muuttunut siitä lähtien, kun tulimme tähän aitioon istumaan ja
samppanjaa juomaan? Ei mikään. Ei kerrassaan mikään. Ja äkkiä tuntuu
kuitenkin siltä kuin ei kuolema olisikaan ollenkaan niin kauheaa kuin
miksi sitä tavallisesti kuvitellaan. Katsokaahan; minä voisin nyt ilman
mitään muuta hypätä tuon kaiteen yli -- tahi jostakin tornista alas.
Se ei tunnu minusta miltään. Leikillä sen tekisin. Ja miten hyviksi
ystäviksi me olemme tulleet! Mutta siitä saatte kiittää Gabrielia."
"Enhän ole koskaan kuvitellutkaan, -- -- --" sanoi Ferdinand
kohteliaasti hymyillen ja huomasi, että hänen sydämensä hieman tykytti.
Irenen silmät eivät enää olleet iloiset, ne olivat suuret, mustat
ja vakavat. "Tiedättekö, kuinka minä olin kaiken ajatellut", sanoi
hän Ferdinandia kuulematta. "Tahdoin esitellä itseni alkavana
taiteilijattarena tai yksinkertaisesti vain kiihkeänä ihailijana. Jo
kauvan olen ikävöinyt -- -- -- jo kauvan olen halunnut -- -- -- tuohon
tapaan tahdoin alkaa. Hehän ovat kaikki hyvin turhamaisia nuo naiset,
eikö niin?"
"Se kuuluu ammattiin", vastasi Ferdinand.
"Ah, minä olisin imarrellut häntä niin, että hän olisi siitä kovin
ihastunut ja varmaankin kutsunut minut uudelleen luokseen -- -- --
Ja minä olisin mennytkin, hyvin usein ja meistä olisi tullut hyvät
tuttavat, ihan ystävättäret; kunnes minä sitten eräänä päivänä
-- -- -- niin -- kunnes minä jonakin hetkenä olisin huutanut hänelle
vasten kasvoja: 'Tiedättekö Te, mitä Te olette tehnyt -- -- --
Tiedättekö Te, mikä Te olette? Murhaaja! Niin, murhaaja Te olette,
neiti Bischof'."
Ferdinand katsoi häntä ihmetyksellä ja ajatteli jälleen: Mikä houkkio
se Gabriel olikaan.
Katrilli oli päättynyt, alhaalta kuului surinaa ja hälinää, mutta
kaikki tuntui tulevan etäämpää kuin ennen. Kaksi paria käveli ohitse,
he istuutuivat seinän vieressä olevaan läheiseen pöytään, juttelivat
ja nauroivat hyvin äänekkäästi. Sitten alkoi soitto jälleen; sävelet
kaikuivat huoneessa.
"Ja jos minä nyt menisin hänen luokseen?" sanoi Irene.
"Nytkö?"
"Luuletteko, että hän ottaisi minut vastaan?"
"Olisihan se vähän erikoinen vierailuaika", sanoi Ferdinand hymyillen.
"Nyt on vielä puoliyöhön pitkä aika ja hänhän on tänä iltana näytellyt."
"Tiedättekö sen?"
"Mitäs ihmeellistä siinä on, onhan se sanomalehdessä. Hän on kai juuri
nyt ehtinyt kotiinsa. Eikö se olisi maailman yksinkertaisin asia?
Ensin lähetetään nimikortti ja sitten kerrotaan joku juttu tai aivan
yksinkertaisesti koko totuus. Niin. Tulen juuri eräistä tanssiaisista,
haluni tutustua Teihin oli voittamaton, vain kerran tahdoin suudella
jumalallista kättänne -- -- ja niin edespäin. -- Sillä aikaa odottavat
vaunut alhaalla ja ennenkuin pitkä väliaika on loppunut olemme jälleen
täällä. Eikä kukaan ole sitä huomannut."
"Jos Te nyt todellakin aijotte sinne mennä, neiti", sanoi Ferdinand,
"niin sallinette minun tulla mukaan."
Irene katsoi häntä. Ferdinand näytti päättäväiseltä ja kiihoittuneelta.
"Ettehän toki luule, että minä todellakin -- -- --"
"Mutta tornista hyppäämiseen, neitiseni, siihen Teillä kyllä olisi
rohkeutta? -- -- --"
Irene katsoi hänen silmiinsä ja äkkiä nousi hän ylös. "No sitten
lähdetään heti", sanoi hän ja hänen otsallaan välähti tumma varjo.
Ferdinand kutsui viinurin, maksoi, tarjosi Irenelle käsivartensa ja
vei hänet kaksi kerrosta alempana olevaan etuhalliin. Siellä auttoi
hän Irenen päälle kirkkaanharmaan vaipan, jonka kauluksen Irene nosti
ylös ja verhosi päänsä pitsiliinalla. Sanaakaan sanomatta astuivat he
molemmat ulos. He nousivat ajuriin ja äänettömästi vierivät vaunut
lumisia katuja myöten päämääräänsä kohden.
Ferdinand katsoi joskus Ireneä sivustapäin. Hän istui liikkumatonna, ja
hänen peitetyistä kasvoistaan tuijottivat silmät pimeään. Kun vaunut
muutaman minuutin jälkeen pysähtyivät puistokadun varrella olevan
talon eteen, odotti Irene siksi kunnes Ferdinand oli soittanut ja
ovi avattu. Vasta sitten nousi hän vaunuista ja molemmat astuivat he
hitaasti portaita ylös. Ferdinand heräsi kuin unesta nähdessään tutun
kamarineitsyen seisovan edessään ja katsovan heitä ihmeissään.
"Olkaa hyvä ja kysykää neidiltä", sanoi Ferdinand, "tahtooko hän olla
niin ystävällinen ja ottaa meidät vastaan."
Tyttö hymyili tyhmästi ja vei heidät salonkiin. Kattolampun valot
loistivat, ja Ferdinand näki Irenen ja itsensä liitelevän kuin kaksi
vierasta ihmistä venetsialaisessa peilissä, joka riippui mustan,
loistavan flyygelin yläpuolella. Äkkiä iski häneen eräs ajatus. Mitä,
jos Irene olikin tuotattanut tänne itsensä murhatakseen Vilhelmiinan?
Mutta se ajatus haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin; mutta
joka tapauksessa näytti hänestä tuo nuori tyttö hänen vieressään
seisoessaan ja pitsiliinan hitaasti hänen päänsä päältä valuessa aivan
muuttuneelta, aivankuin vieraalta olennolta, jonka ääntä hän ei edes
tuntenut.
Eräs ovi aukeni ja Vilhelmiina ilmestyi puettuna sileään samettiseen
kotipukuun, joka jätti kaulan avoimeksi. Hän ojensi Ferdinandille
kätensä ja katsoi häntä ja Ireneä pikemmin iloisena kuin hämmästyneenä.
Ferdinand koetti selittää heidän yöllistä vierailuaan leikillisin
sanoin. Hän kertoi, kuinka Irene tanssin aikana ei ollut puhunut
mistään muusta kuin ihailustaan neiti Bischofia kohtaan, ja kuinka hän,
Ferdinand, jonkunlaisen laskiaistunnelman vallassa oli tarjoutunut
tänä yöllisenä hetkenä saattamaan Irene neitiä ihailemansa taloon --
silläkin uhalla, että molemmat tulisivat tuotapikaa toimitetuiksi
portaita alas.
"Mitä te hulluttelette", vastasi Vilhelmiina, "minä olen päinvastoin
hyvin ihastunut tästä vierailusta", ja hän ojensi kätensä Irenelle.
"Minun täytyy vain pyytää Teidän seuraanne illallista syödessäni, tulen
nimittäin juuri teatterista." He siirtyivät viereiseen huoneeseen,
jossa vihertävän kristalliruunun kolme himmeätä hehkulamppua valaisi
ainoastaan puoleksi katetun pöydän. Sillä aikaa kun Ferdinand riisui
turkkinsa ja heitti sen sohvalle, auttoi Vilhelmiina itse päällysviitan
Irenen olkapäiltä ja ripusti sen tuolin selkänojalle. Senjälkeen
otti hän laseja kaapista, täytti ne valkoisella viinillä, asetti ne
Ferdinandin ja Irenen eteen ja vasta sitten istuutui hän itse syömään,
otti rauhallisena lautaselleen palan kylmää lihaa, leikkasi sen, sanoi
"suvaitsetteko" ja alkoi syödä. Vähän väliä hymyili hän aivankuin
ajatuksissaan hyväntahtoisesti Irenelle ja Ferdinandille.
Vilhelmiinan mielestä on tämä tietysti aivan luonnollista, ajatteli
Ferdinand hieman pettyneenä. Ja jos minä olisin tullut vaikka
Kiinan keisarinnan kanssa ja ilmoittaisin hänelle nyt mandariiniksi
nimitykseni, ei sekään häntä ihmetyttäisi. Se on oikeastaan vahinko.
"Sillä naiset, jotka eivät koskaan hämmästy, eivät kuulu kenellekään
kokonaan -- -- --" Tämä oli Treuenhofin lause, joka jotenkin hämärästi
kaikui hänen korvissaan.
"Oliko tanssiaisissa hauskaa?" kysyi Vilhelmiina.
Ferdinand kertoi, että sali oli täpötäynnä, enimmäkseen rumia ihmisiä
ja että musiikkikaan ei ollut parasta lajia. Ja tähän tapaan haasteli
hän edelleen. Vilhelmiina katsoi häntä hyväntuulisena ja kääntyi Irenen
puoleen kysyen, oliko hänen kavaljeerinsa hyvä tanssija.
Irene nyökkäsi ja hymyili. Hänen vastauksensa oli melkein kuulumaton.
"Tehän näyttelitte tänään 'Feodooraa', neiti Vilhelmiina?" kysyi
Ferdinand estääkseen keskustelua katkeamasta. "Oliko hyvä huone?"
"Lappu luukulla", vastasi Vilhelmiina.
Irene sanoi: "Feodoorana en ole Teitä vielä, ikävä kyllä nähnyt, neiti
Bischof. Mutta äskettäin näin Teidät Medeana. Se oli ihanaa."
"Parahin kiitokseni", vastasi Vilhelmiina.
Irene lausui Vilhelmiinalle vielä muutamia ihailun sanoja, ja kysyi
sitten hänen lempikappaleitaan ja näytti kuuntelevan hänen vastauksiaan
mielenkiinnolla; vihdoin sukeutui ylimalkainen keskustelu siitä, kuka
on suurempi näyttelijä, sekö, joka eläytyy kokonaan esittämäänsä osaan
vai sekö, joka on osansa herra. Ferdinand mainitsi tunteneensa erään
nuoren komikerin, joka oli itse hänelle kertonut näytelleensä erästä
hyvin hullunkurista osaa isänsä hautauspäivänä vaikuttavammin kuin
milloinkaan ennen.
"Teilläpä on kauniita ystäviä", huomautti tähän Vilhelmiina ja pisti
appelsiininviipaleen suuhunsa.
Mitenkä se nyt oikeastaan olikaan? ajatteli Ferdinand. Lieneekö Irene
neiti unohtanut, että hänen piti vasten kasvoja sanoa Vilhelmiinaa
murhaajaksi -- -- --? Ja mahtaako Vilhelmiina enää tietää, että minä
olen vielä hänen rakastajansa, minä, joka keskellä yötä tulen hänen
luokseen erään vieraan, nuoren naisen kanssa -- -- --?
"Te olette kovin huvitettu teatterista, neiti", huomautti Vilhelmiina,
"oletteko joskus ehken ajatellut itse antautua tälle alalle?"
Irene pudisti päätään. "Minulla ei ikävä kyllä, ole ollenkaan
taipumusta siihen."
"Kiittäkää siitä Jumalaa", sanoi Vilhelmiina, "se on kurja ala."
Ja sillä aikaa, kun hän alkoi kertoa niistä monista ilkeyksistä, joita
taiteilijattarena kaikilta suunnilta sai kärsiä, näki Ferdinand, kuinka
Irene aivankuin jonkun voiman pakottamana tuijotti erääseen oveen, joka
oli raollaan ja jonka takaa loisti sinertävä valo. Ja hän huomasi,
kuinka Irenen tähän saakka liikkumattomat kalpeat kasvot hiljaa
vavahtelivat ja kuinka hänen äänettömät huulensa alkoivat kummallisesti
nytkähdellä. Ja Ferdinandista tuntui siltä kuin näkisi hän Irenen
tuijottavissa silmissä rikoksellisen halun tunkeutua tuohon sinertävään
huoneeseen ja painaa päänsä tyynyyn, jolla Gabrielin pää kerran oli
levännyt. Sitten muisti hän, että Irenen pitempi viipyminen, vaikka se
tähän saakka ehkä olikin voinut jäädä huomaamatta, saattoi aiheuttaa
ikävyyksiä Irenelle ja ehken hänelle itselleenkin; ja hän nousi ylös.
Irene kääntyi hänen puoleensa aivankuin unesta heräten. Vilhelmiinan
viimeiset sanat kaikuivat vielä ilmassa, mutta kukaan ei niitä kuullut.
"Meidän on kai jo lähdettävä", sanoi Irene ylös nousten.
"Minä valitan kovasti," sanoi Vilhelmiina, "että minä en kauvempaa saa
nauttia seurastanne."
Irene katsoi häntä rauhallisen tutkivasti.
"Mitä katsotte, lapseni?" kysyi Vilhelmiina.
"On aivan ihmeellistä", sanoi Irene, "miten kovin Te muistutatte
erästä kuvaa, neiti, joka on meillä kotona seinällä. Se esittää erästä
kroatilaista tai slovaakilaista talonpoikaisnaista, joka rukoilee
pyhänkuvaa eräällä lumisella maantiellä."
Vilhelmiina nyökkäsi miettiväisenä aivankuin hän selvästi muistaisi
sen talvipäivän, jolloin hän oli polvistunut tuon pyhänkuvan eteen
lumisella maantiellä jossain Kroatiassa. Sitten tahtoi hän välttämättä
itse auttaa päällysviitan Irenen päälle, ja saattoi vieraitaan
eteiseen. "Tanssikaa nyt iloisesti edelleen", sanoi hän. "Siinä
tapauksessa nimittäin, että Te todellakin palaatte tanssiaisiin."
Irene tuli kuolonkalpeaksi, mutta hän hymyili. "Tämän herran suhteen
täytyy olla hyvin varovainen", lisäsi Vilhelmiina heittäen Ferdinandiin
silmäyksen, joka nyt ensi kertaa ilmaisi ikäänkuin jonkunlaisen
viittauksen edelliseen yöhön.
Ferdinand ei vastannut, vaan tunsi kuinka Irene katsoi häntä ja
Vilhelmiinaa samalla synkällä katseella.
Kamarineitsyt ilmestyi, Vilhelmiina ojensi vielä kerran vierailleen
kätensä toivoen toistekin saavansa nähdä nuoren tytön luonansa ja
hymyili Ferdinandille, aivankuin hän olisi voittanut jonkun ennen
sovitun vedon.
Kamarineitsyen kynttilä kädessä tietä näyttäessä astuivat Ferdinand
ja Irene äänettöminä portaita alas. Pian suljettiin portti heidän
jälkeensä. Ajuri aukaisi vaunun oven, Irene astui sisään ja Ferdinand
istuutui hänen vierelleen. Hevoset kiitivät eteenpäin hiljaisella
lumella. Eräs katulyhty valaisi äkkiä Irenen kasvot ja Ferdinand näki
hänen tuijottavan itseensä huulet puoleksi avoinna.
"Te se siis olittekin", sanoi hän hiljaa. Ja Ferdinandista tuntui ääni
ilmaisevan hämmästystä, kauhua ja vihaa. He olivat pimeässä. Jos
hänellä nyt olisi tikari, ajatteli Ferdinand, mahtaisikohan hän työntää
sen minun sydämeeni -- -- --? Vaikka asiata kuinka katsoisi, niin olen
minä jokseenkin viaton. Minä olen vain ollut leikkipallo kohtalon
kädessä -- -- -- Ja hän mietti pitäisikö hänen koettaa selittää
Irenelle asiaa. Ei sen vuoksi, että hän olisi tahtonut puolustaa
itseään, vaan pikemminkin sen vuoksi, että tämä viisas, jalo olento
hyvin ansaitsisi päästä selville koko asian syvimmästä juonesta.
Äkkiä tunsi hän Irenen syleilevän häntä ja huulillaan tunsi hän Irenen
hurjan, kiihkeän ja ihanan suudelman. Se oli suudelma, jollaista hän ei
vielä milloinkaan muistanut saaneensa, niin tuoksuava ja salaperäinen;
eikä siitä tahtonut tulla loppua. Vasta vaunujen pysähdyttyä erosivat
huulet toisistaan. Ferdinand nousi ja auttoi Ireneä ulos vaunuista.
"Te ette saa seurata minua", sanoi Irene ankarasti ja samassa oli
hän jo kadonnut etuhalliin. Ferdinand jäi seisomaan ulos. Hän ei
hetkeäkään ajatellut rikkoa Irenen käskyä. Hän tunsi aivan selvästi ja
äkkinäiseksi mielikarvaudekseen, että kaikki oli nyt ohi ja että tätä
suudelmaa ei mitään enää voinut seurata. --
Kolme päivää myöhemmin kertoi hän seikkailunsa Anastasius
Treuenhofille, jolta ei tarvinnut mitään salata, sillä vaiteliaisuus
häneen nähden olisi ollut yhtä lapsellista kuin itse Isä Jumalaan
nähden.
"Sepä vahinko", sanoi Anastasius hetken mietittyään, "ettei
hänestä tullut Teidän rakastajattarenne. Teidän lapsenne olisi
minua huvittanut. Rakkauden lapsia on meillä ihan kylliksi,
välinpitämättömyyden lapsia aivan liian paljon, mutta vihan lapsista on
tuntuva puute. Ja on hyvin mahdollista, että niitten kautta on pelastus
tuleva."
"Te luulette siis", sanoi Ferdinand -- -- --
"No mutta mitä muuta Te kuvittelettekaan?" sanoi Anastasius ankarasti.
Ferdinand painoi päänsä alas ja vaikeni.
Hänellä oli muuten makuulippu Triestiin taskussaan, sieltä kävi matka
sitten edelleen Alexandriaan, Kairoon, Assuaniin -- -- -- Kolmen
päivän ajan oli hän jo myöskin ymmärtänyt, että ihmiset voivat kuolla
toivottomasta rakkaudesta -- -- -- toiset ihmiset nimittäin -- -- --
toiset.