ihastutti koruttomien tapahtumien koruton esittäminen enkä alussa enää
ajatellutkaan herra von Umprechtin kertomusta. Ensimäisen näytöksen
jälkeen soitti taas orkesteri, mutta kukaan ei sitä kuunnellut, sillä
kaikki olivat hyvin vilkkaassa keskustelussa. Minä itse en istunut,
vaan seisoin muille näkymättömänä vasemmalla puolella, aivan näyttämön
lähellä, mistä tie kulki vapaana laaksoon päin. Toinen näytös alkoi;
tuuli oli vähän kiihtynyt ja lepattava valaistus auttoi kappaleen
vaikutusta paljon. Näyttelijät katosivat jälleen metsään ja orkesteri
soitti. Silloin katsahdin minä aivan sattumalta huilun soittajaan,
jolla oli silmälasit ja leuka sileäksi ajettu; mutta hänellä oli
pitkä valkoinen tukka eikä mitään kaulahuivia ollut näkyvissä. Soitto
taukosi, ja näyttelijät tulivat jälleen esille. Silloin huomasin
minä kuinka huilun soittaja, joka oli asettanut soittokoneensa
edessään olevalle telineelle, pisti kätensä taskuunsa ja veti sieltä
suuren viheriän kaulahuivin ja kiersi sen kaulansa ympäri. Minä
olin kovin hämmästynyt. Seuraavassa hetkessä ilmestyi herra von
Umprecht lavalle; minä näin, kuinka hänen katseensa äkkiä kiintyi
huilunsoittajaan, kuinka hän huomasi hänen viheriän kaulahuivinsa ja
kuinka hän hetkiseksi pysähtyi; mutta pian hän jälleen rauhoittui
ja esitti osaansa eteenpäin hämmentymättä. Minä kysyin eräältä
vieressäni olevalta yksinkertaisesti puetulta nuorukaiselta, tunsiko
hän tuon huilunsoittajan ja minä kuulin häneltä, että se oli eräs
koulunopettaja Kalternista. Esitys läheni loppuaan. Molemmat lapset
harhailivat, niinkuin määrätty oli näyttämöllä, metsästä kuuluva melu
läheni lähenemistään, kirkunaa ja huutoa kuului; tuulen kiihtyminen
ja oksien heiluminen lisäsi vaikutusta; herra von Umprecht kannettiin
vihdoinkin kuolevana seikkailijana paareilla sisään. Molemmat lapset
syöksyivät näyttämölle, soihtujen kantajat seisoivat liikkumattomina
syrjässä. Kuolevan vaimo tuli sisään myöhemmin kuin muut, ja tuskaisin
katsein vaipuu hän murhatun viereen, tämä haluaa kerran vielä avata
huulensa, yrittää nousta ylös; mutta -- niinkuin kappaleessa määrätty
oli -- se ei hänelle enää onnistu. Silloin tulee äkkiä hirveä
tuulenpuuska, joka uhkaa sammuttaa soihdut; minä näen, kuinka eräs mies
orkesterista nousee ylös -- se on huilunsoittaja -- ja kauhukseni näen
minä hänet kaljupäisenä, sillä hänen tekotukkansa oli lentänyt pois;
kädet kohotettuina, viheriä, liehuva kaulahuivi kaulassa, ryntää hän
näyttämölle. Tahtomattani katsahdan minä Umprechtiin; hän tuijottaa
mieheen aivankuin lumottuna; hän tahtoo sanoa jotain -- mutta ei
nähtävästi voi -- ja vaipuu takaisin -- -- -- Monet luulevat vielä,
että tämä kaikki kuuluu kappaleeseen; minä itse en oikein ymmärrä mitä
tämä uusi paarille vaipuminen merkitsee; sillä välin on mies juossut
paarien ohi, yhä vain tekotukkaansa tavotellen, ja hävinnyt metsään.
Umprecht makaa yhä liikkumatonna; uusi tuulenpuuska sammuttaa toisen
soihduista; muutamat aivan edessä istuvat ihmiset tulevat levottomiksi
-- minä kuulen vapaaherran äänen sanovan: "Hiljaa! Hiljaa!" -- kaikki
on jälleen hiljaa -- tuulikaan ei enää puhalla -- -- -- mutta Umprecht
makaa yhä liikkumatonna, ei liikahda eikä liikuta huuliaan. Kreivitär
Saima parkaisee -- ihmiset luulevat luonnollisesti, että tämäkin
kuuluu kappaleeseen. Mutta minä tunkeudun ihmisjoukon lävitse, syöksyn
näyttämölle, kuulen, kuinka takanani syntyy levottomuutta -- ihmiset
nousevat paikoiltaan, muutamat seuraavat minua, kaikki tunkeutuvat
paarien ympärille -- -- -- "Mitä on tapahtunut, mitä on tapahtunut?"
-- -- -- Minä tempaisen soihdunkantajalta soihdun ja valaisen sillä
makaavan kasvoja -- -- -- Minä ravistan häntä, aukaisen hänen nuttunsa;
sillä välin on lääkäri tullut vierelleni, hän tunnustelee Umprechtin
sydäntä, koskettaa valtimoa, ja pyytää muita väistymään syrjään,
kuiskaa vapaaherralle muutamia sanoja -- -- -- paareilla makaavan vaimo
on syöksynyt ylös, kiljaisee ja heittäytyy miehensä päälle, lapset
seisovat kuin kokoonlyyhistyneinä, eivätkä voi mitään ymmärtää. -- -- --
Kukaan ei tahdo uskoa sitä, mitä on tapahtunut, ja kuitenkin kertoo
jokainen sen toisilleen; -- minuuttia myöhemmin tietävät kaikki sen,
että herra von Umprecht on äkkiä kuollut niillä paareilla, joilla hänet
kannettiin sisään -- -- --.
Samana iltana kiiruhdin minä alas laaksoon kauhun valtaamana.
Kummallinen kammo teki minulle mahdottomaksi palata jälleen linnaan.
Seuraavana päivänä tapasin minä vapaaherran Bozenissa; siellä
minä kerroin hänelle Umprechtin näyn, niinkuin hän sen itse oli
minulle esittänyt. Vapaaherra ei tahtonut sitä uskoa, minä etsin
kirjesalkustani tuon salaperäisen paperin ja näytin sen hänelle; hän
katsoi minua hämmästyneenä, melkein pelokkaana ja antoi minulle paperin
takaisin -- se oli ihan puhdas, siihen ei ollut mitään kirjoitettu,
eikä mitään piirustettu -- -- --.
Minä olen koettanut löytää Marco Polon; mutta ainoa, mitä hänestä sain
tietää, oli se, että hän kolme vuotta sitten oli esiintynyt viimeisen
kerran eräässä Hamburgin huonommassa huvituspaikassa.
Mutta kaikista kummallisinta tässä kummallisessa jutussa on se, että
sitä koulumestaria, joka silloin juoksi kädet ojolla tekotukkansa
perässä ja hävisi metsään, ei ole koskaan senjälkeen nähty, ei edes
hänen ruumistaan ole löydetty.
* * * * *
Julkaisijan lisäys.
Edellä olevan kertomuksen kirjoittajaa en minä ole tuntenut
persoonallisesti. Hän oli aikoinaan sangen tunnettu kirjailija, mutta
kuollessaan noin kymmenen vuotta sitten tuskin kuudenkymmenen vuoden
vanhana oli hän melkein unhoon joutunut. Hänen koko perunsa joutui,
ilman erikoista määräystä, tässä kirjoituksessa mainitun meranilaisen
nuoruuden ystävän haltuun. Tältä se taasen joutui eräälle lääkärille,
jonka kanssa minä, oleskellessani kerran Meranissa viime talvena,
usein keskustelin kaikenlaisista hämäristä kysymyksistä, eritoten
henkinäyistä, kaukovaikutuksesta (telepatiasta) ja ennustustaidosta, ja
häneltä minä myös sain tässä painetun käsikirjoituksen julaistavaksi.
Minä pitäisin mielelläni tätä kirjoitusta vapaasti keksittynä
kertomuksena, jollei lääkäri itse, niinkuin kertomuksestakin käy
selville, olisi ollut läsnä edellä kerrotussa teatterinäytännössä,
joka niin ihmeellisesti loppui ja jollei hän olisi persoonallisesti
tuntenut niin arvoituksellisesti kadonnutta koulumestaria. Mutta
mitä taas silmänkääntäjä Marco Poloon tulee, niin muistan minä vielä
varsin hyvin aivan nuorena nähneeni hänen nimensä painettuna eräälle
ilmoituslehdelle eräänä kesänä Wörtherjärven rannalla; minä muistan
hänet senvuoksi, että juuri siihen aikaan aijoin ruveta lukemaan saman
nimisen kuuluisan retkeilijän matkakertomusta.
Redegondan päiväkirja.
Viime yönä, kun minä kotimatkallani istuuduin hetkiseksi eräälle
penkille kaupungin puistossa, näin minä äkkiä penkin toisessa päässä
erään herran, jonka olemassa oloa en sitä ennen ollut laisinkaan
huomannut. Koska näin myöhäisenä aikana ei puistossa ollut mikään
puute tyhjistä penkeistä, tuntui minusta tämän yöllisen naapurin
ilmestyminen vähän epäilyttävältä ja minä olin juuri aikeissa poistua,
kun tuo vieras herra, jolla oli pitkä, harmaa päällystakki ja
keltaiset hansikkaat, nosti hattuaan toivottaen minulle hyvää iltaa
mainiten minut nimeltä. Samassa tunsin minäkin hänet tapaamisesta
ilostuen. Se oli tohtori Gottfried Wehwald, nuori, hienokäytöksinen
mies, niin, voipa sanoa, että hänen esiintymisessään oli jotain
ylhäistä, mikä ainakin hänelle itselleen näytti tuottavan jatkuvaa
hiljaista tyydytystä. Noin neljä vuotta sitten oli hänet Wienin
maaherranvirastosta, missä hän oli kirjurina, siirretty erääseen
pieneen ala-Itävaltalaiseen maaseutukaupunkiin, mutta aika ajoittain
nähtiin hänet kuitenkin ystäviensä seurassa kahvilassa, missä hänet
aina otettiin vastaan sillä hillityllä sydämellisyydellä, mitä hänen
hienon hillitty esiintymistapansa näytti vaativan. Senvuoksi oli
minusta myös sopimatonta, vaikken ollut nähnyt häntä sitten viime
joulun, osoittaa minkäänlaista hämmästystä tapaamisemme ajan ja paikan
johdosta; ystävällisesti vaikka näköjäni välinpitämättömänä vastasin
minä hänen tervehdykseensä ja olin juuri aikeissa ruveta keskustelemaan
hänen kanssaan, niinkuin maailmanmiesten sopii, joita ei tilapäinen
tapaaminen Austraaliassakaan hämmästytä, kun hän tehden torjuvan
kädenliikkeen lyhyesti huomautti: "Suokaa anteeksi, arvoisa ystäväni,
mutta minun aikani on rajoitettu ja minä olen tullut tänne ainoastaan
siinä tarkoituksessa, että saan kertoa Teille erään sangen kummallisen
tarinan, luonnollisesti edellyttäen, että Te olette taipuvainen sitä
kuuntelemaan."
Minä kuuntelin tätä puhetta ihmetyksellä, mutta siitä huolimatta
selitin minä hänelle olevani heti valmis häntä kuulemaan, kuitenkaan en
voinut olla kasvojeni ilmeillä ilmaisematta hämmästystäni siitä, että
tohtori Wehwald ei ollut tullut tapaamaan minua kahvilassa, ja miten
hänen oli onnistunut löytää minut yöllä täällä kaupungin puistossa, ja
vihdoin, miksi juuri minä sain kunnian kuulla hänen kertomustansa.
"Vastauksen kahteen ensimäiseen kysymykseenne", sanoi hän oudoksuttavan
jyrkästi, "saatte Te kertomukseni kuluessa itsestään. Mutta syy,
miksi minä juuri Teidät valitsin, arvoisa ystäväni (hän ei minua
muulla nimellä puhutellutkaan) on se, että Te tietääkseni harjoitatte
myös kirjailija-tointa, jonka vuoksi minä uskallan toivoa, että Te
julkaisette tämän minun omituisen, vaikkakin jonkunverran katkonaisen
kertomukseni sopivasti muodostettuna."
Minä estelin vaatimattomasti, jolloin tohtori Wehwald nyrpisteli
nenäänsä kummallisesti ja alkoi ilman minkäänlaista johdatusta:
"Kertomukseni sankarittaren nimi on Redegonda. Hän oli parooni
T:n puoliso, joka oli ratsumestarina meidän pikkukaupunkiimme
sijoitetussa rakuunarykmentissä." (Hän mainitsi tosiaankin vaan nämä
alkukirjaimet, vaikka minulle ei tuon pienen kaupungin nimi, eikä
liioin ratsumestarinkaan nimi ja rykmentin numero olleet, syistä,
jotka pian selviävät, mikään salaisuus.) "Redegonda", jatkoi tohtori
Wehwald kertomustaan, "oli harvinaisen kaunis nainen ja minä rakastuin
häneen, niinkuin sitä tavallisesti sanotaan, heti ensi hetkessä.
Mutta valitettavasti ei minulla ollut mitään tilaisuutta päästä hänen
kanssaan persoonallisesti tutuksi, sillä upseerit eivät seurustelleet
juuri nimeksikään sivilihenkilöitten kanssa ja kohtelivat meitä
valtion virkamiehiäkin melkein loukkaavan ylimielisesti. Näin ollen
näin minä Redegondan aina vain kaukaa; näin hänet yksin tai miehensä
kanssa, usein myös toisten upseerien ja heidän naistensa kanssa
kadulla kävelemässä, joskus näin hänet myös Päätorin varrella olevan
asuntonsa ikkunassa, tai iltasin ajavan huonoissa vaunuissa kaupungin
pieneen teatteriin, missä minulla sitten oli onni permannolta katsella
häntä omassa aitiossaan, jonne nuoret upseerit väliajoilla mielellään
kiiruhtivat. Joskus tuntui minusta, että hän suvaitsi huomata minut.
Mutta hänen katseensa viivähti minussa aina vaan niin hetkisen, etten
voinut siitä mitään enempää päättää. Minä olin jo heittänyt kaiken
toivonkin koskaan saada ilmaista hänelle sydämeni palavia tunteita,
kun hän eräänä ihanana syksypäivänä aamupäivällä tuli vastaani
aivan odottamatta pienessä puistomaisessa metsässä, joka kaupungin
itätorilta ulottuu kauvas maalle päin. Huomaamattomasti hymyillen
kulki hän ohitseni, ehken hän ei minua ollenkaan huomannutkaan, ja
hävisi taas pian keltaisten lehvien taakse. Minä olin antanut hänen
kulkea ohitseni ollenkaan ajattelematta sitä mahdollisuutta, että
olisin voinut häntä tervehtää tai puhutellakin; ja nytkin, kun hän
jo oli hävinnyt, en katunut ollenkaan, etten sitä tehnyt, sillä
eihän siitä kuitenkaan olisi voinut olla mitään tulosta. Mutta
sitten tapahtui jotain kummallista: minä tunsin nimittäin itseni
äkkiä pakotetuksi kuvittelemaan, mitä olisi tapahtunut, jos minulla
olisi ollut rohkeutta asettua hänen tielleen ja puhutella häntä. Ja
mielikuvituksissani näin minä, kuinka Redegonda ollenkaan minuun
vihastumatta päinvastoin ihan peittelemättä ilmaisi tyytyväisyytensä
rohkean tekoni johdosta, ja vilkkaasti keskustellessamme valitti
elämänsä tyhjyyttä ja seurapiirinsä ala-arvoisuutta, ja lopuksi lausui
ilonsa siitä, että oli minusta löytänyt ymmärtävän, samoin ajattelevan
toverin. Ja hänen jäähyväiskatseensa, joka minut kohtasi oli niin
lupaava, että minusta, joka kaiken tämän elin vain mielikuvituksissani,
samana iltana nähdessäni hänet jälleen aitiossaan tuntui kuin meillä
kahdella olisi yhteinen ihana salaisuus. Teitä ei kai ihmetytä,
arvoisa ystävä, että minä, joka nyt olin saanut mielikuvitusvoimastani
niin erinomaisen todistuksen, yhä edelleen jatkoin samanlaisia
tapautumiskohtauksia, ja että ne kerta kerralta tulivat yhä
ystävällisemmiksi, tutunomaisemmiksi, jopa ihan sydämellisiksi, kunnes
eräänä ihanana päivänä lehdettömien oksien alla ihailemani nainen
vaipui ikävöivään syliini. Minä jatkoin yhä edelleen tätä huumaavaa
mielettömyyttäni, eikä kauvan enää kestänytkään, ennenkuin Redegonda
tuli minua tapaamaan pieneen, kaupungin syrjässä olevaan asuntooni, ja
minä sain nauttia sellaista onnea, jota köyhä todellisuus ei koskaan
olisi voinut niin huumaavana minulle tarjota. Vaarojakaan ei puuttunut,
jotka seikkailuamme höystivät. Niinpä tapahtui kerran talvella, että
ratsumestari ratsasti ohitsemme ajaessamme yöllä reellä maantiellä
turkkiin käärittyinä; ja silloin jo aavistin sen julman kohtalon, joka
sitten pian toteutuikin. Ensimäisinä kevätpäivinä saatiin kaupungissa
tietää, että se rakuunarykmentti, johon Redegondan mieskin kuului,
tulisi siirrettäväksi Galiziaan. Minun, ei, -- meidän epätoivomme
oli rajaton. Kaikkea, mitä rakastavaiset sellaisissa tavattomissa
oloissa tavallisesti harkitsevat, mietittiin: yhteistä pakoa, yhteistä
kuolemaa, tuskaista alistumista välttämättömyyteen. Viimeinen
ilta tuli kuitenkin, ilman että mitään varmaa päätöstä oli tehty.
Minä odotin Redegondaa kukilla koristetussa huoneessani. Kaikkien
mahdollisuuksien varalta oli matka-arkkuni pakattu, revolverini
ladattuna --, ja jäähyväiskirjeet kirjoitettuina. Tämä kaikki on
totta, arvoisa ystäväni. Sillä niin täydellisesti olin minä joutunut
mielettömyyteni valtaan, että minä en pitänyt rakastettuni ilmestymistä
sinä iltana, joka oli viimeinen ennen rykmentin lähtöä, ainoastaan
mahdollisena, vaan minä suorastaan odotinkin sitä. Minä en kuitenkaan
voinut, niinkuin tavallisesti, loihtia hänen haahmoansa luokseni,
enkä mielikuvituksessani syleillä tuota taivaallista olentoa; ei,
minusta tuntui kuin jokin odottamaton, ehken jokin kauhea, pidättäisi
häntä kotonaan; satakertaa menin minä ovelle kuuntelemaan kuuluisiko
portaista askeleita, satakertaa katsoin ikkunasta nähdäkseni Redegondan
lähestyvän kadulla; niin, kärsimättömyydessäni olin jo juosta pois
Redegondaa etsimään, hakemaan hänet luokseni, rakastavan ja rakastetun
oikeudella uhkamielisenä vaatimaan häntä mieheltään, -- kunnes vihdoin
vaivuin leposohvalleni, aivankuin kuumeessa. Silloin äkkiä, oli jo
melkein puoliyö, kuului ulkoa ovikellon soitto. Minä tunsin sydämeni
pysähtyvän. Sillä kellon kilinä, ymmärrättehän kai, ei ollut enää
mitään mielikuvitusta. Se soi toisen ja kolmannen kerran ja herätti
minut jyrkästi ja auttamattomasti täyteen todellisuuteen. Mutta
samassa hetkessä, kun minä huomasin, että seikkailuni tähän iltaan
asti olikin ollut vaan ihmeellistä unennäköä, tunsin minä rohkeimman
toivon heräävän sielussani: sen nim. että Redegonda, toiveitteni
voiman järkyttämänä ja pakottamana omassa persoonassaan seisoisi
kynnykselläni, ja että minä seuraavassa hetkessä saisin hänet ilmi
elävänä sulkea syliini. Tässä ihanassa odotuksessa menin minä ovelle
ja aukaisin. Mutta se ei ollutkaan Redegonda, joka edessäni seisoi, se
oli Redegondan puoliso; hän itse, niin elävänä ja todellisena kuin Te
nyt tässä penkillä minun vastapäätäni, tuijottaen jäykkänä kasvoihini.
Minä en voinut tietysti muuta kuin päästää hänet sisään, ja pyytää
häntä istumaan. Mutta hän jäi seisomaan ja sanoi selittämättömän
ivallisesti: 'Te odotatte Redegondaa. Mutta, ikävä kyllä, hän ei voi
tulla. Hän on nimittäin kuollut.' 'Kuollut', toistin minä, ja koko
maailma pysähtyi. Ratsumestari puhui häiriintymättä edelleen: 'Noin
tunti sitten löysin minä hänet kirjoituspöytänsä äärestä istumasta,
tämä pieni kirja edessään, jonka minä selvyyden vuoksi otin heti
mukaani. Se oli luultavasti pelko, joka hänet tappoi, kun minä niin
odottamatta astuin hänen huoneeseensa. Nämä rivit tässä ovat viimeiset,
jotka hän kirjoitti. Olkaa hyvä!' Hän ojensi minulle avonaisen,
sinipunervaisen nahkakantisen kirjan ja minä luin seuraavat sanat:
'Nyt jätän minä kotini ainiaaksi, rakastettuni odottaa.' Minä vaan
nyökäytin päätäni vahvikkeeksi. 'Te olette tietysti arvannut', jatkoi
ratsumestari, 'että Teillä on kädessänne Redegondan päiväkirja.
Tahdotteko ehken olla niin hyvä ja silmäillä sitä, tullaksenne
vakuutetuksi, että kaikki kieltäminen on turhaa.' Minä silmäilin, ei,
minä luin. Minä luin melkein tunnin verran kirjoituspöytääni nojaten,
ratsumestarin istuessa sillä aikaa liikkumatonna leposohvallani;
minä luin meidän rakkautemme koko kertomuksen, suloisen, ihmeellisen
kertomuksen, -- kaikkine yksityiskohtineen; siitä syksyaamusta alkaen
jolloin minä metsässä ensi kerran olin Redegondaa puhutellut, minä
luin ensimäisestä suudelmastamme, kävelyretkistämme, huviretkistämme
maalle, ihanista onnenhetkistämme kukkakoristeisessa huoneessani,
meidän pako- ja kuolemantuumistamme, onnestamme ja epätoivostamme.
Kaikki oli tähän kirjaan kirjoitettu, kaikki -- mitä ei koskaan
todellisuudessa ollut tapahtunut, -- mutta kuitenkin kaikki juuri
samalla tavalla kuin sen mielikuvituksessani olin elänyt. Enkä
minä pitänyt sitä niin selittämättömänä kuin Te, arvoisa ystävä,
näytätte sitä ilmeisesti pitävän. Sillä minä aavistin yhtäkkiä, että
Redegonda oli rakastanut minua yhtä paljon kuin minä häntä, ja että
hän senkautta oli saanut salaperäisen voiman eläytyä kaikkiin minun
mielikuvitukseni eläymyksiin. Ja koska hän naisena oli lähempänä
kuin minä elämän alkutilaa, missä toivo ja täyttymys ovat sama asia,
niin oli hän luultavasti ollut täysin vakuutettu siitä, että hän oli
todella elänyt kaiken sen, mikä nyt hänen sinipunervaiseen kirjaansa
oli kirjoitettu. Mutta minusta oli vielä sekin mahdollista: että tämä
koko päiväkirja ei ollut mitään muuta kuin harkittu kosto minulle,
kosto siitä päättämättömyydestä, etten ollut tehnyt minun, meidän
unelmiamme todellisuudeksi; niin, ja että hänen äkillinen kuolemansa
tapahtui hänen omasta tahdostaan ja että hän tahallisesti antoi tuon
petollisen päiväkirjan sillä tavoin joutua petetyn miehensä käsiin.
Mutta minulla ei ollut aikaa kauvan selvitellä näitä kysymyksiä, sillä
ratsumestarille oli vaan yksi ainoa luonnollinen selitys olemassa; minä
tein siis sen, mitä tilanne vaati ja ilmoitin tavanmukaisin kääntein
olevani hänen käytettävissään."
"Yrittämättä --"
"Kieltääkö?!" keskeytti tohtori Wehwald minut jyrkästi. "Oh!
Vaikka sellaisella yrityksellä olisi ollut joitakin onnistumisen
edellytyksiäkin olisi se minusta näyttänyt raukkamaiselta. Sillä
minä tunsin itseni täysin vastuunalaiseksi kaikista seikkailuni
seurauksista, seikkailun, jonka olin tahtonut kokea, mutta jonka
kokemiseen minä olin ollut vaan liian arka. -- 'Minä tahtoisin',
sanoi ratsumestari, 'päättää asiamme ennenkuin Redegondan kuolema
tulee tunnetuksi. Kello on nyt yksi yöllä, kello kolme kokoontuvat
todistajamme ja kello viisi pitää kaiken olla suoritettuna.' Minä
nyökkäsin taasen myöntymyksen merkiksi. Ratsumestari poistui kylmästi
tervehtien. Minä järjestin paperini, poistuin kotoani, ja hain
kaksi tuttavaa herraa sängyistään -- toinen heistä oli kreivi --
kerroin heille ainoastaan, mitä tarpeellista oli, saadakseni heidät
järjestämään asian nopeasti, ja kävelin sitten edes takaisin Päätorilla
pimeitten ikkunoiden edessä, joitten takana tiesin Redegondan ruumiin
makaavan ja tunsin varmasti käyväni kohtaloni täyttymistä kohden. Kello
viisi varhain aamulla seisoimme me vastatusten, ratsumestari ja minä,
pistoolit kädessä pienessä metsässä aivan lähellä sitä paikkaa, missä
minä ensi kerran olisin voinut puhutella Redegondaa."
"Ja Te tapoitte hänet?"
"En. Minun kuulani lensi aivan hänen ohimonsa ohi. Mutta hän osasi
minua keskelle sydäntä. Ja minä kuolin siihen paikkaan, niinkuin on
tapana sanoa."
"Ah!" huusin minä voihkien, neuvottomana katsahtaen ihmeellistä
naapuriani. Mutta katseeni ei löytänyt häntä enää. Sillä tohtori
Wehwald ei enää istunutkaan penkin nurkassa. Niin, minulla on syitä
luulla, ettei hän ylipäänsä koskaan ollut siinä istunut. Sitävastoin
muistin minä heti, että eilen illalla oli kahvilassa puhuttu paljon
eräästä kaksintaistelusta, jossa eräs ratsumestari Tellerheim oli
ampunut ystävämme, tohtori Wehwaldin. Se seikka, että rouva Redegonda
vielä samana päivänä oli hävinnyt jäljettömiin erään rykmentin
luutnantin kanssa, herätti pienessä seurapiirissä, vallitsevasta
vakavasta mielialasta huolimatta, jonkinlaista surumielistä hilpeyttä,
ja joku lausui sen arvelun, että tohtori Wehwald, jota me aina olimme
pitäneet täsmällisen, hienon ja ylhäisen käyttäytymisen esikuvana,
aivan luonteensa mukaisesti, puoleksi tahtoen, puoleksi tahtomattaan,
oli joutunut kuolemaan toisen, onnellisemman edestä.
Mitä taas tohtori Wehwaldin ilmestymiseen kaupungin puiston penkillä
tulee, niin olisi sen ihmeellisyys sanottavasti voittanut, jos se
olisi tapahtunut ennen hänen ritarillista kuolemaansa. Enkä minä
tahdo salata, että aluksi hiukan ajattelin tehdä kertomukseeni tämän
vähäpätöisen muutoksen kohottaakseni siten sen vaikuttavaisuutta.
Vähän aikaa mietittyäni luovuin kuitenkin tästä aikeesta peläten,
että minua syytettäisiin, poikkeamalla totuudesta, antaneeni vettä
myllyyn mystiikalle, spiritismille ja muille sellaisille vaarallisille
suunnille. Sitäpaitsi arvasin, että minulta tultaisiin kysymään
oliko kertomukseni tosi vaiko tekaistu, ja pidinkö sellaisia
tapauksia yleensä mahdollisina -- ja miten näihin kysymyksiin olisin
vastannutkin, niin olisi minua pidetty joko okkultistina tai veijarina.
Senvuoksi päätin minä lopuksi kertoa yöllisen kohtaukseni tarinan juuri
sellaisena kuin se tapahtui, huolimatta siitä, että monet ihmiset
sittenkin tulevat epäilemään sen totuutta. Asian laita on nyt kerran
kaikkiaan niin, että runoilijain kertomuksia aina epäillään, vaikka
siihen on paljon vähemmän syytä, kuin useimpien muitten ihmisten
kertomusten epäilemiseen.
Uusi laulu.
"Se ei ole minun syyni, herra von Breiteneder -- -- -- suokaa anteeksi,
sitä ei voi kukaan sanoa!" Karl Breiteneder kuuli nämä sanat aivankuin
kaukaa korviinsa kajahtavan ja tiesi kuitenkin aivan hyvin, että
se, joka ne lausui, kulki hänen vierellään -- niin, tunsipa hän sen
viinilöyhkänkin, joka näitä sanoja seurasi. Mutta hän ei vastannut.
Hänen oli aivan mahdoton ruveta selittelemään; hän oli tämän yön
kauheitten tapahtumien jälkeen niin väsynyt ja järkytetty, hän tahtoi
vaan saada olla yksin ja hengittää raitista ilmaa. Senvuoksi ei hän
ollut mennyt kotiansakaan, vaan käyskenteli mieluummin aamutuulessa
autioita katuja pitkin metsäisiä kukkuloita kohden, jotka näkyivät
ylhäältä toukokuun sumun takaa. Mutta tuon tuostakin puistatti kauhu
hänen ruumistaan eikä hän tuntenut ollenkaan sellaista aamuhetken
virkeyttä, jota hän tavallisesti yöllisten valvomisien jälkeen
raittiissa aamuilmassa tunsi. Hän näki silmänsä edessä aina vain sen
kauhunkuvan, jota hän oli paennut.
Hänen vierellään kulkeva mies oli kai vasta aivan juuri hänet
saavuttanut. Mitä tahtoi hän? -- -- -- mitä varten hän puolustautui?
-- -- -- ja miksikä juuri hänelle? -- -- -- Hän ei ollut suinkaan
aikonut julkisesti syyttää vanhaa Rebayta, vaikka hän kyllä hyvin
tiesi, että tämä oli suurin syypää siihen, mitä tapahtunut oli. Nyt
katseli hän häntä syrjästä päin. Miltä tuo ihminen näyttikään! Musta
lievetakki oli rutistunut ja tahrainen, yksi nappi puuttui, toiset
napit olivat reunoista rikki; eräässä napinreiässä riippui kuihtunut
kukka. Eilen illalla oli Karl nähnyt kukan vielä tuoreena. Tämä sama
kukka koristuksenaan oli kapellimestari Rebay istunut rämisevän pianon
ääressä ja säestänyt kaikkia Ladenbauer seurueen esittämiä numeroita,
niinkuin hän oli sitä tehnyt jo melkein kolmekymmentä vuotta. Pieni
ravintola oli ollut täpötäynnä kuulijoita, tuoleja ja pöytiä oli
asetettu puutarhaan saakka, sillä tänään esiintyi, niinkuin suurille,
keltaisille lehdille oli mustilla ja punaisilla kirjaimilla painettu:
"Neiti Maria Ladenbauer, 'valkoinen mustarastas' ensimäisen kerran
vaikean sairautensa jälkeen."