Eräällä vanhalla herralla, joka matkusteli paljon, oli matkakirstu. Ei
se kaunis ollut, vaan päinvastoin hyvin ruma, sillä se oli päällystetty
pörhöisellä hylkeennahkalla ja sillä oli rautavanteet poikitellen ja
raudoitukset nurkissakin ja hylkeennahka oli koin ja toukkien syömää ja
rautavanteet olivat ruosteiset ja aikojen kuluessa olivat rautahelatkin
saaneet useita kuhmuja ja naarmuja.
"Tämä tietää yhtä ja toista", sanoivat kantajat, kun he heittivät
sen vaunuista. Yks' kaks' kolme heittivät he sen luotaan, niin että
rusahti vaan. Semmoinen kohtelu ei ollut omansa lieventämään vanhan
matkakirstun jo ennaltaan kärttyisää mieltä. Raudoitettuine kulmineen
sysäsi se jokaista, joka tuli sen lähelle. "Eihän teidän tarvitse
tulla liian lähelle minua", murahti se, kun muut matkalaukut, joitten
seurassa se matkusti valittelivat sen käytöstä. "Tehän vaan tahdotte
nähdä, kuinka pörhöinen minä olen."
Mutta se herra, jonka matkakirstu oli, oli omituinen ihminen. Kun
hän oli kotonaan, täytyi matkakirstun aina olla hänen huoneessaan
kullatun peilin kohdalla, vaikka näyttikin hullunkuriselta, kun vanha
ruma matkakirstu oli muuten niin hienosti ja hauskasti sisustetussa
huoneessa. Ja kun hän oli matkoilla ja asettui jonnekin asumaan, niin
tuotatti hän aina matkakirstun kaikkein ensiksi huoneesensa ja asetti
sen sänkynsä viereen.
"Kirstussa kai on rahoja", sanoivat ihmiset, "koska hän ei millään
muotoa tahdo päästää sitä näkyvistään". Mutta tässä kohden he
erehtyivät aivan tykkönään. Jotakin oli kyllä kirstussa, mutta rahoja?
Ei, rahoja oli siinä nyt kaikista vähimmän!
Kun vanha herra oli yksin huoneessaan, painoi hän salaista pontta. Pam!
Kirstu aukeni ja mitähän siinä oli. Tarkoin lukittu, komea lipas, joka
oli päällystetty punaisella sametilla ja kirjailtu kultanauhoilla ja
tupsuilla.
Niin pian kun joku tuli huoneeseen, kipsis! meni kansi kiinni.
Mutta vanhan herran palvelijatar oli hyvin viekas. Kerran riisui hän
kenkänsä oven takana ja hiipi aivan hiljaa sukkasillaan kirstun luo sen
auki ollessa.
Hän oli jo ehtinyt aivan sen luo, mutta kun hän näki punaista ja
kultaisia kirstussa olevan ei hän malttanut mieltänsä, vaan huudahti:
"Herra jumala, vanha kirstuhan on oikein korea sisäpuoleltaan!" Silloin
huomasi matkakirstu, että jokin vieras oli huoneessa. Pam! meni se taas
lukkoon ja vähällä oli se katkaista häneltä sormen, sillä hän oli juuri
aikeessa tunnustella oliko se todellakin samettia ja pehmeää.
"Hyi!" huusi hän pelästyneenä. "Hyi mokomaa häijyä kirstua! Parasta on
karttaa sitä". Jos joku sittemmin kyseli häneltä jotain kirstusta, jota
hänen herransa niin tarkoin vartioi, tahtoen tietää josko siihen oli
jokin erityinen syy, niin vastasi hän, ettei vanhalla matkakirstulla
ollut sen omituisempia ominaisuuksia kuin muillakaan ja ettei siinä
mitään ollutkaan. Jokaisella ihmisellä oli muka omat omituisuutensa,
varsinkin kaikilla vanhoilla poikamiehillä. Hänen herransa oli nyt
kerran mieltynyt vanhaan pörhöiseen matkakirstuunsa, siinä se.
Mutta yhtäkaikki oli matkakirstussa jotain tavatonta. Sillä toisinaan
lukitsi vanha herra varovaisesti kaikki ovet, painoi salaista pontta,
niin että kansi aukeni, kuunteli sitten vielä kerran oliko kaikki
oventakana hiljaista, ja jos hän silloin ei kuullut mitään, niin nosti
hän punaisen samettilippaan pöydälle eteensä. Sen jälkeen painoi hän
salaista pontta, joka oli lippaan kyljessä ja punainen satnettikansi
ponnahti auki.
Ja mitähän siinä olikaan? Uskomatonta kyllä, vaan sittenkin totta!
Pieni, mitä sievin keijukainen, kaksi pitkää palmikkoa niskassa,
jotka riippuivat pitkin selkää, jalassa punakorkoiset pikku kengät.
Hän hyppäsi heti tasajaloin lippaasta, istuutui sille istumaan ja
keinutteli jalkojaan -- se sopi hänelle niin mainion hyvin -- ja alkoi
sitten kertoa mitä kauneimpia satuja.