huusi:
"Eikö lääkäri jo kohta tule?" Vanha Ladenbauer nosti Marian pään, niin
että lyhdyn valo valaisi suoraan tämän kasvoja. Karl näki nyt aivan
selvästi, miten sieramet ja huulet liikkuivat ja miten hänen kuolleet
silmänsä tuijottivat häneen juuri samalla tavalla kuin aikaisemmin.
Hän näki myöskin, että se paikka maasta, josta Marian pää oli nostettu
ylös, oli punainen ja märkä. Hän huudahti: "Maria! Maria!" Mutta kukaan
ei kuullut häntä, ei edes hän itsekään. Käytävällä oleva mies seisoi
yhä paikallaan nojaten kaiteeseen, ja molemmat naiset hänen vieressään,
aivankuin he olisivat olleet katsomassa jotain esitystä. Kynttilä oli
sammunut. Sinipunainen aamuhämärä peitti ilman. Rouva Ladenbauer oli
käärinyt Marian pään valkoiseen pitsihuiviin; Karl seisoi liikahtamatta
ja tuijotti alas. Yht'äkkiä valkeni. Hän näki, että Marian kasvot
olivat aivan rauhalliset eikä mikään muu liikkunut kuin veripisarat,
jotka tukasta otsalta valuivat hiljaa poskille ja kaulaa myöten alas
märälle kivitykselle; ja hän tiesi nyt, että Maria oli kuollut -- -- --
Karl aukaisi silmänsä, aivankuin pahaa unta pois karkoittaakseen. Hän
istui yksin tien vieressä olevalla penkillä, ja hän näki kapellimestari
Rebayn ja hupsun Jedekin kiiruhtavan samaa tietä alas, jota he kaikki
yhdessä olivat tulleet ylös. Molemmat näyttivät puhelevan kiivaasti
keskenään, huitoen käsillään ja suuria liikkeitä tehden, Jedekin
kävelykeppi kuvastui taivaanrantaa vasten kuin hieno viiva; he kulkivat
yhä kiivaammin kevyen pölypilven heitä ympäröidessä, mutta sanat
haihtuivat tuuleen. Koko maisema oli hohtavan valoisa ja alhaalla
laaksossa sydänpäivän helteessä liikehti ja väikkyi kaupunki.
Gabriel vainaa.
Irene tanssi Ferdinandin ohitse erään herran kanssa, jota Ferdinand
ei tuntenut, nyökäytti päätään aivan hiljaa ja hymyili. Ferdinand
Neumann kumarsi syvempään, kuin hänen tapansa oli. Irenekin on
näemmä täällä, ajatteli hän ihmeissään ja tunsi itsensä yhtäkkiä
entistään vapaammaksi. Jos Irene kerran saattoi jo neljän viikon
perästä Gabrielin kuoleman jälkeen liidellä valkoisessa puvussa
jonkun tuntemattoman herran kanssa valaistussa salissa, niin ei
hänenkään, Ferdinandin, enää tarvinnut olla tunnon tuskissa tähän
remuavaan huvitilaisuuteen tulostaan. Tänä iltana oli Ferdinand ensi
kertaa neljän viikon hiljaisen eristäytymisen jälkeen tuntenut halua
tavata jälleen ihmisiä. Vanhempiensa odottamattomaksi iloksi, jotka
tuskin osasivat käsittää poikansa syvää surua sangen vieraan tuttavan
kuoleman johdosta, oli Ferdinand ilmestynyt illalliselle hännystakkiin
puettuna ja ilmoittanut menevänsä juristien tanssiaisiin ja pian oli
hän poistunut hyvillään siitä, että oli tuottanut kunnon vanhemmilleen
pienen ilon ilman erikoista vaivaa.
Ajurissa ajaessaan Sofiansaleja kohti tuli hänen jälleen vähän paha
olla. Hän muisteli sitä yötä, jona hän Vilhelmiinan akkunasta oli
nähnyt erään olennon kävelevän edes takaisin kaupunginpuiston aidan
vierustaa; muisti aamun, jona hän vielä vuoteessa maatessaan, oli
nähnyt sanomalehdessä uutisen Gabrielin itsemurhasta, muisti sen
hetken, jolloin Vilhelmiina oli antanut hänelle luettavaksi sen
järkyttävän kirjeen, jossa Gabriel heitti viimeiset jäähyväiset tälle
moitteen sanaa sanomatta. Vielä portaita ylös noustessaan ja itse
salissakin musiikin soidessa oli hän yhä alakuloinen; vasta Irenen
nähtyään tuli hän iloisemmaksi.
Ferdinand oli jo tuntenut Irenen muutamia vuosia, suurempaa huomiota
häneen kiinnittämättä, ja yhtä vähän kuin perheen muillekaan tuttaville
oli Irenen mieltymys Gabrieliin Ferdinandillekaan mikään salaisuus.
Kun Ferdinand pari päivää ennen joulua oli käymässä Irenen vanhempien
luona, oli Irene laulanut miellyttävällä tummalla äänellään pari
laulua. Gabriel oli häntä säestänyt, ja Ferdinand muisti selvään
itsekseen ihmetelleensä: Miksi tuo kunnon poika ei mene naimisiin tuon
herttaisen, koruttoman tytön kanssa, vaan juoksentelee tuon suurellisen
Vilhelmiinan perässä, joka hänet varmaankin pian pettää? Ferdinand ei
tosin sinä päivänä voinut aavistaa että kohtalo oli valinnut juuri
hänet tämän ennustuksen toteuttajaksi. Mutta mitä hänen todelliseen
syyllisyyteensä Gabrielin kuolemaan nähden tulee, niin oli Anastasius
Treuenhof, kaikkien maallisten ja jumalallisten asioitten ymmärtäjä,
heti selittänyt, että Ferdinand ei ollut tässä asiassa edustanut
omaa yksilöllistä itseään, vaan yleistä periaatetta, minkä vuoksi
hänellä kyllä saattoi olla aihetta lievään kaihomielisyyteen, mutta
ei mihinkään vakavaan katumukseen. Siitä huolimatta oli Ferdinandista
tuntunut tuskalliselta, kun Vilhelmiina heidän seistessään Gabrielin
haudalla, jolla kuihtuvat hautaseppeleet vielä makasivat, yhtäkkiä
oli sanonut hänelle, jonka poskella vielä kuumat kyyneleet kierivät,
äänenpainolla, jonka Ferdinand niin hyvin tunsi näyttämöltä: "Niin,
sinä heittiö, saat sitä nyt itkeä." Tuntia myöhemmin vannoi Vilhelmiina
kuitenkin, että hän olisi Ferdinandin tähden uhrannut paremmankin kuin
Gabrielin, ja viime aikoina näytti Ferdinandista usein siltä kuin olisi
Vilhelmiina yksinkertaisesti unohtanut kaiken surullisen, mitä oli
tapahtunut. Treuenhof osasi selittää tämänkin kummallisen asian siten,
että naiset luonnon alkuvoimia lähempänä olevina kuin miehet alunpitäin
olivat luodut rauhallisesti mukaantumaan välttämättömyyteen.
Irene tanssi toisen kerran Ferdinandin ohitse ja hymyili jälleen. Mutta
hänen hymyilynsä oli nyt toisellainen kuin ensi kerralla; kiehtovampi,
tervehtivämpi ja hänen katseensa seurasi Ferdinandia liidellessään
jälleen eteenpäin ja kadotessaan tanssittajansa kanssa ihmisjoukkoon.
Valssin loputtua käveli Ferdinand ympäri salia tuumien itsekseen,
mikä hänet oli oikeastaan tänne houkutellut, ja oliko vaivan arvoista
antaa tällaisen ala-arvoisen hälisevän tanssi-illatsun häiritä hänen
elämänsä ylevää surumielisyyttä, joka viime aikoina Vilhelmiinan
seurassa intohimon hetkinä sai synkän ihanuuden hohteen. Ja hän sai
äkkiä halun lähteä pois, ei ainoastaan tanssiaisista, vaan lähimmässä
tulevaisuudessa, ehken jo huomenna koko kaupungista ja matkustaa
etelään Sisiliaan tai Egyptiin. Hänen siinä juuri tuumiessaan,
sanoisiko hän ennen lähtöänsä jäähyväiset Vilhelmiinalle -- seisoi
Irene äkkiä hänen edessään. Irene nyökäytti kevyesti päätään vastaten
Ferdinandin tervehdykseen; Ferdinand tarjosi hänelle käsivartensa ja
vei hänet tungoksen läpi salista johtavia mataloita portaita myöten
tanssisalin ympäri kiertävälle katetuilla pöydillä varustetulle
leveälle käytävälle. Musiikki alkoi soittaa ja ensimäisten sävelten
kaikuessa sanoi Irene hiljaa: "Hän on kuollut -- ja me molemmat olemme
nyt täällä." Ferdinand pelästyi hieman, kiiruhti tahtomattaan kulkuaan
ja huomautti vihdoin: "Tänään olen ensi kertaa sen jälkeen suuremmassa
seurassa."
"Minä olen tänään jo kolmatta kertaa huveissa", vastasi Irene
kirkkaalla äänellä. "Kerran olin teatterissa ja toisen kerran eräässä
iltamassa."
"Oliko hauskaa?" kysyi Ferdinand.
"En tiedä. Joku soitti pianoa, joku toinen esitti hullunkurisia
juttuja, ja sitten tanssittiin."
"Niin, se on aina samallaista", huomautti Ferdinand. He seisoivat
erään oven edessä. "Minut on pyydetty katrilliin", sanoi Irene,
"mutta minä en halua sitä tanssia. Paetaan me parvelle." Ferdinand
vei Irenen kapeaa, kylmää kiertoporrasta myöten ylös. Hän näki hienoa
ihojauhoa Irenen olkapäillä. Hänen musta tukkansa riippui raskaana
solmuna syvällä niskassa. Hänen kätensä lepäsi kevyesti Ferdinandin
käsivarrella. Parven ovi oli auki, ensimäisessä aitiossa istui viinuri,
joka heti nousi ylös.
"Tahdon juoda lasin samppanjaa", sanoi Irene.
Ohoh! ajatteli Ferdinand -- oliko tuo nainen mielenkiintoisempi kuin
mitä luulin? Vai teeskentelikö hän?
Ferdinand tilasi viiniä ja laittoi Irenelle istuimen siten, ettei häntä
voinut alhaalta nähdä.
"Tehän olitte hänen ystävänsä?" sanoi Irene katsoen Ferdinandia suoraan
silmiin.
"Hänen ystävänsäkö? Niin ei oikeastaan voi sanoa. Kaikessa tapauksessa
oli meidän suhteemme viime vuosina hyvin höllä." Ja hän ajatteli:
Kuinka kummallisesti hän katsoo minua. Aavistaakohan häh, että minä
-- -- -- Hän jatkoi kuitenkin: "Noin viisi tai kuusi vuotta sitten
kuuntelimme me yhtaikaa muutamia luentoja yliopistossa. Me opiskelimme
molemmat nimittäin lakitiedettä, -- joutessamme. Ja noin kolme vuotta
sitten, syksyllä, teimme me yhdessä polkupyörämatkan Innsbruckista,
jossa me aivan sattumalta tapasimme toisemme. Matkamme kävi Brennerin
yli. Veronassa erosimme taasen. Minä matkustin kotiani, hän Roomaan."
Irene nyökkäsi ehtimiseen, aivankuin hän kuulisi pelkästään tuttuja
asioita. Ferdinand jatkoi: "Roomassa kirjoitti hän ensimäisen
kappaleensa, taikka paremminkin ensimäisen, mikä esitettiin."
"Niin", sanoi Irene.
"Hänellä ei ollut paljon onnea", huomautti Ferdinand. Samppanjapullo
seisoi pöydällä. Ferdinand täytti lasit. He kilistelivät lasejaan,
ja juodessaan katsoivat he vakavina toistensa silmiin, aivankuin he
olisivat juoneet ensimäisen lasin vainajan muistoksi. Sitten laski
Irene lasinsa pöydälle ja sanoi rauhallisesti: "Hän tappoi itsensä sen
Bischofin tähden."
"Niin väitetään", vastasi Ferdinand koruttomasti ja tunsi
tyytyväisyyttä siitä, ettei hän pienimmälläkään ilmeellä ilmaissut
itseänsä.
Katrillin johtosäveleet kaikuivat niin voimakkaasti, että
samppanjalasit hiljaa tärisivät.
"Tunnetteko Te neiti Bischofin persoonallisesti?" kysyi Irene.
"Kyllä", vastasi Ferdinand. Hän ei siis aavista mitään, ajatteli
Ferdinand. Jos hän sen aavistaisi, niin ei hän varmaankaan joisi
kanssani samppanjaa täällä ylhäällä. Taikka ehken hän juuri sentähden
-- -- --?
"Minä näin neiti Bischofin äskettäin Medeana", sanoi Irene. "Menin
aivan hänen tähtensä teatteriin. Gabrielin kappaleen ensi-illan jälkeen
viime vuonna en ole häntä lavalla nähnyt. Silloin kai heidän suhteensa
alkoi?"
Ferdinand kohautti olkapäitään, hän ei tiennyt mitään. Hän vain
vahvisti: "Neiti Bischof on suuri taiteilijatar."
"Se on kyllä mahdollista", vastasi Irene, "mutta minä en luule, että
hänellä senvuoksi on oikeutta -- -- --"
"Mitä oikeutta?" kysyi Ferdinand täyttäessään lasit uudelleen.
"Oikeus syöstä ihminen kuolemaan", lopetti Irene katsoen ilmaan.
"Mutta, neitiseni", sanoi Ferdinand varovaisesti, "tässä on
kovin vaikea ratkaista, missä toiselta puolen oikeus ja toiselta
vastuunalaisuus alkaa. Ja kun ei tunne kaikkia asian haaroja, niin
kuinka voi silloin -- -- -- Neiti Bischof kuuluu jokatapauksessa
sellaisiin ihmisiin, jotka, miten minä sen nyt sanoisinkaan, ovat
lähempää sukua alkuhenkien kanssa kuin me muut ihmiset, ja sellaisia
olentoja ei nähtävästi saa mitata samalla mittapuulla kuin meikäläisiä."
Irene oli laskenut pienen vanhanaikaisen norsunluisen viuhkansa
pöydälle, mutta otti sen siitä nyt jälleen vilvoitellen sillä poskiaan
ja otsaansa. Sitten joi hän lasinsa yhdellä siemauksella pohjaan ja
sanoi: "Hänen uskottomuutensa Gabrielia kohtaan -- no niin, sen voi
ehkä ymmärtää. Mutta miksikä hän ei ollut suora Gabrielille? Miksikä
hän ei sanonut hänelle suoraan; kaikki on lopussa. Rakastan toista,
erotkaamme. Se olisi kyllä kovasti koskenut Gabrieliin, mutta kuolemaan
se ei olisi häntä vienyt."
"Kukapa sen tietää", sanoi Ferdinand hitaasti.
"Aivan varmasti ei", vastasi Irene ankarasti. "Inho se hänet kuolemaan
vei. Inho. Kun hänen täytyi ajatella: samat sanat, joita minä tänään
kuulin, samat hellyyden osoitukset, joita minä tänään sain -- -- --"
Irenen ruumis vavahteli, katse liiteli kaiteen yli saliin ja hän
vaikeni.
Ferdinand katsoi häntä, eikä ymmärtänyt kuinka kukaan ihminen
maanpäällä saattoi tappaa itsensä Vilhelmiinan tähden, jos tällainen
tyttö häntä rakasti. Hän epäili myös tällä hetkellä enemmän kuin
koskaan ennen Gabrielin taiteellisia lahjoja. Tosin muisti hän hyvin
huonosti sen Gabrielin kappaleen, jossa Vilhelmiina edellisenä talvena
oli näytellyt pääosaa ja kappaleen epäonnistumisen johdosta, aivankuin
korvaukseksi ruvennut Gabrielin rakastajattareksi. Irene sanoi nyt
hyvin hiljaa katse pois käännettynä: "Te ette siis seurustellut
Gabrielin kanssa viime vuosina?"
"Hyvin vähän", vastasi Ferdinand. "Vasta viime syksynä satuimme taas
muutamia kertoja yhteen. Tapasin hänet kerran sattumalta Ringillä.
[Kaupungin keskustaa kiertävä valtakatu Wienissä. Suomentajan muist.]
Hän oli juuri neiti Bischofin seurassa, ja kaikki kolme söimme sitten
yhdessä illallista kansanpuistossa. Se oli hyvin hauska ilta. Silloin
saattoi vielä istua ulkona, vaikka olikin jo lokakuun loppu. Sen
illan jälkeen olimme vielä pari kertaa yhdessä -- kerran -- tai pari
itsensä neiti Bischofin luona. Niin, näyttipä melkein siltä kuin olisi
taas pitkästä aikaa löydetty toisemme. Mutta siitä ei tullut mitään".
Ferdinand katsoi Irenen ohi ja hymyili.
"Minä tahdon Teille kertoa nyt jotakin", sanoi Irene "Minulla oli
aikomus mennä tapaamaan neiti Bischofia."
"Kuinka?" huusi Ferdinand ja katsoi Irenen otsaa, joka oli hyvin
valkoinen ja korkeampi kuin tytöillä tavallisesti.
Katrilli oli päättynyt ja soitto taukosi. Alhaalta kuului äänten
hälinää. Muutamia turhanpäiväisiä sanoja kaikui selvemmin ylös,
aivankuin niillä olisi ollut suurempi voima ponnahtaa irti toisista
sanoista.
"Minä olin sen jo aivan varmasti päättänyt", sanoi Irene
leikitellessään norsunluisella viuhkallansa. "Mutta -- ajatelkaas
kuinka lapsellista: viime hetkessä rohkeuteni aina petti."
"Minkävuoksi Te tahdoitte häntä tavata?" kysyi Ferdinand.
"Minkävuoksiko? Sehän on hyvin yksinkertaista. Tahdoin nähdä hänet
kasvoista kasvoihin, kuulla hänen ääntään, tahdoin tietää, miten
hän tavallisessa elämässään puhuu ja liikkuu ja kysyä häneltä
kaikenlaisia jokapäiväisiä asioita. Ettekö sitä ymmärrä?" lisäsi
hän äkkiä kiivaasti, nauroi lyhyesti, otti siemauksen lasistaan ja
jatkoi. "Onhan mielenkiintoista oppia tuntemaan, minkälaisia nuo
naiset oikeastaan ovat, nuo salaperäiset, joita täytyy mitata toisella
mittapuulla, niinkuin Te sanoitte, nuo, joiden tähden kunnon ihmiset
surmaavat itsensä ja jotka jo kolmen päivän perästä jälleen esiintyvät
näyttämöllä, niin ihanina ja suurina kuin ei mitään olisi tapahtunut."
Kaksi herraa meni heidän ohitsensa, he seisahtuivat, kääntyivät jälleen
takaisin ja tuijottivat Ireneen.
Ferdinandia suututti ja hän päätti mennä vaatimaan noita kahta herraa
kaksintaisteluun, jos heidän hävyttömyytensä vielä sekunninkaan
jatkuisi. Hän näki itsensä jo nimikortteja vaihtamassa, todistajia
vastaanottamassa, aamuhämärissä ajamassa Praterin halki [suuri,
kuuluisa puisto Wienissä], rintaan ammuttuna maahan vajoomassa ja
lopuksi Vilhelmiinan seisomassa hänen haudallaan jonkun ilveilijän
kanssa. Mutta ennenkuin hänen noille herroille sallimansa sekunti oli
kulunut, herkesivät he tuijottamasta ja menivät pois. Ja Ferdinand
kuuli jälleen Irenen äänen: "Nyt minulla olisi rohkeutta", sanoi hän
kummallisesti, melkein epätoivoisesti hymyillen.
"Rohkeutta, mihin?" kysyi Ferdinand.
"Rohkeutta mennä neiti Bischofin luo",
"Mennä neiti Bischofin luo -- -- nytkö --?"
"Niin, nyt juuri. Mitäs siihen sanotte?" Irene keinutti olkapäitään
soiton tahdin mukaan.
"Vai menemmekö valssia tanssimaan?"
"Se on ainakin lähempänä", arveli Ferdinand.