E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
ENNUSTUS Y.M. NOVELLEJA
Kirj.
ARTHUR SCHNITZLER
Suomentanut
T. L.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.
SISÄLLYS:
Ennustus.
Redegondan päiväkirja.
Uusi laulu.
Gabriel vainaa.
Ennustus.
I.
Lähellä Bozenia, pienellä kukkulalla, aivan metsän peitossa ja
maantielle näkymättömänä on vapaaherra von Schotteneggen pieni linna.
Eräs ystäväni, joka jo kymmenen vuotta on asunut Meranissa lääkärinä
ja jonka minä syksyllä siellä jälleen tapasin, oli esittänyt minut
vapaaherralle. Vapaaherra von Schottenegg oli silloin viidenkymmenen
vuoden vanha ja harrasti monenlaisia taiteita. Hän sävelteli hieman,
soitti hyvin viulua ja pianoa, eikä piirustanutkaan huonosti. Mutta
vakavimmin oli hän nuoruudessaan harjoittanut näytelmätaidetta.
Kerrottiin, että hän aivan nuorena pari vuotta oli salanimellä
kierrellyt ympäri valtakuntaa näytellen pienillä näyttämöillä.
Isän jatkuva vastustus, lahjattomuus vai huono onniko lie ollut
syynä, joka tapauksessa oli vapaaherra kyllin ajoissa luopunut
tältä uralta ja saattoi vielä ilman pahempaa myöhästymistä antautua
valtion palvelukseen valiten esi-isiensä toimialan, jolla hän sitten
myös useita vuosikymmeniä vaikutti uskollisesti, vaikkakin ilman
innostusta. Mutta hänen heti isänsä kuoltua erotessaan virasta tuskin
neljänkymmenen vuoden vanhana ilmeni, millä rakkaudella hän yhä oli
kiintynyt nuoruutensa taideunelmiin. Hän laitatti Guntschnavuoren
rinteellä olevan huvilansa kuntoon ja kokosi sinne, varsinkin kesällä
ja syksyllä, yhä laajenevan seurapiirin herroja ja naisia, jotka
esittivät kaikenlaisia helppoja näytelmäkappaleita tai eläviä kuvia.
Hänen vaimonsa, joka oli vanhasta tyroolilaisesta porvarisperheestä,
ja jolla ei ollut mitään todellista harrastusta taiteisiin, katseli
viisaana ja mieheensä sydämellisen ystävyyden siteillä kiintyneenä
tämän mielitoimia pienellä ivalla, joka muodostui kuitenkin sitä
hyväntahtoisemmaksi, kuta enemmän vapaaherran mieliteot hankkivat
hänen omalle seuraelämänkaipuulleen tyydytystä. Linnassa vieraileva
seurapiiri ei ehkä ankaran mittakaavan mukaan arvosteltuna ollut
mikään valioseura. Mutta sellaisiakaan vieraita, jotka syntyperänsä ja
kasvatuksensa takia olivat taipuvaisia säätyennakkoluuloihin, ei seuran
kirjavuus loukannut, sillä se oli täysin ymmärrettävä sen taiteen
kannalta, jota täällä harjoitettiin. Sitäpaitsi poisti vapaaherrallisen
perheen nimi ja asema kaikki epäluulot. Monien muitten joukossa, joita
minä en enää muistakaan, tapasin minä linnassa erään nuoren kreivin
Innsbruckista, rakuunaupseerin Rivasta, erään kenraalin rouvineen
ja tyttärineen, operettilaulajattaren Berliinistä, Bozenilaisen
likööritehtailijan kahden poikansa kanssa, parooni Meudoltin, joka
silloin oli juuri palannut maailmanmatkaltaan, erään eläkettä nauttivan
hovinäyttelijän Bückeburgista, leskikreivitär Saiman, joka nuorena
tyttönä oli ollut näyttelijätär, tyttärensä kanssa, ja tanskalaisen
taidemaalari Petersenin.
Itse linnassa asui vain muutamia vieraita. Toiset asuivat Bozenissa,
toiset taasen eräässä vaatimattomassa majatalossa, joka oli alhaalla
tien risteyksessä ja josta kapeampi tie johti linnaan. Mutta
iltapäivisin oli koko seura tavallisesti kokoontuneena linnaan, ja
silloin pidettiin, usein entisen hovinäyttelijän, toisinaan myös
vapaaherran johdolla, joka itse ei milloinkaan näytellyt, myöhäiseen
yöhön saakka harjoituksia, aluksi nauraen ja leikkiä laskien, mutta
vähitellen yhä vakavammassa hengessä, kunnes näytäntöpäivä oli lähellä,
ja esitys tapahtui ilmasta, mielialasta, valmistuksista, ja kappaleen
sisällöstä riippuen joko metsänreunassa olevalla niityllä linnan
puutarhan takana tai linnan pohjakerroksessa olevassa salissa, jossa
oli kolme suurta kaariakkunaa.
Kun minä ensi kerran kävin vapaaherran luona, ei minulla ollut muuta
tarkoitusta kuin viettää hauska päivä uudella paikkakunnalla uusien
ihmisten seurassa. Mutta miten se nyt sitten kävikään, kun näin vain
ilman päämäärää ja täysin vapaana kiertelee maailmaa, ja sitäpaitsi
kun iän yhä karttuessa ei ole mitään suhteita, jotka voimakkaammin
vetäisivät kotipuoleen, suostuin minä vapaaherran pyyntöön ja jäin
sinne pitemmäksi aikaa. Päivästä tuli kaksi, kolme ja enemmänkin, ja
niin asuin minä, omaksi ihmeekseni, myöhäiseen syksyyn saakka ylhäällä
linnassa, missä minulle eräässä pienessä tornissa oli valmistettu
hyvin hauska huone, josta oli näköala laaksoon. Tämä minun ensimäinen
oleskeluni Guntschnavuorella on jäävä minulle aina mieluiseksi ja
hyvin rauhalliseksi muistoksi huolimatta iloisesta elämästä siellä ja
kaikesta hälinästä ympärilläni, sillä minä en seurustellut kenenkään
vieraan kanssa muuta kuin sivumennen, ja vietin sitäpaitsi suuren
osan aikaani yksinäisillä metsäkävelyillä vaipuneena ajatuksiin ja
työsuunnitelmiin. Ei sekään seikka, että vapaaherra kohteliaisuudesta
esitytti erään minun kirjoittamani pienen kappaleen, häirinnyt minun
oleskeluani siellä, sillä kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota
siihen, että minä olin tekijä. Pikemminkin muodostui tämä ilta minulle
mitä hauskimmaksi elämykseksi, sillä tämä esitys vihreällä nurmikolla,
vapaan taivaan alla toteutti erään vaatimattoman nuoruuteni unelman
yhtä myöhään kuin odottamattakin.
Vilkas elämä linnassa laimeni vähitellen, sillä useimpien niitten
herrojen loma, joilla oli toimi, oli loppunut, ja lähistöllä
asuvat tuttavat kävivät vain harvoin linnassa. Nyt vasta tulin
minä läheisempään suhteeseen vapaaherraan ja huomasin hänessä
hämmästyksekseni enemmän itsearvostelukykyä, kuin taiteenharrastajilla
tavallisesti on. Hän oli täysin tietoinen siitä, että se, mitä hänen
linnassaan harjoitettiin, ei ollut muuta kuin korkeampaa lajia
seuranäytelmää. Mutta koska hän ei elämässään ollut voinut päästä
pysyvään ja vakavaan suhteeseen rakastamaansa taiteeseen, niin tyytyi
hän siihen hohteeseen, mikä aivankuin etäisyydestä tullen valaisi
linnan teatteriharrastuksia, ja iloitsi sitäpaitsi siitä, että täällä
ei ollut jälkeäkään nähtävissä siitä moninaisesta kurjuudesta, mikä
ikäänkuin kuuluu ammattimaiseen teatteri-elämään.
Eräällä kävelyretkellämme kertoi hän ilman vähintäkään
tungettelevaisuutta tuumastaan saada kerran esittää
ulkoilmanäyttämöllään kappale, joka olisi rakennettu silmällä pitäen
rajatonta tilaa ja luonnollista ympäristöä. Tämä huomautus antoi
vauhtia eräälle tuumalle, jota jo kauvan olin mielessäni hautonut, ja
minä lupasin vapaaherralle täyttää hänen toivomuksensa.
Pian senjälkeen matkustin minä pois.
Jo seuraavan kevään alussa lähetin minä vapaaherralle ystävällisin
sanoin edellisen syksyn ihanien päivien muistoksi erään kappaleen,
mikä varmaankin vastasi hänen vaatimuksiaan ja toiveitaan. Vapaaherra
vastasi kohta kiittäen ja kutsui minut sydämellisesti seuraavana
syksynä luokseen. Kesän vietin minä vuoristossa ja alkusyksystä kylmän
ilman tultua matkustin Gardajärvelle, ajattelematta ollenkaan sitä,
että olin aivan lähellä vapaaherra von Schotteneggin linnaa. Niin,
minusta tuntuu nyt, että siihen aikaan olin kokonaan unohtanut tuon
pienen linnan harrastuksineen ja touhuineen. Silloin sain minä 8. päivä
syyskuuta vapaaherralta kirjeen, joka oli lähetetty Wienistä jälkeeni.
Hän ihmetteli siinä sitä, etten ollut antanut itsestäni mitään
tietoja, ja ilmoitti, että 9 päivä syyskuuta esitetään minun keväällä
lähettämäni kappale ja että minä en millään muotoa saisi olla silloin
poissa. Vapaaherra vakuutti, että etenkin lapset, jotka näyttelevät
kappaleessa mukana, tuottaisivat minulle erikoista huvia ja että heitä
ei enää mitenkään voinut estää harjoituksen jälkeenkin juoksentelemasta
ympärinsä sievissä puvuissaan ja näyttelemästä kedolla. Pääosaa -- näin
kirjoitti hän edelleen -- tulee näyttelemään hänen sisarenpoikansa
herra Franz von Umprecht, jonka suoritettavaksi osa monien vaiheitten
jälkeen oli joutunut, ja joka -- niinkuin vapaaherra otaksui minun
vielä hyvin muistavan -- edellisenä vuonna avusti vain kaksi kertaa
elävissä kuvissa, mutta joka nyt kuulemma osotti erinomaisia
näyttelijälahjoja.
Lähdin heti matkalle, tulin illalla Bozeniin ja saavuin
esityspäivänä linnaan, missä vapaaherra ja hänen puolisonsa ottivat
minut ystävällisesti vastaan. Tapasin siellä muitakin tuttavia:
eläkettänauttivan hovinäyttelijän, kreivitär Saiman tyttärineen, herra
von Umprechtin ja hänen kauniin rouvansa; sitäpaitsi metsäherran
neljäntoista vuotiaan tyttären, jonka oli lausuttava proloogi
kappaleessani. Iltapäiväksi odotettiin paljon vieraita ja illan
näytäntöön piti tuleman yli sata katsojaa, ei ainoastaan vapaaherran
persoonallisia tuttavia, vaan myöskin ympäristön asukkaita, joilla
tänään, niinkuin usein ennenkin, oli näytäntöön vapaa pääsy. Sitäpaitsi
oli täksi kerraksi hankittu pieni Bozenilaisista ammattisoittajista
ja muutamista taiteenharrastajista kokoonpantu orkesterikin, jonka
piti soittaa eräs Weberin alkusoitto ja vapaaherran itsensä säveltämä
välisoitto.
Päivällispöydässä oli mieliala hilpeä, herra von Umprecht näytti
minusta vaan hiljaisemmalta kuin muut. Aluksi en ollut häntä enää
muistaakaan ja minusta näytti, että hän katsoi minua hyvin usein,
joskus ystävällisesti, joskus taasen arasti, kuitenkaan sanomatta
minulle sanaakaan. Vähitellen tuli hänen kasvojensa ilme minulle
tutummaksi, ja äkkiä muistin minä, että hän viime vuonna eräissä
elävissä kuvissa oli istunut munkin puvussa shakkipöytään nojaten.
Kysyin häneltä, muistinko oikein. Hän tuli kysymyksestäni melkein
hämilleen; vapaaherra vastasi hänen puolestaan ja huomautti sitten
hymyillen sisarenpoikansa vasta huomatuista näyttelijälahjoista. Herra
von Umprecht nauroi omituisesti itsekseen, katsoi sitten äkkiä minuun
aivankuin meillä olisi ollut yhteinen salaisuus, mikä minusta tuntui
hyvin omituiselta. Mutta sitten hän taasen vältti minuun katsomasta.
II.
Kohta päivällisen jälkeen olin vetäytynyt huoneeseeni. Seisoin siinä
jälleen avonaisen ikkunan ääressä, niinkuin niin usein viime vuonnakin
olin tehnyt, ja nautin ihanasta näköalasta päivänpaisteiseen laaksoon,
mikä jalkojeni juuressa lepäsi kapeana, mutta etäämpänä vähitellen
leveni, lopuksi kokonaan avautuen, niin että kaupunki kaikkine
ympäristöineen mahtui siihen.
Vähän ajan perästä koputettiin ovelle. Herra von Umprecht astui sisään,
jäi oven suuhun seisomaan ja sanoi hiukan hämillään: "Pyydän anteeksi,
että häiritsen." Sitten astui hän lähemmäksi ja jatkoi: "Mutta kunhan
olette neljännestunnin ajan minua kuunnellut, niin olen aivan varma
siitä, että pidätte tuloani täysin oikeutettuna."
Pyysin herra von Umprechtia istumaan, mutta hän ei huomannut sitä, vaan
jatkoi vilkkaasti edelleen: "Minä olen nimittäin mitä ihmeellisimmällä
tavalla joutunut Teille kiitollisuuden velkaan ja tunnen nyt olevani
velvollinen Teitä kiittämään."
Kun minä luonnollisesti en voinut luulla muuta, kuin että hän
näillä sanoillaan tarkoitti osaansa näytelmäkappaleessani ja kun
hänen sanansa sen vuoksi tuntuivat minusta liian kohteliailta, niin
yritin minä niitä torjua. Mutta herra von Umprecht keskeytti minut
heti: "Te ette voi tietää, mitä minä sanoillani tarkoitan. Saanko
pyytää Teitä minua kuulemaan?" Hän istuutui ikkunalaudalle jalat
ristissä, ja, koettaen näyttää niin rauhalliselta kuin mahdollista,
alkoi hän: "Minä olen nyt tilanomistaja, niinkuin Te ehken tiedätte,
mutta aikaisemmin olin minä upseeri. Ja tuohon aikaan, kymmenen
vuotta sitten -- juuri _tänään_ kymmenen vuotta sitten -- tapahtui
minulle se ihmeellinen seikka, jonka varjo tavallaan minua on tähän
päivään saakka seurannut, mutta joka tänään nyt Teidän kauttanne,
vaikkakin tietämättänne ja tahtomattanne, on saava ratkaisunsa.
Meidän välillämme on nimittäin salaperäinen yhdysside, joka teille
nähtävästi on yhtä selittämätön kuin minullekin; mutta Teidän pitää
ainakin saada tietää sen olemassa-olosta. -- Rykmenttimme oli siihen
aikaan eräällä syrjäisellä puolalaisella paikkakunnalla. Huvituksena
oli, paitsi virkatehtäviä, mitkä eivät suinkaan aina olleet kyllin
rasittavia, ainoastaan juominen ja peluu. Sitäpaitsi oli jokaisella
edessä se mahdollisuus, että pitäisi jäädä vuosikausiksi sinne, ja
kaikki eivät kyenneet tyynellä mielellä kestämään tätä lohdutonta
elämää. Eräs minun parhaista ystävistäni ampui itsensä, kun olimme
siellä kolmatta kuukautta. Ja toinen tovereistani, joka ennen oli
ollut mitä hauskin upseeri, rupesi äkkiä kovasti juomaan, tuli rajuksi
ja pahapäiseksi, melkein mielisairaaksi ja joutui jostakin syystä
rettelöihin erään asianajajan kanssa ja menetti virkansa. Komppaniani
päällikkö oli naimisissa ja tuli, en tiedä syystäkö vai syyttä, niin
mustasukkaiseksi, että hän eräänä päivänä heitti rouvansa ikkunasta
ulos. Rouvalle ei ihme kyllä tullut mitään vahinkoa; mies kuoli
hulluinhuoneessa. Eräs kadeteistamme, joka siihen asti oli ollut hyvin
kiltti, vaikkakin erikoisen typerä nuorukainen, sai yhtäkkiä päähänsä,
että hän ymmärsi filosofiaa, rupesi tutkimaan Kantia ja Hegeliä ja
opetteli pitkiä kappaleita heidän teoksistaan ulkoa, aivan niinkuin
lapset aapista. Minä puolestani taas en tehnyt muuta kuin ikävöitsin,
ja niin hirmuisesti, että minä monena iltana sängyllä levätessäni
pelkäsin tulevani hulluksi. Kasarmimme oli kylän ulkopuolella, jossa
oli korkeintaan kolmekymmentä hajallaan olevaa mökkiä; lähin kaupunki,
jonne viipyi runsaan tunnin ratsastamalla oli likainen, inhottava,
pahalta haiseva ja juutalaisia täynnä. Pakosta täytyi meidän joskus
olla heidän kanssaan tekemisissä -- hotellinomistaja oli juutalainen,
kahvilanisäntä ja suutari samoin. Voitte kai arvata, että me kohtelimme
heitä mahdollisimman loukkaavasti. Me olimme erikoisen ärtyisiä
näitä ihmisiä kohtaan, siitäkin syystä, että eräs prinssi, joka oli
rykmentissämme majurina, tervehti juutalaisia erityisen kohteliaasti,
piloillaanko vai myötätunnosta, sitä en tiedä, ja suosi sitäpaitsi
aivan erikoisen huomattavalla tavalla rykmenttimme lääkäriä, joka
silminnähtävästi oli juutalaista sukuperää. Minä en luonnollisesti
kertoisi tätä Teille, jollei juuri tämä prinssin oikku olisi saattanut
minua yhteen sen ihmisen kanssa, joka oli määrätty vaikuttamaan niin
salaperäisellä tavalla Teidän ja minun väliseen suhteeseen. Se oli eräs
silmänkääntäjä, paloviinajuutalaisen poika läheisestä puolalaisesta
kaupungista. Hän oli ollut nuorena poikana eräässä kaupassa
Lembergissä, sitten tullut Wieniin ja oli joskus oppinut joltakin
muutamia korttitemppuja. Omin päinsä kehitti hän sitten taitoaan
yhä edelleen, opetteli tekemään kaikenlaisia uusia taikatemppuja
ja tuli siinä vähitellen niin taitavaksi, että hän saattoi lähteä
maailmaa kiertämään esiintyen menestyksellä varieteenäyttämöillä ja
yhdistyksissä. Kesällä tuli hän aina kotikaupunkiinsa vanhempiaan
tervehtimään. Hän ei koskaan esiintynyt siellä julkisesti, ja minä näin
hänet ensi kerran kadulla, jolloin hänen ulkonainen ilmestyksensä heti
herätti huomiotani. Hän oli pieni, laiha ja parraton, ja näytti silloin
olevan noin kolmenkymmenen vuoden iässä, ja hän oli puettu vuodenaikaan
nähden naurettavan hienosti: hänellä oli musta pitkätakki, päässä
kiillotettu sylinteri ja hyvin korea liivi; aurinkoisina päivinä oli
hänellä tummat silmälasit nenällään.
"Eräänä iltana istui meitä viisitoista tai kuusitoista upseeria
illallisen jälkeen Kasinolla pitkän pöydän ympärillä niinkuin
tavallisesti. Yö oli tukahuttavan kuuma ja akkunat olivat
auki. Muutamat tovereistani olivat ruvenneet pelaamaan, toiset
juttelivat akkunaan nojaten, muutamat taasen joivat ja polttivat
ääneti. Silloin astui päivystäjä-korpraali sisään ja ilmoitti
silmänkääntäjän saapuneen. Meitä tämä ensiksi hieman hämmästytti.
Mutta enempää odottamatta astui ilmoitettu ryhdikkäänä sisään ja
lausui hieman mongertaen muutamia selittäviä sanoja, kiittäen siitä
kutsusta, jonka hän oli saanut. Hän kääntyi puhuessaan prinssiin
päin, joka meni hänen luokseen ja puristi -- luonnollisesti meitä
vain kiusatakseen -- hänen kättänsä. Silmänkääntäjä piti sen
aivan luonnollisena asiana ja huomautti aikovansa ensiksi näyttää
muutamia korttitemppuja, jonka jälkeen hän esittäisi magnetismi ja
chiromantia-(kädestäennustus)näytteitä. Hän oli tuskin vielä loppuun
puhunut ennenkuin muutamat herrat, jotka eräässä nurkassa pelasivat
korttia, huomasivat, että heiltä puuttui kaikki kuvalliset lehdet:
mutta silmänkääntäjän viittauksesta lensivät ne avonaisesta ikkunasta
sisään. Seuraavatkin taikatemput, joita hän sitten näytti, olivat
hyvin mielenkiintoisia ja yleensä paljon parempia kuin mitä minä tällä
alalla ennen olin nähnyt. Hänen esittämänsä magneettiset kokeet olivat
minusta vielä merkillisempiä. Pelontuntein katselimme me kaikki,
kuinka filosoofi-kadetti nukkuvana taikurin määräyksiä totellen juoksi
ensin avonaisesta ikkunasta pihalle, kiipesi sitten sileää seinää
myöten katolle asti ja juoksenteli ylhäällä katon reunustaa myöten ja
laskeutui lopuksi pihalle takaisin. Kun hän siinä vielä nukkuvassa
tilassa seisoi alhaalla, sanoi översti taikurille: 'Kuulkaas, jos hän
olisi taittanut niskansa, niin minä vakuutan teille, Te ette olisi
lähtenyt täältä kasarmista elävänä.' Minä en milloinkaan unohda sitä
halveksivaa silmäystä, jolla juutalainen tuohon huomautukseen ääneti
vastasi. Sitten sanoi hän hitaasti: 'herra översti, luenko Teidän
kädestänne, milloin _Te_ lähdette täältä kasarmista, kuolleena tai
elävänä?' En tiedä, miten översti ja me muutkin olisimme vastanneet
tähän rohkeaan kysymykseen toisissa oloissa -- mutta yleinen mieliala
oli silloin jo niin kiihottunut ja jännitetty, että kukaan ei
hämmästynyt, kun översti ojensi kätensä silmänkääntäjälle ja hänen
mongerrustaan matkien sanoi: 'No, lukekaapas.' Tämä kaikki tapahtui
pihalla, ja kadetti seisoi yhä vielä nukkuvana seinää vasten kädet
levällään kuin ristiinnaulittuna. Taikuri tarttui överstin käteen ja
tutki tarkasti sen viivoja. 'No, näetkös mitä, juutalainen?' kysyi
eräs yliluutnantti, joka oli sangen juovuksissa. Taikuri vilkaisi
taakseen ja sanoi vakavasti: 'Taiteilijanimeni on Marco Polo.' Prinssi
laski kätensä juutalaisen olkapäälle ja sanoi: 'Ystävälläni Marco
Pololla on terävät silmät.' -- 'No, mitä Te näette?' kysyi översti
kohteliaammin. 'Pitääkö minun sanoa?' kysyi Marco Polo. 'Emmehän me
voi Teitä pakottaa', sanoi prinssi. 'Puhukaa, puhukaa!' huusi översti.
'Minä olisin mieluummin puhumatta', vastasi Marco Polo. Översti nauroi
ääneensä. 'Suu puhtaaksi vain, ei se niin pahaa liene. Ja jos se
olisikin pahaa, niin eihän sen tarvitse olla totta.' -- 'Se on hyvin
pahaa', sanoi taikuri, 'ja totta se myös on.' Kaikki vaikenivat. 'No?'
kysyi översti. 'Pakkasta Teidän ei enää tarvitse kärsiä', vastasi Marco
Polo. 'Kuinka?' huudahti översti, 'pääseekö meidän rykmenttimme siis
vihdoinkin Rivaan?' -- 'Rykmentistä ei tässä näy mitään herra översti.
Minä näen vain, että syksyllä Te olette kuollut mies.' Översti nauroi,
mutta kaikki muut olivat vaiti; minä vakuutan Teille, että meidän
kaikkien mielestä oli översti siitä hetkestä alkaen merkitty mies.
Äkkiä rupesi joku varsin nauraa hohottamaan, toiset tekivät samoin, ja
nauraen ja hälisten poistuttiin takaisin Kasinoon. 'No', huusi översti,
'minun kohtaloni on nyt siis selvänä. Eikö kukaan muu herroista ole
utelias?' Joku huusi leikillä: 'Ei, me emme tahdo mitään tietää.' Eräs
toinen havaitsi yhtäkkiä, että tällainen kohtalonsa ennustuttaminen oli
uskonnolliselta kannalta hylättävä, ja eräs nuori luutnantti kiivaili,
että Marco Polon kaltaiset ihmiset pitäisi elinajakseen panna lukon
taa. Prinssin näin minä seisovan eräässä nurkassa tupakkaa poltellen
erään vanhemman herran kanssa ja kuulin hänen sanovan: 'Missä ihme
alkaa?' Sillävälin menin minä Marco Polon luo, joka valmistautui
lähtemään ja sanoin hänelle, niin ettei kukaan muu sitä kuullut:
'Ennustakaa minulle.' Hän tarttui konemaisesti minun käteeni. Sitten
hän sanoi: 'Tässä näkee huonosti.' Minä huomasin, että öljylamput
olivat ruvenneet lepattamaan ja että käteni viivat näyttivät vapisevan.
'Tulkaa ulos pihalle, herra luutnantti. Minä ennustan mieluummin kuun
valossa.' Hän piti kädestäni kiinni ja minä seurasin häntä avonaisesta
ovesta ulos."
"Yht'äkkiä pälkähti kummallinen ajatus päähäni. 'Kuulkaas, Marco Polo',
sanoin minä, 'jos Te ette mitään muuta osaa ennustaa kuin mitä meidän
herra everstillemme sanoitte, niin silloin jätämme mieluummin koko
ennustuksen.' Taikuri päästi ilman muuta käteni irti ja hymyili. 'Herra
luutnanttia pelottaa.' Käännyin nopeasti ympäri nähdäkseni, oliko
kukaan meitä kuullut; mutta me olimme menneet ulos kasarmin portista ja
olimme kaupunkiin vievällä maantiellä."
"Minä tahtoisin tietää jotain tarkempaa", sanoin minä, "se on haluni.
Sanoja voi aina selittää monella eri tavalla."
Marco Polo katsahti minuun. "Mitä herra luutnantti oikein tahtoo?...
Nähdäkö ehkä tulevan puolisonsa?" --
"Voisitteko sen minulle näyttää?" Marco Polo kohotti olkapäitään.
"Ehken -- -- -- mahdollisesti -- -- --"
"Mutta siitä minä en välitä", keskeytin minä hänet. "Minä tahtoisin
tietää, mitä tulevaisuudessa, esimerkiksi kymmenen vuoden perästä, on
minulle tapahtuva."
Marco Polo pudisti päätään. "Sitä minä en voi sanoa -- -- -- mutta minä
voin ehken jotain muuta." --
"Mitä?" --
"Minä voisin näyttää Teille, herra luutnantti, aivan kuin kuvaelmana
jonkun hetken tulevasta elämästänne."
Minä en heti ymmärtänyt häntä. "Miten tarkoitatte?"
"Minä tarkoitan sitä, että minä voin loihtia tällä hetkellä ja tällä
paikalla, missä me nyt seisomme, jonkun määrätyn hetken tulevasta
elämästänne silmienne eteen." --
"Kuinka?" --
"Herra luutnantin täytyy vain sanoa, minkä hetken." Minä en ymmärtänyt
häntä täydellisesti, mutta minä olin hyvin jännitetty. "Hyvä", sanoin
minä, "jos Te voitte sen tehdä, niin tahdon nähdä, mitä tänään
kymmenen vuoden perästä samalla sekunnilla minulle tapahtuu. -- -- --
Ymmärrättekö minua, Marco Polo?"
"Kyllä, herra luutnantti", sanoi Marco Polo ja tuijotti minuun. "Ja
samassa hän oli hävinnyt -- -- -- ja kasarmikin oli poissa, jonka minä
juuri olin nähnyt kimaltelevan kuutamossa -- poissa mökkipahasetkin,
jotka hetki sitten sinne tänne siroteltuina näkyivät kuunvalossa
tasangolla -- ja minä näin itseni, niinkuin usein unessa itsensä näkee
-- -- -- näin itseni kymmenen vuotta vanhempana, minulla oli ruskea
täysiparta, otsassa arpi, makaamassa paarilla keskellä erästä niittyä,
-- minun vieressäni oli kaunis punatukkainen nainen polvillaan, kädet
silmien edessä, nuori poika ja tyttö sivullani, taustana tumma metsä ja
lähistöllä kaksi metsästäjää soihtuja pidellen -- -- -- Te hämmästytte
-- eikö totta, Te hämmästytte?"
Minä olin tosiaankin hämmästynyt, sillä se, mitä hän nyt minulle
kuvaili oli tarkalleen se kuvaelma, jolla tämän iltainen kappaleeni oli
päättyvä klo 10 ja jossa hän oli näyttelevä kuolevan sankarin osaa.
"Te epäilette", jatkoi herra von Umprecht, "enkä minä ollenkaan ota
sitä pahakseni. Mutta Teidän epäilyksenne on pian haihtuva."
Herra von Umprecht pisti kätensä nutun taskuun ja otti sieltä suljetun
kirjekuoren. "Olkaa niin hyvä ja lukekaa, mitä takasivulla on
kirjoitettu." Minä luin ääneen: "Notarion sulkema 4 päivä tammikuuta
1859, avattava 9 päivä syyskuuta 1868." Kirjoituksen alla oli minulle
persoonallisesti hyvin tutun notarion wieniläisen tohtori Artinerin
nimikirjoitus.
"Nyt on syyskuun 9:s päivä", sanoi herra von Umprecht. "Ja tänään on
myös ummelleen kymmenen vuotta siitä kun minulla oli tuo ihmeellinen
seikkailu Marco Polon kanssa, seikkailu, joka näin nyt ratkeaa saamatta
täyttä selitystään. Sillä vuodesta vuoteen ovat tuon ennustuksen
täyttymysmahdollisuudet vaihdelleet mitä ihmeellisimmällä tavalla
aivankuin jokin oikullinen kohtalo olisi ilveillyt minun kanssani.
Usein näytti ennustus uhkaavan todennäköiseltä, usein se taasen häipyi
olemattomiin, tuli jälleen katkeraksi totuudeksi, hävisi, palasi
uudestaan -- -- -- Mutta suokaa minun palata jälleen kertomukseeni.
Näky ei varmaankaan ollut kestänyt kuin silmänräpäyksen ajan; sillä
kasarmista kuului vielä sama yliluutnantin kovaääninen nauru, jonka
olin kuullut ennen näkyä. Ja edessäni seisoi Marco Polo huulillaan
hymy, josta en voi sanoa, oliko se surullinen vai ivallinen. Hän nosti
hattuaan ja sanoi: 'Hyvää iltaa, herra luutnantti, toivottavasti
Te olette ollut tyytyväinen', sitten hän kääntyi ja meni hitaasti
maantietä myöten kaupunkiin päin. Seuraavana päivänä matkusti hän pois.
"Ensimäinen ajatukseni kasarmiin päin kulkiessani oli, että kaiken
oli täytynyt olla jonkunlaista henkinäkyä, jonka Marco Polo,
ehken jonkun tuntemattoman olennon avustamana, oli aiheuttanut
jonkunlaisen heijastuksen avulla. Kun minä tulin pihan poikki,
näin minä kauhukseni kadetin yhä vielä seisovan seinää vasten
ristiinnaulitun asennossa. Hänet oli nähtävästi kokonaan unohdettu.
Toiset puhuivat ja kiistelivät sisällä kovasti kiihottuneina.
Minä kosketin kadetin käsivartta, hän havahtui heti, eikä ollut
vähintäkään hämmästynyt, hän vaan ei voinut käsittää sitä kiihkeää
mielentilaa, missä rykmentin kaikki herrat olivat. Minä omasta
puolestani otin heti jonkinlaisella vihamielisyydellä osaa kiihkeään,
mutta onttoon keskusteluun niistä kummallisuuksista, joiden
todistajina me olimme olleet, enkä liene puhunut viisaammin kuin
muutkaan. Äkkiä huusi översti: 'No, hyvät herrat, minä lyön vetoa,
että elän vielä ensi keväänä! Neljäkymmentäviisi yhtä vastaan!' Ja
hän kääntyi erään yliluutnantin puoleen, jolla oli erikoinen maine
pelaajana ja vedonlyöjänä. 'Ettekö suostu?' Vaikka olikin selvää,
että puhuteltu vaikeasti jaksoi vastustaa kiusausta, niin näytti hän
kuitenkin pitävän sopimattomana lyödä vetoa överstin kanssa tämän
omasta kuolemasta, ja hän vaikeni hymyillen. Luultavasti hän sitä
jälestäpäin katui. Sillä jo neljäntoista päivän perästä, suurten
keisarimanööverien toisena päivänä, putosi överstimme hevosen
selästä ja kuoli. Tässä tilaisuudessa huomasimme me kaikki, että
emme muuta olleet odottaneetkaan. Mutta siitä lähtien vasta rupesin
minä ajattelemaan jonkinmoisella levottomuudella tuota yöllistä
ennustusta, josta en ollut kenellekään kummallisesta arkuudesta
kertonut. Vasta joulunaikaan, ollessani lomalla Wienissä, kerroin
minä kaiken eräälle toverilleni Friedrich von Gulantille -- Te
olette hänestä ehken kuullutkin, hän kirjoitteli kauniita runoja
ja kuoli hyvin nuorena -- -- -- No niin, hän se oli, joka minun
kanssani yhdessä teki sen haahmopiirustuksen, minkä löydätte tästä
kirjekuoresta. Hän oli nimittäin sitä mieltä, että tuollaiset
tapaukset eivät saa mennä tieteeltä hukkaan, osottautukootpa ne sitten
oikeiksi tai vääriksi. Hänen kanssansa olin minä tohtori Artinerin
luona, joka sinetöi muistiinpanomme tähän kuoreen. Tähän saakka on
sitä säilytetty notarion kansliassa, ja vasta eilen lähetettiin se
toivomukseni mukaan minulle. Minä tunnustan, että se vakavuus, millä
Gulant asiata käsitteli teki minut aluksi alakuloiseksi, mutta sitten
kun en häntä enää tavannut ja varsinkin hänen pikaisen kuolemansa
jälkeen, rupesi koko juttu minusta tuntumaan naurettavalta. Ennen
kaikkea oli minusta selvä, että kohtaloni oli täydellisesti omassa
kädessäni. Mikään mahti maailmassa ei voinut pakottaa minua makaamaan
paarilla syyskuun 5:tenä päivänä 1868 kello 10 illalla ruskea
täysparta leuvassa; metsä- ja niittymaisemia voin välttää eikä minun
tarvinnut ottaa punatukkaista rouvaa ja saada lapsia. Ainoa, mitä
ehken en voisi välttää oli onnettomuus tai kaksintaistelu, josta
voisi jäädä arpi otsaani. Olin siis toistaiseksi rauhallinen. --
Vuosi ennustuksen jälkeen menin minä naimisiin neiti von Heimsalin,
nykyisen rouvani, kanssa; pian senjälkeen erosin virastani ja rupesin
maanviljelijäksi. Minä katselin monia pienempiä maatiloja ja -- niin
kummalliselta kun se ehken kuuluukin -- otan tarkoin huomioon, ettei
vaan missään maatilan rajojen sisällä löytynyt mitään samanlaista
paikkaa, mikä olisi voinut muistuttaa tuota uneni (niinkuin minä
näkyä itse tavallisesti kutsuin) nurmikenttää. Minä aijoin juuri
ostaa erään tilan, kun vaimoni sai perinnöksi maatilan Kärntenissä
siihen kuuluvine kauniine metsästysalueiden. Vaeltaessani ensi
kertaa uudella tilallamme saavuin minä eräälle metsän ympäröimälle
ja vähän alankoiselle niittyaukeamalle, joka minusta näytti olevan
eriskummallisen saman näköinen kuin se paikka, jota minun ehken olisi
ollut täysi syy pelätä. Minä vähän säpsähdin. Vaimolleni en ollut koko
ennustuksesta puhunut mitään, hän on niin taikauskoinen, että minä
olisin tunnustuksellani varmaankin myrkyttänyt koko hänen elämänsä
tähän päivään saakka" -- hän naurahti aivankuin helpotuksesta. --
"Luonnollisesti en voinut kertoa hänelle epäilyksistänikään. Mutta
itseäni minä rauhoitin sillä ajatuksella, että minun ei missään
tapauksessa tarvitse olla tilallani syyskuussa 1868. -- Vuonna 1860
syntyi minulle poika. Jo hänen ensimäisinä elämän vuosinaan olin minä
huomaavinani yhdennäköisyyttä hänen ja uneni pojan piirteissä; joskus
tuo yhdennäköisyys hävisi, pian se taasen näyttäytyi yhä selvempänä
-- ja tänään täytyy minun tunnustaa itselleni, että poikanen, joka
tänä-iltana kello kymmenen aikana on seisova paarini vieressä on
hiuskarvalleen näyssä ilmestyneen pojan näköinen. -- Tytärtä minulla
ei ole. Mutta kolme vuotta sitten kuoli minun vaimoni sisar, joka oli
leski ja joka siihen saakka oli elänyt Amerikassa ja jätti jälkeensä
tytön. Vaimoni pyynnöstä matkustin minä Atlantin yli noutaakseni tytön
huostaamme. Kun minä näin hänet ensi kerran, oli hän minusta aivan
unessa näkemäni tytön näköinen. Ensimäinen ajatukseni oli jättää lapsi
vieraaseen maahan vieraitten ihmisten luo. Karkotin luonnollisesti
heti tuollaisen epähienon päähänpiston mielestäni, ja me otimme lapsen
kotiimme. Minä rauhoituin jälleen täydellisesti huolimatta lasten yhä
selvemmin ilmenevästä yhdennäköisyydestä noitten ennustusnäky-lasten
kanssa, sillä minä uskottelin itselleni, että näkylasten piirteet
olivat minulta ehken voineet vähän unohtua. Sitten elin jonkun aikaa
täydellisesti rauhallisena. Niin, minä olin jo melkein unohtanut tuon
merkillisen illan puolalaisessa kylässä, kunnes noin kaksi vuotta
sitten kohtalo antoi minulle uuden, järkyttävän varoituksen. Minun oli
pitänyt matkustaa pariksi kuukaudeksi pois; kun minä palasin kotiin,
tuli vaimoni minua vastaan tukka punaiseksi värjättynä, ja hänen
yhdennäköisyytensä näkynaisen kanssa, jonka kasvoja minä tosin en
ollut nähnyt, oli mielestäni täydellinen. Havaitsin parhaaksi peittää
säikähdykseni vihan purkaukseen; niin, minä ihan tahallani kiihdyin
yhä enemmän, sillä äkkiä sain minä mielettömän päähänpiston: jos minä
eroaisin vaimostani ja lapsistani, niin silloinhan olisi vaara voitettu
ja minä olisin vetänyt kohtaloa nenästä. Vaimoni itki, murtuneena
lattialle vaipuen, pyysi anteeksi ja selitti minulle syyn tähän
muutokseen. Vuosi sitten, käydessämme Münchenissä, olin minä ollut
erityisen ihastunut erään punatukkaisen naisen kuvaan taidenäyttelyssä,
ja silloin jo oli vaimoni päättänyt sopivan hetken tultua tehdä
itsensä tuon kuvan näköiseksi värjäyttämällä tukkansa punaiseksi.
Minä pyysin häntä luonnollisesti mitä pikimmin laittamaan tukkansa
luonnollisen tumman väriseksi, ja kun se oli tapahtunut, näytti kaikki
jälleen olevan ennallaan. Näinhän selvästi, että minulla oli kohtaloni
hallussani niinkuin ennenkin -- -- -- Eikö kaikkea, mitä tähän saakka
oli tapahtunut voitu selittää luonnollisesti? -- -- -- Eikö tuhansilla
muilla maatiloilla ollut niittyjä, metsää, rouva ja lapsia? -- -- -- Ja
se ainoa, mikä olisi voinut taikauskoisia pelottaa, ei ollut toteutunut
-- tähän talveen saakka: nim. tuo arpi, jonka Te nyt kuitenkin näette
otsallani. Minä en ole pelkuri -- sallikaa minun se Teille sanoa:
upseerina ollessani oli minulla kaksi kertaa kaksintaistelu sangen
vaarallisilla ehdoilla -- sekä kahdeksan vuotta sitten, kohta häitteni
jälkeen kun jo olin ottanut eron virastani. Mutta kun eräs herra
viime vuonna aivan mitättömästä syystä -- nim. hieman epäkohteliaan
tervehdyksen takia -- vaati minua kaksintaisteluun, niin pidin minä
parempana" -- herra von Umprecht punastui hieman -- "pyytää anteeksi.
Asia selvitettiin luonnollisesti aivan säännönmukaisesti, mutta minä
tiedän kuitenkin aivan varmaan, että minä olisin silloinkin taistellut,
jos ei äkkiä mieletön pelko olisi minua vallannut, pelko siitä, että
vastustajani saattaisi tehdä haavan otsaani ja siten antaa kohtalolle
uuden valtin -- -- -- Mutta niinkuin näette, se ei auttanut: arpi
on otsassani. Ja se hetki, jolloin minä tuon haavan sain, oli ehken
ainoa koko kymmenen vuoden aikana, joka syvimmin sai minut huomaamaan
oman turvattomuuteni. Se tapahtui eräänä iltana viime talvena;
minä matkustin kahden tai kolmen muun minulle aivan tuntemattoman
henkilön kanssa junalla Klagenfurtista Villachiin. Äkkiä lensi ikkuna
sirpaleiksi ja minä tunsin otsassani tuskaa; samassa kuulin minä
jotakin kovaa putoavan lattialle, tartuin ensin kirvelevään otsaani --
siitä vuoti verta, sitten kumarruin minä nopeasti ja nostin lattialta
teräväsärmäisen kiven. Vaunussa olevat matkustajat hätääntyivät.
'Onko jotain tapahtunut?' huudahti eräs. Huomattiin, että olin saanut
verihaavan ja minua hoivattiin. Mutta eräs herra -- minä näin sen aivan
selvään -- oli aivankuin vajonnut vaunun nurkkaan. Seuraavalla asemalla
tuotiin minulle vettä, rautatienlääkäri sitoi hätäisesti haavani, mutta
minä en luonnollisesti peljännyt haavasta kuolevani: minähän tiesin,
että siihen piti tulla vain arpi. Vaunussa ruvettiin keskustelemaan
siitä, oliko kyseessä murhayritys, vai ilkeä poikamainen teko; nurkassa
istuva herra vaikeni ja tuijotti eteensä. Villachissa poistuin minä
junasta. Äkkiä ilmestyi tuo mies vaununnurkasta eteeni ja sanoi:
'Se oli minulle tarkoitettu.' Ennenkuin minä ehdin vastata tai edes
tointua, oli hän jo kadonnut; minä en ole koskaan saanut tietää, kuka
hän oli. Ehken jokin vainoamisluulohullu -- -- -- tahi ehken jokin,
joka syystä luuli olevansa vainon esineenä, jonkun loukatun aviomiehen
tai veljen vainooma, ja jonka minä mahdollisesti olin pelastanut, koska
juuri minulle oli tuo arpi määrätty -- -- -- kukapa sen tietää?
-- -- -- Parin viikon kuluttua loisti se otsallani juuri samalla
kohdalla, missä olin sen unessani nähnyt. Ja minulle selvisi yhä enemmän,
että minä olin joutunut jonkun tuntemattoman, pilkallisen voiman
kanssa epätasaiseen taisteluun, ja minä ajattelin yhä suurenevalla
levottomuudella sitä päivää, jolloin kaikki lopullisesti täyttyisi.
"Keväällä saimme kutsun enoni luo. Minä olin varmasti päättänyt olla
kutsua noudattamatta, sillä muistamatta varmasti mitään, tuntui minusta
kuitenkin mahdolliselta, että juuri hänen maatilallaan oli pelkäämäni
paikka. Vaimoni ei olisi kuitenkaan ymmärtänyt kieltäytymiseni syytä
ja senvuoksi päätin minä sittenkin matkustaa sinne hänen ja lasten
kanssa jo heinäkuun alussa, varmassa aikomuksessa lähteä sieltä niin
pian kuin mahdollista etelään Venetsiaan tai Lidoon. Meidän siellä
olomme alkupäivinä tuli puhe Teidän kappaleestanne, enoni kertoi siinä
esiintyvistä lapsista ja pyysi minulta, että lapseni saisivat niissä
esiintyä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Silloin päätettiin,
että eräs ammattinäyttelijä näyttelisi kappaleen sankarin osaa.
Muutaman päivän perästä valtasi minut pelko, että voisin vaarallisesti
sairastua enkä voisi päästä matkustamaan pois. Silloin eräänä iltana
selitin minä aikovani lähteä matkalle joksikin aikaa erääseen
merikylpylaitokseen kylpemään. Mutta minun täytyi luvata tulla takaisin
syyskuun alussa. Samana iltana saapui näyttelijältä kirje, jossa hän
ilmoitti jonkun syyn takia ei voivansa näytellä kysymyksessä olevaa
osaa. Enoni oli kovin harmissaan. Hän pyysi minua lukemaan kappaleen
-- ehken minä voisin mainita jonkun tuttavistamme, joka olisi sovelias
esittämään sankarin osaa. Minä otin kappaleen huoneeseeni ja luin
sen. No niin, koettakaapas kuvailla, miltä minusta tuntui, kun pääsin
loppukohtaukseen ja luin sieltä sana sanalta saman tapahtuman, joka
minulle 9 päivä syyskuuta tänä vuonna ennustettiin tapahtuvaksi. Minä
en voinut enää odottaa seuraavaan aamuun sanoakseni enolleni, että
minä tahdoin näytellä sankarin osan. Minä pelkäsin, että hän voisi
tehdä vastaväitteitä; sillä kappaleen luettuani tunsin minä päässeeni
ikäänkuin varmalle pohjalle, ja jos minä en olisi saanutkaan näytellä
Teidän kappaleessanne, niin olisin jälleen ollut tuon tuntemattoman
mahdin vallassa. Enoni suostui heti ja siitä lähtien kulki kaikki
tasaista ja rauhallista kulkuaan. Muutaman viikon aikana olemme joka
päivä harjoitelleet, ja minä olen jo viisitoista- tai kaksikymmentä
kertaa harjoittanut sitä kohtausta, joka tänä iltana esitetään: minä
makaan paarilla, nuori kreivitär Saima, jolla on niin ihana punainen
tukka, on polvillaan edessäni kädet kasvoilla, ja lapset seisovat
sivullani."
Herra von Umprechtin puhuessa sattuivat silmäni kirjekuoreen, joka yhä
avaamattomana oli pöydällä. Herra von Umprecht hymyili. "Tosiaankin,
minähän olen unohtanut esittää Teille todistukseni," sanoi hän ja
rikkoi kirjeen sinetin. Hän otti kokoontaitetun paperin esiin. Umprecht
aukasi sen ja levitti pöydälle. Siinä oli täydellinen, aivankuin minun
itseni suunnittelema asemapiirustus kappaleen loppukohtauksesta, tausta
ja sivut olivat ylimalkaisesti haahmoitellut ja merkitty "Metsäksi",
keskelle luonnosta oli piirustettu miehenhaahmo ja sen yläpuolelle
oli kirjoitettu: "Paarit" -- -- -- Luonnoksen toisten haahmojen
kohdalle oli kirjoitettu punaisella musteella pienillä kirjaimilla:
"Punatukkainen nainen", "Poika", "Tyttö", "Soihdunkantaja", "Mies kädet
ylös kohotettuina". Minä käännyin herra von Umprechtin puoleen ja
sanoin: "Mitä tämä merkitsee: 'Mies kädet ylös kohotettuina'?"
"Sen", sanoi herra von Umprecht viivytellen, "sen olisin minä melkein
unohtanut. Se asia on näin: Tuossa näyssäni esiintyi nimittäin myös
eräs vanha, aivan kaljupäinen mies, jolla oli silmälasit, parta
sileäksi ajettu, tummanviheriä kaulahuivi kaulassa, seisoen soihtujen
voimakkaassa valossa kädet ylös kohotettuina, silmät suurina eteensä
tuijottaen."
Tällä kertaa minä säpsähdin.
Me vaikenimme jonkun aikaa, sitten kysyin minä kummallisen levottomana:
"Mitä Te oikeastaan arvelette? Mikä tuo mies olisi oleva?"
"Minä otaksun", sanoi Umprecht levollisesti, "että joku katsojista,
ehkenpä joku enoni palvelijoista -- -- -- tahi joku talonpojista
kappaleen lopussa joutuu kovan liikutuksen valtaan ja syöksyy
näyttämölle tai ehkenpä on kohtalon kulku sellainen, että jonkun
sattuman johdosta, jollainen ei minua enää ollenkaan ihmetytä, joku
hullujenhuoneesta karannut juoksee yli näyttämön juuri sillä hetkellä,
jolloin minä makaan paarilla."
Minä pudistin päätäni.
"Mitä Te sanoittekaan? -- -- -- Kaljupäinen -- silmälasit päässä
-- viheriä kaulahuivi -- -- --? Asia näyttää minusta nyt vieläkin
merkillisemmältä kuin ennen. Minulla oli tosiaankin aikomus panna
kappaleeseen sellainen mieshenkilö, jonka Te silloin näyssänne olette
nähnyt, mutta minä luovuin siitä ajatuksesta. Se olisi ollut vaimon
mielipuoli isä, josta puhutaan ensimäisessä näytöksessä, ja jonka olisi
pitänyt loppukohtauksessa syöksyä näyttämölle."
"Mutta entäs kaulahuivi ja silmälasit?"
"Näyttelijähän olisi voinut panna ne omasta alotteestaan -- ettekö
usko?"
"Olisihan se mahdollista."
Meidät keskeytettiin. Rouva von Umprecht lähetti sanan miehellensä
pyytäen häntä luoksensa, sillä hän halusi vielä ennen näytännön alkua
puhella miehensä kanssa, ja herra von Umprecht poistui. Minä seisoin
vielä vähän aikaa tarkkaan katsellen asemasuunnitelmaa, jonka herra von
Umprecht oli jättänyt pöydälle.
III.
Salainen vetovoima vei minut näytäntöpaikalle. Se oli linnan takana,
hauska puutarha erotti sen siitä. Siihen, missä puistikko loppui
matalapensaisena, oli asetettu noin kymmenen pitkää, yksinkertaista
puupenkkiä; etumaiset penkkirivit olivat päällystetyt tummanpunaisella
mattokankaalla. Aivan ensimäisen penkkirivin edessä oli muutamia
nuottijalustoita ja tuoleja; esirippua ei ollut. Näyttämö oli
erotettu katsomosta molemmilla sivuilla olevilla korkeilla kuusilla;
oikealla puolen oli tiheä pensaikko, jonka takana oli katsojilta
näkymättömissä mukava nojatuoli kuiskaajaa varten. Vasemmalla puolella
oli aukeama, josta oli avoin näköala laaksoon. Näyttämön taustalla
oli korkeita puita; ainoastaan keskellä ne olivat hyvin tiheässä
ja vasemmalla puolen oli varjoisia, kapeita metsäteitä. Syvemmällä
metsässä eräässä pienessä aukeamassa oli pöytä ja tuoleja. Täällä
varmaankin näyttelijät odottivat vuoroaan. Valaistuksesta oli pidetty
huolta asettamalla näyttämön ja katsomon sivuille kulissientapaisesti
korkeita, vanhoja suunnattoman suurilla kynttilöillä varustettuja
kirkon kynttiläjalustoja. Oikealla puolella olevan pensaiston takana
oli jonkunlainen varastohuone vapaassa luonnossa; täällä näin minä
kaikenlaisten muitten kappaleessa tarvittavien pienempien esineitten
joukossa ne paarit, joilla herra von Umprechtin piti kappaleen lopussa
kuolla. -- Ilta-aurinko valaisi herttaisesti niittyä, jonka poikki
minä kuljin -- -- -- Minä muistin luonnollisesti herra von Umprechtin
kertomusta. Aluksi en pitänyt sitä ollenkaan mahdottomana, että
herra von Umprecht kuuluisi sellaisiin omituisiin valehtelijoihin,
jotka suurella vaivalla jo kaukaa ennakolta valmistelevat jonkun
salaperäisen jutun, tehdäkseen itsensä mielenkiintoisiksi. Minä pidin
sitäkin mahdollisena, että notarion nimikirjoitus oli väärennetty ja
että herra von Umprechtilla oli toisia henkilöitä apunaan voidakseen
hyvin toteuttaa tuumansa. Erikoisesti arvelutti minua tuo toistaiseksi
tuntematon, kädet kohotettuina seisova mies, jonka kanssa Umprecht
oli ennakolta saattanut sopia asiasta. Mutta epäilyksiäni horjutti se
osa, joka ensimäisessä kappaleeni suunnitelmassa miehellä oli ollut ja
josta kukaan ei voinut mitään tietää -- ja varsinkin se hyvä vaikutus,
jonka herra von Umprechtin persoonallisuus minuun oli tehnyt. Ja niin
uskomattomalta ja mahdottomalta kuin hänen koko kertomuksensa minusta
tuntuikin - niin kuitenkin sieluni sisimmässä jokin ääni melkein vaati
minua häntä uskomaan; lieneekö se ollut vain typerää turhamaisuutta
ja halua saada tuntea itsensä kohtalon tahdon toteuttajaksi. -- Tällä
välin oli ympärilläni syntynyt liikettä; palvelijoita tuli linnasta,
kynttilät sytytettiin, ihmisiä ympäristöltä, monet kansallispuvuissa,
nousi hitaasti mäkeä ylös ja asettui rauhallisesti sivulla oleville
penkeille. Pian ilmestyi talon rouvakin muutamien herrojen ja naisten
seurassa, jotka asettuivat hilpeästi paikoilleen. Minä yhdyin heidän
seuraansa ja juttelin viimevuotisten tuttavieni kanssa. Orkesterin
jäsenet saapuivat ja asettuivat paikoilleen; orkesterin kokoonpano
oli kylläkin tavaton: kaksi viulua, yksi sello, yksi viola, yksi
kontrabasso, yksi huilu ja yksi oboe. He alkoivat heti, nähtävästi
ennenaikojaan, soittaa erästä Weberin alkusoittoa. Aivan edessä,
orkesterin lähellä, seisoi eräs vanha kaljupäinen talonpoika, jolla
oli kaulassa jonkunlainen tumma kaulahuivi. Ehkenpä kohtalo oli hänet
määrännyt vähän myöhemmin ottamaan silmälasit esiin, ajattelin minä,
tulemaan hulluksi ja juoksemaan näyttämölle. Oli aivan pimeä, korkeat
kynttilät lepattivat vähän, sillä oli ruvennut hieman tuulemaan.
Pensaikon takana syntyi vilkas elämä, näyttelijät olivat saapuneet
salaisia teitä myöten näyttämön lähistölle. Nyt vasta minä muistin
muitakin näyttelijöitä ja minä huomasin, että en ollut nähnyt
vielä ketään muita kuin herra von Umprechtin, hänen lapsensa ja
metsänhoitajan tyttären. Äkkiä kuulin minä ohjaajan kaikuvan äänen ja
nuoren kreivitär Saiman naurun. Kaikki penkit olivat täynnä, vapaaherra
istui eräällä etumaisista penkeistä ja jutteli kreivitär Saiman kanssa.
Orkesteri alkoi soittaa ja metsänhoitajan tytär astui esiin ja lausui
prologin, jolla kappale alkoi. Kappaleen pääsisältönä oli erään miehen
kohtalo, joka yhtäkkiä saa valtavan halun lähteä seikkailemaan kauvas
pois, joka jättää kotinsa sanomatta hyvästiä omaisilleen ja joka
yhdessä päivässä kokee niin paljon tuskastuttavaa ja vastenmielistä,
että aikoo jälleen palata kotiansa, ennenkuin vaimo ja lapset ovat
ehtineet häntä kaivatakaan; mutta viimeinen seikkailu paluumatkalla,
aivan lähellä kotia, saattaa hänet murhaajien käsiin, ja melkein jo
puoleksi kuolleena näkee hän enää omaisensa, joille hänen pakonsa ja
kuolemansa jää selittämättömäksi arvoitukseksi.