Unipuu

Sata vuotta tahi enemmänkin aikaa on kai siitä kun salama iski siihen

ja hajoitti sen pirstaleiksi ja yhtä kauvan on auralla kynnetty samalla

paikalla, mutta ennen muinoin kasvoi siinä viheriällä kummulla,

noin satakunta askelta kylän ensimmäisestä talosta iki-vanha iso

puu, sellainen puu, jollaisia ei enää kasva yhtään, koskapa eläimet

ja ihmiset, kasvit ja puut tulevat yhä pienemmiksi ja kurjemmiksi.

Talonpojat sanoivat, että se oli pakanoiden ajoilta, ja että viekkaat

pakanat olivat sen juurella tappaneet erään pyhän apostolin. Silloin

olivat puun juuret saaneet hänen vertaan juoda ja siitä, että se

oli kohonnut sen runkoon ja oksiin, oli se kasvanut niin isoksi ja

vankaksi. Kuka tietää, jos tämä on totta? Mutta erityinen ominaisuus

oli puussa kumminkin, siitä tiesi jokainen, niin pienet kuin isotkin

kylän asukkaat. Joka nukkui sen siimeksessä ja nukkuessaan näki

unta, hänen unensa toteutui pakostakin. Sentähden kutsuttiinkin sitä

ikimuistoisista ajoista unipuuksi eikä kukaan sitä muuksi sanonutkaan.

Oli siinä kumminkin eräs ehto: se joka pani unipuun alle maata, hän ei

saanut miettiä, mistä hänen muka piti nähdä unta. Jos hän kumminkin

sitä teki, niin näki hän sellaisia turhanpäisiä unia, joissa ei ollut

pontta ei perää, ja joista ei ainoakaan viisas ihminen selville

päässyt. Tämähän oli vaikea ehto, koskapa useimmat ihmiset ovat liian

uteliaat ja siitä syystä tuo ei kaikkein useimmille onnistunutkaan ja

siihen aikaan kun se tapahtui, josta tässä kerrotaan, ei kylässä liene

ollut ainoatakaan, ei miestä eikä naista, jolle se kertaakaan olisi

onnistunut. Mutta taikaa oli unipuussa, se on varmaa. --

Eräänä kuumana kesäpäivänä, kun ei ilman värähdystäkään tuntunut,

tapahtui nimittäin, että eräs köyhä nuori käsityöläinen, joka monena

vuotena oli vieraissa maissa kovaa kokenut, tuli maantietä myöten

astuskellen. Kun hän tuli kylän kohdalle, käänsi hän turhanpäiten

vielä kerran kaikki taskunsa nurin, niissä kun ei kumminkaan mitään

ollut. "Mitä sinun nyt on tekeminen?" ajatteli hän itsekseen. "Olet

lopen väsyksissä; ilmaiseksi ei yksikään ravintolanpitäjä ota sinua

vastaan ja kerjuu on ikävä ammatti." Silloin huomasi hän ihanan puun

viheriäisine nurmikoineen ja kun se oli ainoastaan muutaman askeleen

päässä maantieltä, rupesi hän pitkälleen sen juurelle nurmikkoon

hiukkasen levähtääkseen. Mutta puu humisi niin kummallisesti ja sen

oksien hiljalleen huojuessa pilkisti milloin sieltä, milloin tuolta

niiden välistä kultainen auringonsäde tai tilkkunen sinertävää

taivasta, hän nukahti ja hänen silmänsä painuivat umpeen.

Mutta kun hän oli siihen nukkunut, pudotti puu kolmilehtisen oksan ja

se putosi suoraan hänen rinnalleen. Silloin näki hän semmoista unta,

että hän istui muka pöydässä erittäin kodikkaassa huoneessa, ja että

pöytä oli hänen omansa, samoin huone ja koko talo. Ja pöydän ääressä

seisoi nuori nainen, joka molemmin käsin nojasi siihen ja katsoi

hyvin ystävällisesti häneen, ja tämä oli hänen oma vaimonsa. Ja hänen

polvillaan istui muka pieni lapsi, jolle hän syötti puuroa ja koska se

oli liian kuumaa, niin puhalti hän lusikkaa siten sitä jäähdyttääkseen.

Ja vaimo sanoi hänelle: "Kuinka hyvä lapsenpiika sinusta, kultaseni,

on tullutkaan!" ja nauroi. Mutta tuvassa juoksenteli toinenkin lapsi,

paksu punaposkinen poika, joka oli sitonut langan pätkän isoon

porkkanaan, jota hän veti jälessään ja jolle hän alati huusi hei, hei,

ikäänkuin jos se olisi ollut kuinka hyvä hevonen tahansa. Ja molemmat

lapset olivat muka myöskin hänen omat lapsensa. Sellaista unta näki

hän ja uni oli varmaankin hyvin hänen mieleensä, sillä hän naurahti

ääneensä.

Kun hän heräsi oli ilta jo käsissä ja hänen edessään seisoi

lammaspaimen lampaineen ja sukkapuikkoineen. Silloin hypähti hän

virkeänä jaloilleen, ojentelihe ja venytteli jäseniään ja sanoi: "Voi

herranen aika, kumpahan niin kävisi! Mutta onhan edes hauskaa tietää

millaista elämä voi olla." Silloin astui lammaspaimen hänen luokseen

ja kysyi häneltä, mistä hän tuli ja minne hän aikoi ja josko hän oli

kuullut mitään puusta kerrottavan. Kun hän nyt huomasi tämän olevan

aivan tiedottoman kuni vastasyntynyt lapsi, huudahti hän: "Olettepa Te

oikea onnen helmalapsi! Sillä että Te olette nähneet hyvää unta, sen

voi kasvoistanne jokainen lukea; olenhan minä silmännyt Teitä jo kauvan

aikaa siinä maatessanne." Sitten kertoi hän hänelle mikä taika puussa

oli: "Se, mistä olette unta nähneet toteutuu, se on yhtä totta kuin

että tässä on lammas ja tuossa on pässi. Kysykää vaan kylän ihmisiltä

enkö ole oikeassa! Mutta sanokaapas myös millaista unta Te näitte!"

"Ukkoseni", vastasi nuori käsityöläinen hymyillen, "minusta et saa

tietoja samalla tavoin ongituksi kuin talonpojista. Kauniin uneni

säilytän itselleni, sitähän ette toki voine pahaksi panna ja jos

panisittekin, niin en siitä välitä!" Eikä hän tätä vaan niin sanoakseen

sanonut, sillä hän ajatteli todellakin niin. Sentähden sanoikin hän

kylään mennessään: "Lörpötystä se on! Tahtoisinpa tietää mistä puu

olisi semmoista viisautta saanut."

Kun hän tuli kylään huomasi hän kolmannen talon päätypuolessa pitkän

tangon ja sen nenässä kultaisen kruunun. Siinä oli ravintola ja

"Kruu-nun" isäntä seisoi ovessa. Tämä oli juuri mitä parhaimmalla

tuulelle, sillä hän oli jo syönyt illallisensa ja oli yltäkyllin

ravittu; oli hänen otollisin hetkensä. Silloin nosti nuori mies

kohteliaasti lakkiaan ja kysyi eikö hän Jumalan lupaamaa palkkaa

vastaan saisi hänen luonaan yöpaikkaa. Isäntä silmäili solakkaa

nuorukaista hänen pölysissä kuluneissa vaatteissaan kiireestä

kantapäähän. Sitten nyökäytti hän ystävällisesti päätään ja sanoi:

"Istuudu vaan heti tähän lehtimajaan oven kohdalle, lienee meille

jäänyt leipäkannikka ja tuopillinen viiniä sinuakin varten tähteeksi.

Sillä aikaa voivat ne sinulle olkivuoteen kuntoon laittaa." Niin sanoen

meni hän sisään ja lähetti tyttärensä ulos; tämä toi hänelle leipää ja

viiniä, istuutui myöskin pöydän ääreen ja antoi toisen kertoa miltä

maailmassa näytti. Sitten hän taas puolestaan kertoi kaiken, minkä

tiesi: miten vehnä kasvoi ja että naapurin vaimo oli saanut kaksoiset

ja mitä ensi kerran "Kruunussa" soitettaisiin kun tanssiaisia oli

pidettävä.

Yhtäkkiä nousi hän seisoalleen, nojautui yli pöydän nuorta miestä

kohden ja kysyi: "Mistä olet sinä nuo kolme lehteä rinnallesi saanut?"

Silloin katsoi toinenkin takkinsa rinnusta ja huomasi kolmilehtisen

oksan, joka hänen maatessaan oli siihen pudonnut. Se oli tarttunut

juuri hänen takkinsa rinnukseen. "Ne ovat varmaankin siitä isosta

puusta, joka on juuri kylän ulkopuolella", vastasi hän, "jonka alle

vähäksi aikaa nukahdin".

Silloin pörhisti tyttö uteliaana korviaan ja odotti, mitä toinen

edelleen sanoisikaan. Mutta kun tämä oli vaiti alkoi hän varovasti

tiedustella, kunnes hän oli varma siitä, että hän todellakin oli

nukkunut unipuun alla ja sitten kulki hän kuin kissa kuuman puuron

ympärillä, kunnes hän luuli päässeensä varmasti perille siitä,

ettei toinen tiennyt mitään unipuun ihmeellisestä voimasta ja

ominaisuuksista, sillä nuorukainen oli veijari ja oli olevinaan, kuin

jos hän ei olisi tietänyt mitään. Kun tyttö oli joutunut tähän luuloon,

nouti hän vieläkin tuopillisen viiniä, puhutteli häntä ystävällisesti

ja kertoi hänelle kaikenlaista, millaisia unia hän itse oli nähnyt ja

lausui pettymyksensä siitä, etteivät ne koskaan toteutuneet.

Samassa tuli lammaspaimen karjoineen kotiin ajaen lampaitaan kylän

raittia pitkin. Kun hän kulki "Kruunun" ohitse ja näki tytön istuvan

vilkkaasti nuoren miehen kanssa keskustellen, pysähtyi hän kotvaseksi

ja sanoi: "Niin, niin, Teille hän kyllä kauniin unensa kertoo; minulle

hän ei tahtonut mitään sanoa!" Sitten ajoi hän lampaitaan eteenpäin.

Mutta silloin tuli tyttö vieläkin uteliaammaksi ja kun toinen ei

vieläkään puhunut mitään unennäöstään, ei hän enää voinut mieltänsä

malttaa ja kysyi sentähden aivan suoraan, mitä hän sitten maatessaan

puun alla oli uneksinut.

Silloin näytti nuori mies, joka oli aika vekkuli ja jonka hänen

kaunis unensa oli saattanut hilpeälle tuulelle, hyvin salaperäiseltä,

vilkutteli silmiään ja sanoi: "Kaunista unta olen minä nähnyt, se on

totta, mutta en minä uskalla sanoa millainen se oli." Mutta tyttö

kyseli yhä enemmän ja kiusasi häntä toki sanomaan millainen uni se

oli. Silloin siirtyi tämä aivan hänen viereensä ja sanoi tosissaan:

"Ajatelkaahan, minä näin unta, että minä olin kerran menevä 'Kruunun'

isännän tyttären kanssa naimisiin ja että minusta oli kerran tuleva

'Kruunun' isäntä!"

Silloin sävähti tyttö ensin valkeaksi kuin palttina ja sitten

helakanpunaiseksi ja meni huoneeseen. Vähän ajan kuluttua tuli hän

takaisin ja kysyi, oliko hän todellakin semmoista unta nähnyt ja

tarkoittiko hän totta niin puhuessaan.

"Ihan varmaan", vastasi hän, "juuri Teidän näköisenne oli se, joka

näyttäytyi minulle unissani!" Silloin meni tyttö taaskin sisään eikä

tullut takaisin. Hän meni omaan huoneeseensa ja ajatukset pyörivät

hänen mielessään kuin hampaat myllyn rattaissa; yhä kiersi siinä uudet

ja kumminkin samat, niin ettei siitä loppua tullutkaan. "Hän ei tiedä

mitään tuosta puusta", sanoi hän. "Hän on nähnyt semmoista unta.

Joko tahtonen tahi en, niin siten on kumminkin käypä. Sitä ei käy

muuttaminen." Sitten pani hän maata ja koko yön näki hän unta nuoresta

käsityöläisestä. Kun hän heräsi seuraavana aamuna, tunsi hän tyystiin

hänen kasvonsa piirteet, niin usein oli hän ne unissaan nähnyt -- ja

sievä poika hän oli, sitä ei käynyt kieltäminen.

Mutta nuori mies oli nukkunut mainiosti olkivuoteellaan, unipuun,

unensa ja sen minkä hän edellisenä iltana oli isännän tyttärelle

sanonut, oli hän jo aikoja sitten unhoittanut. Hän seisoi vierastuvassa

oven suulla ja aikoi juuri ojentaa isännälle kättä jäähyväisiksi.

Silloin astui tyttö huoneeseen ja kun hän näki hänet matkatamineissaan

tunsi hän niin kummallista tuskaa ikäänkuin hän ei saisi sallia, että

hän menisi matkoihinsa. "Isä", sanoi hän, "viini ei ole vielä pulloihin

laskettu eikä tuolla nuorella miehellä ole mitään tekemistä; eikö hän

voisi jäädä tänne päiväkaudeksi niin voisi hän ansaita ruokansa ja

päälle päätteeksi vähän matkarahaakin?" -- Ja "Kruunun" isännällä ei

ollut mitään sitä vastaan, sillä hän oli jo juonut aamullisen tuoppinsa

ja oli syönyt aamiaisensa ja oli ravittu, niin että oli hänen otollisin

aikansa.

Mutta viinin laskeminen edistyi hitaasti ja tytöllä oli milloin mikin

syy, jonkatähden täytyi noutaa nuori mies kellarista. Kun viiniastia

vihdoinkin oli tyhjänä ja pullot täytetyt, niin tuumi tyttö, että

olisipa se aika hyvä asia, jos hän ennen lähtöään ensinnä auttaisi

vähän peltotöissäkin ja kun hän tästä suoriutui niin oli puutarhassa

paljon semmoista tehtävää, jota ei kukaan ollut sitä ennen tullut

ajatelleeksikaan. Niin kului aika, viikko toisensa jälkeen, ja joka

yö näki tyttö pojasta unta. Iltasin istuivat he lehtimajassa talon

edustalla ja kun hän kertoi kuinka paljon kovaa hän maailmassa

ollessaan oli kokenut, silloin sattui aina jokin rikka tahi karva

hänen, tytön, silmään, niin että hänen täytyi pyyhkiä silmiään

esiliinallaan.

Vuoden kuluttua oli nuori käsityöläinen yhä vielä talossa ja kaikki

oli niin puhtaaksi luuduttu, valkoista hiekkaa huoneitten lattioille

sirotettu ja sen päälle hienoja katajan oksia riposteltu, ja koko kylä

vietti juhlapäivää. Sillä nuori käsityöläinen vietti häitään "Kruunun"

isännän tyttären kanssa ja kaikki ihmiset iloitsivat, ja se joka ei

iloinnut syystä että hän oli kateellinen, oli ainakin olevinaan iloinen.

Kohta sen jälkeen oli "Kruunun" isännällä taasen otollisin hetkensä,

koskapa hän oli syönyt itsensä kylläiseksi ja hän istui tupakkarasia

polvillaan nojatuolissaan ja nukkui. Kun hän ei ottanut herätäkseen,

tahtoivat he herättää hänet, mutta hän olikin kuollut, hengetön. Niin

oli nyt nuoresta käsityöläisestä todella tullutkin "Kruunun" isäntä

niinkuin hän leikkiä laskien oli ennustanut ja muutoin toteutui kaikki,

mistä hän puun alla oli unta nähnyt. Sillä kohta oli hänellä kaksi

lastakin ja luultavasti nosti hän kerran jommankumman heistä syliinsä

ja antoi sille syödä ja puhalsi sitä tehdessään lusikkaa, ja varmaankin

juoksenteli toinen poika sill'aikaa porkkanoineen huoneessa, jos kohta

se, jolta olen tämän kertomuksen kuullut, ei ole sitä minulle sanonut

ja vaikka minä unohdin sitä häneltä oitis tiedustella. Mutta varmaankin

on asian laita ollut semmoinen, koskapa se, mistä unipuun alla näki

unta, toteutuu ihan hiuskarvaa myöten.

Eräänä päivänä -- saattoi olla noin neljä vuotta siitä kun häitä oli

vietetty -- istui nuori isäntä -- sillä nyt oli hän "Kruunun" isäntänä

-- vierastuvassa. Silloin tuli hänen vaimonsa sisään, asettui hänen

eteensä ja sanoi: "Ajattelehan, eilen on eräs leikkuumiehistämme

puolenpäivän aikaan nukkunut unipuun alle eikä ole asiata ajatellut.

Tiedätkös millaista unta hän on nähnyt? Hän on nähnyt semmoista unta,

että hän oli upporikas. Ja arvaappas kuka hän on! Vanha Heikki, joka on

niin tyhmä, että häntä käy oikein sääli ja jota me olemme vaan säälistä

palveluksessamme pitäneet. Mitähän hänkin niin paljolla rahalla tehnee?"

Silloin nauroi hänen miehensä ja sanoi: "Miten voit sinä uskoa

tuommoista tyhmää juttua, sinä, joka muuten olet niin älykäs nainen?

Ajattelehan nyt itse, josko se on mahdollista, että puu, olkoonpa se

vaikka kuinka kaunis ja vanha, tietäisi jotain tulevaisuudesta."

Silloin katsoi vaimo pitkään mieheensä, puisti päätään ja sanoi

totisena: "Älä tee syntiä! Sellaisista asioista ei ole lupa leikkiä

laskea."

"En minä laske leikkiä!" vastasi mies.

Siihen ei vaimo heti paikalla vastannut mitään vaan oli vaiti ikäänkuin

hän ei olisi oikein ymmärtänyt, mutta sanoi sitten: "Mitä sinulla tästä

on? Minä luulin, että sinulla olisi kyllin syytä ollaksesi vanhalle,

pyhälle puulle kiitollinen. Eikö kaikki ole käynyt niinkuin sinä olet

siitä unta nähnyt?"

Kun hän oli tämän sanonut, hymyili mies mitä ystävällisimmin ja

vastasi: "Jumala tietää, että minä olen kiitollinen, Jumalalle ja

sinulle. Niin, se oli ihana uni. Onhan minusta kuin jos olisi se eilen

tapahtunut, niin tarkoin muistan minä sen vielä. Ja kumminkin on kaikki

tullut tuhat kertaa ihanammaksi kuin mitä uneksin, ja sinä, sinä olet

myöskin tuhat kertaa rakkaampi ja sievempi kuin se nuori nainen, jonka

minä silloin unissani näin."

Hänen vaimonsa katsoi taaskin pitkään häneen, mutta hän jatkoi: "Mitä

nyt tuohon puuhun tulee ja tuohon uneen, niin ajattelen, sydänkäpyseni,

ettei sitä, joka kernaasti tanssii tarvitse kauvan houkutella ja että

kaiku vastaa niinkuin metsään huutaa. Eihän se mitään kummaa ollut,

että minä, joka olin niin monta vuotta kovaa maailmalla kokenut

kerrankin näin unta rakkaudesta."

"Mutta ettäpä sinä näit juuri sellaista unta, että olit minun kanssani

naimisiin joutuva!"

"Semmoista unta en minä koskaan ole nähnyt! Unissani näin minä vaan

nuoren naisen ynnä kaksi lasta, eikä hän ollut lähimainkaan niin sievä

kuin sinä eivätkä lapsetkaan."

"Hyi!" vastasi vaimo. "Tahdotko sinä tehdä minut vaiko puun

valehtelijaksi? Etkö ole ensimmäisenä päivänä, jolloin näimme toisemme

-- silloin iltasella tuolla lehtimajassa -- etkö ole jo heti silloin

sanonut, että olit nähnyt semmoista unta, että tulisit minut naimaan ja

itse pääsisit 'Kruunun' isännäksi?"

Silloin muistui ensi kerran taas tuo pilapuhe, jota hän nykyisen

vaimonsa kanssa oli pitänyt, miehen mieleen, ja hän virkkoi: "Minä en

voi sitä auttaa, rakas vaimoni! En ole todellakaan nähnyt unta sinusta;

ja jos sen sanoin, niin oli se vaan pilaa. Sinä olit niin utelias; minä

tahdoin sinua vaan hiukkasen narrata."

Silloin purskahti vaimo kovaan itkuun ja meni ulos. Vähän ajan perästä

läksi mies hänen jälkeensä. Hän seisoi kaivolla ja itki yhä. Hänen

miehensä koki häntä lohduttaa, mutta turhaan.

"Sinä olet varastanut minun rakkauteni ja viekotellut sydämeni!" sanoi

hän. "Minä en koskaan enää voi tulla iloiseksi!"

Silloin kysyi hänen miehensä, josko hän ei häntä enää rakastanutkaan,

enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa ja eivätkö he olleet

eläneet onnellisempina kuin kukaan muu koko kylässä. Kaikkeen täytyi

hänen vastata myöntämällä, mutta jäi kaikista puheluista huolimatta

yhtä murheelliseksi kuin ennenkin.

Silloin ajatteli mies: "Antaa hänen itkeä rauhassa. Yön kuluttua on

mieli toinen, huomenna on hän entisellään!" Mutta hän pettyi, sillä

seuraavana aamuna ei hänen vaimonsa tosiaankaan enää itkenyt, vaan hän

oli totinen ja murheellinen ja koki välttää miestään. Jokainen yritys

lohduttaa häntä osottautui tehottomaksi kuten edellisenäkin iltana.

Suurimman osan päivää istui hän jossakin nurkassa ja mietiskeli ja kun

hänen miehensä lähestyi säpsähti hän ikäänkuin olisi hän häntä pelännyt.

Kun tämmöistä kesti useampana päivänä, ilman että muutosta tapahtui,

valtasi syvä surumielisyys miehenkin, sillä hän pelkäsi että hän oli

ainaiseksi kadottanut vaimonsa rakkauden. Harvasanaisena kulki hän

huoneissaan ja mietti parannuskeinoa, mutta semmoista hän ei tahtonut

keksiä. Silloin meni hän eräänä päivänä ulos kylästä ja kuljeskeli

sinne tänne vainioillaan. Oli kuuma heinäkuun päivä eikä ainoatakaan

pilveä taivaalla. Täysiteräinen vilja aaltoili kuni kultainen meri

ja linnut visertelivät, mutta hänen sydämensä oli surusta raskas.

Silloin näki hän unipuun kaukana; ikäänkuin muitten kuninkaana kohosi

se korkealle taivasta kohden. Hänestä oli ikäänkuin olisi se vihreillä

oksillaan viittonut häntä luokseen kuni vanha, hyvä ystävä, joka

luokseen houkuttelee. Hän meni sen luo ja istuutui sen juurelle ja

ajatteli mennyttä aikaa. Viisi vuotta aikaa oli melkein täsmälleen

kulunut siitä päivästä, jolloin hän ensi kerran köyhänä raukkana oli

levännyt sen siimeksessä ja nähnyt niin ihanaa unta. Oi, niin ihmeen

ihanaa! Ja unta oli kestänyt viisi vuotta. --

Entäs nyt! Kaikki oli mennyttä! Ainiaaksi mennyttä!

Silloin alkoivat puun oksat taaskin humista niinkuin ne olivat

humisseet viisi vuotta sitten, ja oksien huojuessa pilkisti niinkuin

silloinkin milloin sieltä, milloin täältä kultainen auringonsäde tai

palanen sinertävää taivasta lehvien lomitse. Silloin tyyntyi hänen

sydämensä ja hän nukkui siihen, sillä hän ei edellisinä öinä ollut

murheensa tähden saanut unta. Eikä aikaakaan, niin näki hän samaa unta

kuin viisi vuotta sitten, ja naisella, joka seisoi pöydän ääressä

ja lapsilla oli samat vanhastaan tutut, rakkaat kasvot kuin hänen

vaimollaan ja lapsillaan. Ja vaimo katsoi häneen niin ystävällisesti --

oi, niin ystävällisesti!

Silloin heräsi hän, ja kun hän huomasi, että se olikin vaan unta ollut,

niin tuli hän yhä murheellisemmaksi. Hän taittoi itselleen pienen,

vihreän oksan puusta, meni kotiinsa ja pani sen virsikirjaansa. Kun

hänen vaimonsa seuraavana päivänä -- se oli sunnuntai -- aikoi mennä

kirkkoon putosi oksa kirjan lehtien välistä. Silloin punastui mies,

joka seisoi vieressä, kumartui sitä ottamaan ja tahtoi pistää sen

taskuunsa. Mutta hänen vaimonsa huomasi sen ja kysyi, mikä lehvä se oli.

"Se on unipuusta; se on ystävällisempi minua kohtaan kuin sinä!"

vastasi mies. "Sillä kun minä eilen olin ulkona ja istuin sen alla,

nukahdin minä. Silloin kai se tahtoi minua lohduttaa, sillä minä näin

unta, että sinä olit entisesi, ja että olit kaiken unhoittanut. Mutta

sehän ei ole totta! Vanhasta hyvästä puusta ei ole taikaa. Kaunis,

ihana puu se on, mutta tulevaisuudesta ei se tiedä mitään."

Silloin tuijotti hänen vaimonsa ensiksi pitkään häneen, mutta sitten

oli kuin jos aurinko olisi hänen kasvonsa kirkastanut: "Oletko

todellakin nähnyt semmoista unta?"

"Olen", vastasi hän vakavana, ja hänen vaimonsa huomasi, että se oli

totta, sillä miehen kasvot värähtelivät, koskapa hän ei tahtonut itkeä.

"Ja olinko minä todellakin sinun vaimonasi?"

Kun hän vastasi myöntäen tähänkin, heittäysi hänen vaimonsa hänen

kaulaansa ja suuteli häntä niin moneen kertaan, ettei hän voinut

niitten paljoutta torjuakaan. "Jumalalle olkoon kiitos!", sanoi vaimo,

"nyt on kaikki taasen hyvin! Minähän rakastan sinua niin -- niin, ettet

sitä voi aavistaakkaan! Ja näinä päivinä on minulla ollut semmoinen

tuskallinen pelko, etten minä sinua saisikaan rakastaa sillä ehken

oli Jumala määrännytkin toisen miehen minulle. Sillä sydämeni olet

sinä, häijy mieheni, kumminkin varastanut ja hiukkasen petosta oli

siinä kumminkin! -- Niin, varastanut sinä sen olet! mutta nyt minä

tiedän, ettei se ole sinua auttanut ja että se ilman sitäkin olisi niin

käynyt." Sitten vaikeni hän hetkiseksi ja jatkoi sitten:

"Eikö totta, sinä et koskaan enää puhu pahaa unipuusta?"

"En, en koskaan; sillä minä uskon siihen, ehken hiukan toisin kuin

sinä, mutta en silti vähemmän lujasti. Luota siihen! Ja oksan tahdomme

panna kiinni virsikirjaan, ettei se meiltä hukkuisi!"