kapellimestari eivät olleet enää yksin kadulla. Heidän takaa ja
sivukäytäviltä, sekä ylhäältä metsästäkin tuli kävelijöitä heitä
vastaan. Nyt vasta muisti Karl, että tänään oli sunnuntai. Hän oli
iloinen, kun hänen ei ollut pakko mennä kaupunkiin, vaikkakin hänen
isänsä tälläkin kertaa olisi antanut anteeksi hukkaan vietetyn
viikonpäivän, niin kuin hän jo niin usein oli tehnyt. Vanha
sorvariliike Alserkadulla pysyi vielä toistaiseksi pystyssä ilman
häntäkin, ja isä tiesi kokemuksesta, että Breitenederit olivat tähän
saakka aina oikealla ajalla päättäneet ruveta elämään säännöllisesti.
Tuo juttu Maria Ladenbauerin kanssa ei kuitenkaan ollut häntä koskaan
miellyttänyt. "Tee miten tahdot", oli hän kerran sanonut lempeästi
Kartelle, "olinhan minäkin kerran nuori -- -- -- mutta tyttöjeni
perheitten kanssa en kuitenkaan milloinkaan ole ollut tekemisissä!
Siinä suhteessa pidin minä hyvin varani."
Jos hän olisi kuunnellut isänsä neuvoa -- ajatteli Karl nyt --
niin olisi häneltä paljon ja monenlaista säästynyt. Mutta hän oli
pitänyt Mariasta niin paljon. Maria oli hyväluontoinen tyttö, piti
hänestä kovasti joutavia jaarittelematta. Ja kun Maria kulki hänen
käsikoukussaan kävelyllä, ei olisi voinut aavistaa häntä naiseksi,
jolla oli niin kirjava menneisyys takanaan. Muuten elettiin hänen
vanhempiensa kotona yhtä kunniallisesti kuin porvarillisissa
perheissä. Huoneet oli hauskasti järjestetty, hyllyllä oli kirjoja;
vanhan Ladenbauerin veli, joka oli Maistraatin virkamies tuli usein
vierailulle, ja silloin keskusteltiin hyvin vakavista asioista:
politiikasta, vaaleista ja kunnallisasioista. Sunnuntaisin pelasi Karl
siellä usein tarokkia; vanhan Ladenbauerin ja mielipuolen Jedekin
kanssa, samaisen Jedekin kanssa, joka iltasin esiintyi klownipuvussa
soittaen laseilla ja lautasien reunoilla valsseja ja marsseja; ja jos
hän voitti, maksettiin hänelle raha ilman muuta, mikä ei suinkaan
tapahtunut säännöllisesti hänen kahvilassaan. Akkunasyvennyksessä,
jossa riippui sveitsiläisiä maisema-lasikuvia, istui kalpea ja pitkä
rouva Jedek, joka iltasin esitti näytännössä pitkäveteisiä runoja,
jutteli Marian kanssa ja nyökäytti päätään herkeämättä. Mutta Maria
katsoi vastapäätä istuvaa Karlea, tervehti häntä ilakoiden kädellään
tai istuutui hänen viereensä ja katseli hänen kortteihinsa. Marian
veli palveli eräässä suuressa liikkeessä, ja kun Karl tarjosi hänelle
sikaarin, tarjosi hän heti vuorostaan. Hän toi sisarelleen, josta
hän kovasti piti, joskus kaupungin sokurileipurista makeisia. Ja kun
hän poistui sanoi hän silmät puoleksi sulettuina: "Ikävä, että olen
lupautunut muualle -- -- --"
Karl oli tietysti mieluimmin yksin Marian kanssa. Ja hän muisti
erään aamun, jolloin hän oli kävellyt Marian kanssa tätä samaa
tietä, jota hän nyt kulki, hiljaisesti suhisevaa metsää kohden, joka
tuolta ylhäältä kukkulalta alkoi. He olivat molemmat olleet silloin
väsyneitä, sillä he tulivat suoraan kahvilasta, missä he olivat
istuneet koko kansanlauluseurueen kanssa varhaiseen aamuun saakka;
sitten paneutuivat he lepäämään erään niityn reunassa olevan pyökin
alle ja nukahtivat. He heräsivät vasta myöhään kesäpäivän kuumaan
hiljaisuuteen, jatkoivat matkaansa yhä syvemmälle metsään, juttelivat
ja nauroivat koko päivän, tietämättä miksi, ja vasta myöhään illalla
toi hän tytön jälleen kaupunkiin iltaesitykseen -- -- --. Tällaisia
ihania muistoja oli paljon, ja molemmat elivät he hyvin tyytyväisinä
ajattelematta ollenkaan tulevaisuutta. Mutta talven alussa sairastui
Maria äkkiä. Tohtori oli ankarasti kieltänyt kaikki vieraskäynnit,
sillä tyttö sairasti aivotulehdusta tai jotain muuta senkaltaista ja
jokaista mielenliikutusta täytyi välttää. Karl kävi aluksi joka päivä
Ladenbauerien luona tiedustelemassa sairaan tilaa; mutta myöhemmin,
kun sairaus yhä pitkittyi, kävi hän vain joka toinen tai joka kolmas
päivä. Kerran sanoi rouva Ladenbauer hänelle ovessa: "Tänään uskallatte
jo tulla sisään, herra von Breiteneder. Mutta muistakaa, ettette
paljasta itseänne." -- "Millä tavoin minä paljastaisin itseni?"
kysyi Karl, "mitä on tapahtunut?" -- "Niin, hänen silmänsä ovat ihan
parantumattomat." -- "Kuinka niin?" -- "Hän ei näe enää mitään
-- -- --, sairaus sen teki. Mutta hän ei itse vielä tiedä, että se on
parantumatonta -- -- -- Varokaa tekin, ettei hän mitään huomaa."
Silloin änkytti Karl vain pari sanaa ja lähti pois. Hänet valtasi äkkiä
pelko nähdä Maria jälleen. Hänestä tuntui, ettei hän ollut mitään niin
paljon rakastanut kuin Marian silmiä, jotka aina olivat olleet niin
kirkkaat, ja hymyilevät. Hän aikoi tulla huomenna uudestaan. Mutta
hän ei tullut, ei seuraavana eikä vielä sitä seuraavanakaan päivänä.
Ja yhä uudelleen siirsi hän käyntinsä myöhemmäksi. Hän tahtoi tavata
Marian vasta sitten, näin ajatteli hän, kun Maria itse oli tottunut
alistumaan kohtaloonsa. Ja sitten sattui niin, että hänen täytyi lähteä
eräälle liikematkalle, jonne isä jo kauvan oli kärttänyt. Hän joutui
kauvas, hän kävi Berlinissä, Dresdenissä, Kölnissä, Leipzigissä ja
Pragissa. Kerran kirjoitti hän vanhalle rouva Ladenbauerille kortin,
jossa hän mainitsi heti kotiin palattuaan tulevansa tervehtimään,
ja lähetti Marialle paljon terveisiä. -- Keväällä palasi hän kotia;
mutta Ladenbauerin luona ei hän käynyt. Ei tullut lähdetyksi -- -- --
Hän ajatteli Mariata päivä päivältä luonnollisesti yhä vähemmän
ja tahtoi hänet kokonaan unohtaa. Eihän hän ollut ensimäinen eikä
liioin ainoakaan Marian ystävä. Hän ei myös kuullut Mariasta mitään
ja rauhottui yhä enemmän ja jostakin syystä kuvitteli hän usein, että
Maria asui maalla sukulaistensa luona, joista hän oli kuullut Marian
usein puhuvan.
Mutta eilen illalla vei sattuma hänet -- hän tahtoi käydä lähellä
asuvien tuttaviensa luona -- sen ravintolan ohitse, jossa Ladenbauerin
seurue tavallisesti antoi näytäntönsä. Hän aikoi jo ajatuksissaan
sivuuttaa ravintolan, mutta silloin näki hän keltaisen ilmoituslehden
ja huomasi, missä hän oli, ja sydämessään tunsi hän pistoksen,
ennenkuin hän oli sanaakaan lukenut. Mutta luettuaan mustilla ja
punaisilla kirjaimilla painetun ilmoituksen: "Maria Ladenbauerin,
niin kutsutun 'valkoisen mustanrastaan' ensimäinen esiintyminen
parantumisensa jälkeen", jäi hän kuin halpautuneena seisomaan. Ja
samassa hetkessä seisoi Rebay hänen vieressään aivan kuin maasta
nousseena; valkoinen pörröpää paljaana, kulunut silinterihattu kädessä
ja napinlävessä tuore kukka. Hän tervehti Karlea: "Herra Breiteneder --
ihan omassa persoonassaan! Kunnioitatteko meitä tänään läsnäolollanne
jälleen? Maria neiti ilostuu varmaan ihan ikihyväksi, kun hän kuulee,
että entiset ystävänsä häntä vielä muistavat. Lapsi parka? Meillä on
ollut hänen kanssaan kovat ajat, herra von Breiteneder; mutta nyt se
on ohi." Rebay jutteli vielä yhtä ja toista ja Karl seisoi paikallaan,
vaikka hän olisikin mieluimmin tahtonut olla kaukana poissa. Mutta
äkkiä heräsi hänessä uusi toivo, ja hän kysyi Rebaylta, oliko Maria
ihan sokea -- eikö hän nähnyt vähääkään. "Nähnyt vähääkään?" vastasi
toinen. "Mutta mitä te ajattelette herra von Breiteneder!" -- -- --
iloisesti. "Koko maailma on pikimusta hänelle -- -- -- Mutta Te
tulette siitä vakuutetuksi, herra von Breiteneder, että kaikella on
hyvätkin puolensa, jos niin saa sanoa -- ja ihana ääni sillä tytöllä
on, kauniimpi kuin koskaan ennen! -- -- -- No niin, _Te_ saatte itse
sen nähdä, herra von Breiteneder. -- Ja hyvä hän on -- ihmeen hyvä!
Vielä paljoa ystävällisempi, kuin tätä ennen. No, no, Tehän tunnette
hänet -- ha, ha! -- Niin, niin, tänään tulee sinne useampia sellaisia,
jotka tuntevat hänet -- luonnollisesti ei niin hyvin kuin Te, herra von
Breiteneder, sillä nyt eivät sellaiset asiat luonnollisesti enää tule
kysymykseen. Mutta ehkenpä se aika vielä taas tulee! Minä tunsin erään,
joka oli sokea ja sai kaksoset -- ha, ha! -- Mutta katsokaapas, kuka
tuolla on." sanoi hän äkkiä, sillä he seisoivat kassaluukun edessä,
jonka takana istui rouva Ladenbauer. Hän oli pöhöttynyt ja kalpea ja
katsoi Karlea sanaakaan sanomatta. Hän antoi Karlelle lipun, jonka
Karl maksoi oikeastaan tietämättä, mitä hän teki. Mutta äkkiä sanoi
hän: "Elkää sanoko Marialle mitään, Jumalan tähden, elkää sanoko rouva
Ladenbauer -- -- -- ei sanaakaan Marialle siitä, että minä olen täällä!
-- -- -- Herra Rebay, ei sanaakaan Marialle!"
"Hyvä on," sanoi rouva Ladenbauer ja kääntyi toisten lippuja kysyvien
puoleen.
"Minä en sano sanaakaan", sanoi Rebay. "Mutta jälestäpäin tulee
yllätys! Tulettehan mukaan? Suuri juhla -- hohoo! Sulkeudun suosioonne,
herra von Breiteneder." Ja hän oli kadonnut. Karl kulki täpötäyden
salin läpi ja istuutui salin yhteydessä olevan puutarhan perälle
erään pöydän ääreen, jossa jo ennestään istui kaksi vanhaa ihmistä,
mies ja vaimo. Nämä eivät puhuneet sanaakaan keskenään, katsoivat
vaan ääneti uutta vierasta, ja nyökkäsivät surumielisinä toisilleen.
Karl istui ja odotti. Esitys alkoi, ja Karl kuuli ikivanhat asiat
uudelleen. Hänestä näytti kaikki vaan niin kummallisen muuttuneelta,
sillä hän ei ollut koskaan ennen istunut näin etäällä näyttämöltä.
Kapellimestari Rebay soitti ensin niin kutsutun uvertyyrin, josta
Karl kuuli vain muutamia kovia akordeja, sitten esiintyi ensimäisenä
unkaritar Ilka kirkkaanpunaisessa puvussa, kannukset jalassa ja lauloi
unkarilaisia lauluja ja tanssi czardasta. Tämän jälkeen seurasi
ilveilijä Wiegel-Wagelin humoristinen esitys; hän oli puettu viheriään
hännystakkiin ja ilmoitti juuri saapuneensa Afrikasta sekä kertoi
kaikenlaisia hullunkurisia seikkailujuttuja, jotka loppuivat hänen
naimiskauppaansa erään vanhan lesken kanssa. Sitten lauloivat rouva
ja herra Ladenbauer duetin; molemmat olivat tyroolilaispuvuissa.
Heidän jälkeensä esiintyi likaiseen, valkoiseen klovnipukuun puettu
hupsu pikku Jedek näytellen ensin taikatemppujaan, sitten harhaili hän
silmät suurina väkijoukon keskellä, aivankuin hän olisi jotain etsinyt;
sitten asetti hän lautasia eteensä riviin, ja takoi niitä puupalikalla
soittaen marssia, järjesteli laseja ryhmiin ja soitti kosteilla
sormillaan niitten reunoja kosketellen alakuloista valssin säveltä.
Sitä tehdessään katsoi hän ylös kattoon ja hymyili autuaallisesti. Hän
poistui ja Rebay hakkasi uudelleen soittokoneesta juhlallisia säveliä.
Ympäri salia ja puutarhaa kuului kuisketta, ihmiset kurottivat päitään,
ja äkkiä seisoi Maria näyttämöllä. Hänen isänsä, joka oli taluttanut
hänet sinne, oli heti jälleen hävinnyt; ja Maria seisoi siinä yksin.
Karl näki hänet siinä seisomassa -- sammuneet silmät suloisissa,
kalpeissa kasvoissa; hän näki aivan selvään, kuinka hän ensin liikutti
vain huuliaan ja hieman hymyili. Karl oli huomaamattaan noussut ylös
ja nojautui viheriää lyhtyä vasten ja oli vähällä parahtaa säälistä ja
tuskasta. -- Nyt alkoi Maria laulaa. Aivan oudolla äänellä, hiljaa,
paljon hiljempaa kuin ennen. Se oli sama laulu, jota Maria oli aina
laulanut ja jonka Karl oli kuullut vähintään viisikymmentä kertaa,
mutta ääni oli hänestä sittenkin kummallisen vieras, ja vasta kun Maria
lauloi loppukerron "Mua kutsuvat he valkoiseksi mustaksi rastaaksi
kylässä ja kotonakin", luuli hän tuntevansa äänen samaksi jälleen.
Maria lauloi kaikki kolme värssyä ja Rebay säesti häntä tapansa mukaan
katsoen usein ankarasti Mariaan. Kun laulu oli lopussa, puhkesi kova
ja myrskyävä suosionosotus. Maria hymyili ja kumarsi. Äiti nousi kolme
rappusta näyttämölle, Maria tavoitteli kädellään ilmaa, aivankuin
äitinsä käsiä etsiäkseen, mutta suosionosotus oli niin voimakas, että
hänen täytyi heti laulaa toinen laulunsa, jonka Karl myöskin oli jo
melkein viisikymmentä kertaa kuullut. Se alkoi näin: "Tänään menen
minä kultani kera maalle -- -- --", ja Maria heitti päätään niin
tyytyväisenä taaksepäin, keinutti ruumistaan kevyesti edes takaisin,
aivankuin hän todellakin vielä voisi kultansa kanssa mennä maalle,
voisi nähdä sinisen taivaan ja viheriät niityt ja voisi tanssia ulkona
vapaassa luonnossa, niin kuin hän laulussa lauloi. Ja sitten lauloi hän
kolmannen, uuden laulunsa. --
"Täällä olisi pieni puutarha", sanoi herra Rebay, ja Karl vavahti. Oli
kirkas päivänpaiste; katu loisti auringonpaisteessa ja ympärillä oli
valoisaa ja vilkasta. "Sinne voisi pistäytyä levähtämään", jatkoi Rebay
"ja juoda lasin viiniä; minulla onkin jo kova jano -- tänään tulee
kuuma päivä."
"Kuuma päiväkö?" sanoi joku heidän takanaan. Breiteneder kääntyi
katsomaan -- -- Kuinka, oliko tuokin nyt juossut hänen jälkeensä?
-- -- -- Mitä tuo sitten hänestä tahtoi? -- -- -- Se oli hupsu Jedek;
häntä ei oltu koskaan kutsuttu muulla nimellä, ja aivan varmaa
olikin, että hän pian todellakin oli tuleva kokonaan hulluksi. Pari
päivää sitten oli hän aikonut tappaa pitkän, kalpean vaimonsa, ja
oli aivan ihmeellistä, että hänen annettiin käydä vapaana. Nyt hiipi
hän kääpiömäisen pienenä Karlen rinnalla; kellertävistä kasvoista
katselivat mulkoillen omituisen hassunkuriset silmät, päässä oli
hänellä yleisesti tunnettu harmaa, pehmeä hattu, jossa oli kulunut
sulka, ja kädessä ohut kävelykeppi. Ja nyt oli hän noitten toisten
edellä pujahtanut pieneen ravintolapuistoon, istuutunut puupenkille,
joka nojasi matalaa talonseinää vasten, ja löi kävelykepillään
kiivaasti viheriäksi maalattua pöytää huutaen tarjoilijaa. Molemmat
toiset seurasivat häntä. Valkoinen tie, jota reunusti viheriä puuaita
jatkui pienten, surkeitten huvilain ohitse ylös vuorelle, ja katosi
metsään.
Tarjoilija toi viiniä. Rebay asetti silinterinsä pöydälle, silitteli
valkoista tukkaansa, hieroi molemmilla käsillään tapansa mukaan sileitä
poskiansa, työnsi Jedekin lasin syrjään ja kumartui pöydän yli Karlen
puoleen. "Enhän minä mikään pölkkypää ole, herra von Breiteneder!
Tiedänhän minä, mitä minä teen! -- -- -- Miksikä minä olisin siihen
syypää? -- -- -- Tiedättekö Te, kenelle minä nuoruudessani kirjoittelin
kupletteja? -- -- -- Kuuluisalle Matras'ille! Se ei ole mikään pikku
asia! Ne herättivät huomiota! Sanat ja musiikki minun! Ja useita niistä
sijoitettiin toisiin kappaleihin!"
"Antakaa lasin olla", sanoi Jedek hiljaa hihittäen.
"Hyvä herra von Breiteneder", jatkoi Rebay työntäen lasin uudestaan
luotaan. "Tehän tunnette minut ja tiedätte, että minä olen
kunniallinen mies! Eikä minun kupleteissani ole milloinkaan ollut
mitään sopimatonta eikä rivoa! -- -- -- Se kupletti, jonka vuoksi
vanha Ladenbauer aikoinaan sai sakkoa, oli toisen tekemä! -- -- Ja
tänään olen minä kuudenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, herra von
Breiteneder -- se merkitsee jo jotain! Tiedättekö Te, kuinka kauvan
olen jo kuulunut Ladenbauerien seurueeseen? -- -- -- Silloin eli vielä
Eduard Ladenbauer, joka oli perustanut seurueen. Ja Marian tunnen minä
syntymästään saakka. Kaksikymmentäyhdeksän vuotta olen minä ollut
Ladenbauerin seurueessa -- ensi maaliskuussa on minun riemujuhlani
-- -- -- Enkä minä ole varastanut laulujeni säveleitä -- kaikki olen
itse tehnyt, ihan kaikki! Ja tiedättekö, miten monta niistä
on aikoinaan esitetty? -- -- -- Kahdeksantoista! Eikö totta,
Jedek? -- -- --"
Jedek nauroi yhä edelleen äänetöntä nauruaan, silmät selällään. Hän
oli kerännyt eteensä kaikki kolme lasia ja alkoi nyt sormellaan
kevyesti silitellä lasien reunoja. Hänen soittonsa oli hienoa, hieman
liikuttavaa, aivankuin kaukainen oboen tai klarinetin ääni. Breiteneder
oli aina kovasti ihaillut tätä hänen taituruuttaan, mutta tällä
hetkellä tuntui se hänestä sietämättömältä. Muissa pöydissä istuvat
ihmiset kuuntelivat soittoa; muutamat nyökkäsivät päätään tyytyväisinä,
eräs paksu herra paukutti käsiään. Äkkiä työnsi Jedek taasen kaikki
lasit luotansa, pani kätensä ristiin rinnalle ja tuijotti valkoiselle
tielle päin, joka yhä enemmän täyttyi metsään päin kävelevistä
ihmisistä. Karlen silmät säkenöivät ja hänestä tuntui, että kaikki
ihmiset tanssivat ja pyörivät hämähäkinverkon takana. Hän hieroi
ohimoitaan ja silmäluomiaan, hän tahtoi päästä jälleen tajuihinsa.
Eihän hän voinut sille mitään! Se oli kauhea onnettomuus -- mutta eihän
se ollut hänen syynsä! Ja äkkiä hän nousi ylös, sillä kun hän ajatteli
loppua oli hänen rintansa pakahtua. "Mennään pois", sanoi hän.
"Mennään vaan, raitis ilma on pääasia", vastasi Rebay.
Jedek oli äkkiä suuttunut, kukaan ei tiennyt, miksi. Hän asettui erään
pöydän luo, jonka ääressä istui rauhallinen pari, hutki kävelykepillään
ympärinsä ja huusi kovalla äänellä: "Hitto ruvetkoon lasinsoittajaksi,
tuhat tulimmaista!" Molemmat rauhalliset ihmiset tulivat hämilleen
ja koettivat tyynnyttää häntä; toiset nauroivat ja luulivat häntä
juopuneeksi.
Breiteneder ja Rebay olivat jo saapuneet valkoiselle, kadulle, ja
Jedek, jälleen rauhoittuneena, hyppelehti heidän jälessään. Hän otti
harmaan hattunsa päästään ja ripusti sen kävelykeppinsä nenään ja
piteli keppiä hattuineen olkapäillä niinkuin pyssyä, tehden toisella
kädellään sillä aikaa suuria tervehdysliikkeitä taivasta kohden.
"Teidän ei pidä luulla, että niinä koetan itseäni puolustella," sanoi
Rebay kalisevin hampain. "Ee-eh, minulla ei ole siihen mitään syytä!
Ei ollenkaan! Minulla oli mitä paras tarkoitus, ja jokaisen täytyy
se myöntää. Itsehän minä harjoittelin tuon laulun hänen kanssaan!
-- -- -- Vieläpä silloin kun hän istui huoneessaan silmät siteissä.
Ja tiedättekö, miten tuo aihe johtui minulle mieleen? Tässä on nyt
tapahtunut onnettomuus, sanoin itsekseni, mutta kaikki ei ole vielä
hukassa. Hänellä on vielä kaunis äänensä ja kauniit kasvonsa -- -- --
Minä sanoin sen äidillekin, joka oli ihan epätoivoissaan. Rouva
Ladenbauer, sanoin minä hänelle, vielä ei ole mitään kadotettu --
odottakaahan vaan! Nykyään, kun on noita sokeain laitoksiakin, jossa
sokeat voivat vähitellen oppia lukemaan ja kirjoittamaankin -- -- --
Minä tunsin erään -- nuoren miehen, joka kahdenkymmenen vuoden vanhana
tuli sokeaksi. Hän uneksi joka yö mitä ihanimmista ilotulituksista ja
kaikenlaisista mahdollisista valaistuksista -- -- --"
Breiteneder naurahti. "Puhutteko Te tosissanne?" kysyi hän Rebaylta.
"Kuinkas muuten!" vastasi Rebay raa'asti, "mitä Te oikeastaan tahdotte?
Pitäisikö minun tappaa itseni? -- -- -- Ja miksi? -- Hyvä Jumala,
minä olen ollut kyllin onneton tässä maailmassa! -- Tai luuletteko
Te, herra von Breiteneder, että se on mitään elämää, kun nuorena on
kirjoittanut kerran näytelmäkappaleen, niinkuin minäkin ja sitten
kuudenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana on lopuksi niin pitkällä, että
parista kurjasta kreuzerista täytyy huonolla pianorähjällä säestää
käheä-äänisiä retkaleita ja kirjoittaa heille kupletteja -- -- --
Tiedättekö Te, paljonko minulle yhdestä kupletista maksetaan? -- -- --
Teitä se varmaankin ihmetyttäisi, herra von Breiteneder!"
"Mutta niitähän lauletaan ravintoloissa", sanoi Jedek, joka käveli nyt
heidän rinnallaan aivan totisena ja siivona, melkeinpä hienon miehen
tavoin.
"Mitä Te oikeastaan minusta tahdotte?" sanoi Breiteneder. Hänestä
tuntui äkkiä, että nuo molemmat vainosivat häntä, mutta hän ei tiennyt,
minkä tähden. Mitä tekemistä hänellä oli noitten ihmisten kanssa?
-- -- -- Mutta Rebay vaan jatkoi: "Minä tahdoin hankkia tytölle
toimeentulon! -- -- -- Turvata hänen tulevaisuutensa, näettekös!
-- -- -- Ja juuri tuolla uudella laululla! -- -- Juuri sillä! -- -- --
Eikö se sitten muka ole kaunis? -- -- Eikö se ole liikuttava? -- -- --"
Pikku Jedek tarttui äkkiä Breitenederin takin hihaan ja pidätti
häntä, nosti vasemman kätensä etusormen ylös, huomaavaisuutta
pyytäen, pani huulensa suppuun ja vihelsi uuden laulun säveltä,
jota Maria Ladenbauer, jota myös kutsuttiin valkoiseksi "mustaksi
rastaaksi", edellisenä yönä oli laulanut. Hän vihelsi sitä kerrassaan
mestarillisesti; sillä viheltäminen kuului myös hänen taitoihinsa.
"Ei se ollut sävelen vika", sanoi Breiteneder.
"Kuinka?" huusi Rebay. -- He kulkivat kaikki kiivaasti, melkein
puolijuoksua, huolimatta tien jyrkästä noususta. "Kuinka herra von
Breiteneder? -- -- -- Sanatko siinä siis olivat sopimattomat?
-- -- -- Hyvä Jumala, eihän niissä sanoissa ole mitään muuta, kuin
sellaista, minkä Maria itse tiesi? -- -- -- Ja kun minä hänen omassa
huoneessaan harjoittelin sitä hänen kanssaan, niin ei hän kertaakaan
itkenyt. Hän sanoi vaan: Se on surullinen laulu, herra Rebay, mutta
kaunis se on! --" "Kaunis se on", sanoi hän -- -- -- "Niin, se on
tosiaankin surullinen laulu, herra von Breiteneder -- mutta onhan hänen
kohtalonsakin surullinen. Olisinko minä silloin voinut kirjoittaa
mitään iloista laulua hänelle? -- -- --"
Tie häipyi metsään. Aurinko kimalteli oksien lomista; pensaista
kuului naurua ja huutoja. He kulkivat kaikki kolme vierekkäin, niin
kiivaasti, aivankuin kukin olisi tahtonut juosta toistensa edelle.
Äkkiä alkoi Rebay uudelleen: "ja yleisö -- hitto soikoon -- se paukutti
käsiään kuin hulluna! -- -- -- Arvasinhan minä sen jo ennakolta,
että Maria sillä laululla saavuttaisi tavattoman menestyksen! --
Ja Mariaa itseäänkin se ilahutti -- -- -- hänen koko kasvonsa ihan
loistivat ilosta ja viimeinen värssy hänen täytyi toistaa. Se onkin
niin liikuttava värssy. Kun minä sitä tein, niin kohosivat kyyneleet
minunkin silmiini -- muistaessani sitä toista laulua, jota Maria aina
laulaa -- -- --" Ja Rebay lauloi, tai paremminkin lausui painostaen
ainoastaan loppusoinnut kuin urkuäänellä: "Kuin kaunista ennen
oli_kaan_, -- Kun päivä kultas metsän, _maan_, -- ja kullan kanssa
sunnun_tain_ -- Ma kahden kuherrella _sain_ -- Nyt sammunut on multa
päivä, -- tähdet _myös_, -- Ma onnea ja kultaa vailla vaeltelen _yöss_!"
"Riittää jo!" huusi Breiteneder, "johan minä olen sen kuullut!"
"Eikö se sitten ole kaunis?" sanoi Rebay ja heilutti silinteriään.
"Nykyään ei löydykkään monta, jotka tekevät tällaisia kupletteja.
Vanha Ladenbauer antoi minulle siitä viisi guldenia -- -- -- se oli
minun palkkioni, herra von Breiteneder. Minä harjotin sen vielä samaan
hintaan Marian kanssa."
Jedek nosti jälleen etusormensa ja lauloi hyvin hiljaa loppukerron: "Oi
kuinka katkera mun kohtaloni on -- Kun elo iäti on valoton -- -- --"
"Miksi, _miksi_, kysyn minä! -- -- --", huusi Rebay. "Miksi? -- -- --
Heti laulunumeron jälkeen olin Marian luona -- -- -- Eikö totta, Jedek?
-- -- -- Ja Maria istui siellä onnellisen näköisenä ja joi viiniänsä,
ja minä silitin hänen tukkaansa ja sanoin hänelle: 'No, näetkös Maria
miten se miellytti yleisöä. Nyt tulee tänne varmaan kaupunkilaisiakin
meitä kuulemaan; laulu tulee herättämään huomiota -- -- -- Ja sinä
laulat sen kerrassaan loistavasti -- -- --' Ja niin edespäin, mitä
sellaisessa tilaisuudessa yleensä sanotaan -- -- -- Ravintolan
isäntäkin tuli sisään ja onnitteli häntä. Ja hän sai kukkiakin --
Teiltä ne eivät olleet, herra von Breiteneder -- -- -- Kaikki oli mitä
parhaimmassa kunnossa -- -- -- Miksi siis minun kuplettini olisi siihen
syypää? Sehän on kerrassaan järjetöntä!"
Breiteneder pysähtyi äkkiä ja tarttui Rebayta olkapäihin. "Minkävuoksi
sitten sanoitte hänelle, että minä olin siellä? -- -- -- Minkävuoksi?
-- -- -- Pyysinhän minä Teitä, ettette sitä hänelle sanoisi?"
"Antakaa minun olla rauhassa! Minä en sanonut mitään! Hänen äitinsä kai
sen hänelle sanoi!"
"Ei, ei", sanoi Jedek kohteliaasti ja kumarsi, "minä se olin niin
rohkea, herra von Breiteneder -- minä olin niin rohkea. Kun minä
tiesin, että Te olitte siellä, niin minä sanoin Marialle, että Te
olitte siellä. Ja koska hän sairautensa aikana niin usein kysyi
Teitä, niin minä sanoin hänelle: 'Herra Breiteneder on täällä
-- -- -- hän seisoi lyhdyn luona', sanoin minä hänelle, 'ja näytti
kovasti nauttivan!'"