Eräänä päivänä, kun he juuri olivat lopettaneet satujen kertomisen,
sanoi hän, keijukainen: "Nyt olen kertonut niin monta kaunista satua
sinulle; minä luulen että sinä unhoitat ne. Etkö voisi kirjoittaa ne
muistiisi?"
"Kyllähän", vastasi vanha herra, "kyllähän minä ne voisin kirjoittaa,
ainakin suunnilleen, vaikkakohta en lähimainkaan niin kauniisti kuin
sinä niitä kerrot; mutt'ei kukaan saa tietää mistä minä ne olen saanut,
eikä ennen kaikkea että sinä olet piiloitettu vanhaan matkakirstuun.
Sillä sinut minun täytyy saada pitää aivan yksistään itseäni varten.
Muutoin tulevat heti kaikki ihmiset ja tahtovat nähdä sinut ja
kosketella sinua karkeine sormineen. Lippaan samettikin kuluisi siitä."
"Ei toki, Jumalan tähden ei!" vastasi pieni keijukainen. "Mutta kyllä
ihmiset ällistyisivät, jos he tietäisivät kuka on piiloitettu vanhaan
matkakirstuun".
Ja sitten hän nauroi.
"Vaiti!" sanoi äkkiä vanha herra. "Joku kolkuttaa ovea. Piiloudu heti
paikalla lippaaseen!" Kiireesti nosti hän lippaan kirstuun takaisin.
Pam! hylkeennahkainen kansi meni lukkoon, ja kun palvelijatar -- sillä
hän se oli -- tuli teetarjottimineen, oli matkakirstu pörhöisenä
entisellä paikallaan peilin alapuolella. Kun hän kulki sen ohi,
potkaisi hän sitä vanhan herran huomaamatta kylkeen ja mutisi. "Sinä
sen vanha, ilkeä kirstu, olitpa vähällä katkaista sormeni eilen!"