Oli ennen pieni neekeri raukka, joka oli sysimusta, mutta hänen musta
värinsä ei sittenkään ollut oikeata laatua, sillä se lähti hänestä.
Iltasin oli hänen paidankauluksensa aivan musta, ja jos hän tarttui
äitinsä hameeseen, niin näkyi siinä merkki jokaisesta hänen viidestä
sormestaan. Sentähden ei äiti sallinut hänen sitä tehdäkkään, vaan
työkkäsi hänet aina luotaan, niin pian kun hän tuli lähelle, ja muut
ihmiset kohtelivat häntä vielä kovemmin.
Kun hän oli neljäntoista vuoden vanha, sanoivat hänen vanhempansa,
että oli jo todellakin ajan vaatimaa, että hän oppisi jotain, niin
että voisi itse ansaita elatuksensa. Silloin pyysi hän heiltä, että
hän saisi lähteä maailmaan ja ruveta soittoniekaksi, ei hän muuksi
kelpaisikaan.
Mutta hänen isänsä väitti, ettei taide leipää anna ja hänen äitinsä
oikein suuttui ja vastasi ainoastaan: "Tyhmyyksiä, sinusta ei voi tulla
muu kuin musta!"
Vihdoin sopivat he siitä, että hän soveltui parhaiten nokikolariksi.
He panivat hänet sentähden oppiin erään mestarin luo, ja koska he
häpesivät sitä, että hän oli neekeri, niin sanoivat he, että he olivat
mustanneet hänet nähdäkseen miltä hän näyttäisi nokikolarina.
Nyt oli siis pikku neekeri nokikolari ja hänen täytyi päivittäin
kiivetä ylös ja alas uuninpiipuissa, jotka usein olivat niin ahtaat,
että hän pelkäsi niihin kiinni tarttuvansa. Mutta aina pääsi hän
onnellisesti katolle, vaikka hänestä usein tuntui kuin jos koko hänen
ihonsa olisi pois hankautunut. Kun hän istui korkealla uuninpiipulla ja
taasen hengitti Jumalan raitista ilmaa ja pääskyset lentelivät hänen
päänsä ympärillä, tunsi hän rintansa paisuvan kuin jos se olisi ollut
pakahtumaisillaan. Silloin heilutteli hän vastaansa ja joiusi niin
äänekkäästi: hooii-hoo! hoo-ii-la-hoo! aivan niinkuin nokikolarien
on tapana joluta, että ihmiset pysähtyivät kaduilla kävellessään ja
sanoivat: "Kuulkaapas vaan tuota mustaa nulikkaa, millainen ääni
hänellä on!"
Kun hän oli täysin oppinut, käski mestari hänen mennä huoneesensa
peseytymään ja siistiytymään. Hän oli nyt antava hänelle todistuksen ja
tekevä hänestä kisällin.
Silloin valtasi pikku neekerin kamala pelko, sillä hän ajatteli: "Nyt
tulee kaikki ilmi!" Ja niin kävikin, sillä kun hän puettuna parhaimpiin
vaatteisiinsa tuli mestarin huoneeseen, jossa oppipojat ja kisällit jo
olivat koolla, oli hän vielä hyvin musta, jos kohta vähän vaaleampaa
kuumotti niiltä paikoin, jotka olivat hankautuneet uuninpiipuissa.
Silloin älysivät kaikki kauhistuen miten asianlaita oikeastaan oli.
Mestari selitti, että kisälliä hänestä vaan ei voinut tulla, sillä
eihän hän edes ollut oikea kristittykään, mutta oppipojat hyökkäsivät
hänen päällensä, kiskoivat häneltä hänen vaatteensa ja kantoivat hänen
pihalle. Siellä panivat he hänen pumpun alle, vaikka hän kuinkakin koki
puolustautua, pumppusivat vettä hänen niskaansa ja hankasivat häntä
hiekalla ja luudilla, kunnes heidän käsivartensa varttuivat. Kun he
vihdoin huomasivat, ettei mustuus hänestä lähtenyt huolimatta kaikista
heidän ponnistuksistaan, työnsivät he haukkuen hänet portista ulos.
Siinä seisoi hän nyt tuo pieni neekeri raukka avuttomana ja
paratiisillisessa puvussa keskellä katua eikä tiennyt mitä tehdä.
Silloin, kulki siitä sattumalta eräs mies, hän silmäsi häntä kiireestä
kantapäähän ja kun hän huomasi, että hän oli neekeri, sanoi hän
olevansa ylhäinen herra ja että hän tahtoi ottaa hänet palvelukseensa.
Hänen ei tarvitseisi tehdä muuta kuin seistä hänen vaunujensa
takapuolella, kun hän läksi ajelemaan rouvineen, niin että voisi heti
huomata, että he olivat ylhäistä herrasväkeä.
Silloin ei pikku neekeri ruvennut kauvan tuumiskelemaan, vaan seurasi
uutta herraansa ja alussa oli kaikki hyvin. Sillä ylhäisen herran rouva
piti hänestä ja joka kerta kun hän kulki hänen ohitsensa, hyväili hän
häntä. Semmoista ei ollut koskaan ennen hänen elämässään tapahtunut.
Mutta eräänä päivänä, kun he olivat ajelemassa syntyi kauhea rajuilma
ja vesi valui virtanaan, mutta kun he tulivat kotiin, huomasi ylhäinen
herra, että vesi joka valui vaunujen takapuolelta oli aivan mustaa.
Silloin kysäsi hän äkäisesti pikku neekeriltä, mitä se merkitsi. Tämä
pelästyi kovin, ja kun hän ei voinut keksiä sen parempaa, vastasi hän,
että pilvet olivat olleet aivan mustat ja sentähden oli kai, myös
mustaa vettä satanut.
"Lörpöttelyä," vastasi ylhäinen herra, joka jo oli huomannut missä syy
oli. Hän otti nenäliinansa sylkäsi sen kulmaan ja pyyhkäsi sillä pienen
neekerin otsaa. Nenäliina tuli mustaksi.
"Arvasinhan minä sen!" huudahti hän. "Ethän ole edes oikea neekerikään!
Sepä oli kaunis havainto! Hae itsellesi toista palvelusta, minä en voi
sinua käyttää".
Silloin kokosi pikku neekeri itkien kimpsunsa ja kampsunsa ja yritti
mennä tiehensä. Mutta ylhäisen herran rouva kutsutti hänet vielä
kerran takaisin ja sanoi, että oli vahinko, että hänen miehensä oli
asian huomannut; hän oli sen jo kauvan tietänyt. Oli todellakin
suuri onnettomuus olla neekeri ja päälle päätteeksi semmoinen, josta
väri lähtee, mutta hänen ei tullut kadottaa rohkeuttaan, vaan yhä
edelleenkin olla hyvä ja rehellinen poika, silloin oli hänestä ajan
pitkään tuleva yhtä valkoinen kuin muutkin ihmiset. Sitten lahjoitti
hän hänelle viulun ja peilin, johon hänen tulisi katsoa kerran viikossa.
Niinpä läksi pikku neekeri avaraan maailmaan ja hänestä tuli
soittoniekka. Ei hänellä tosin ollut opettajaa, joka olisi hänelle
soitellut, mutta hän kuunteli miten linnut lauloivat ja mitä pensaat
ja purot humisivat ja lirisivät ja sen mukaan hän soitteli. Sittemmin
havaitsi hän, että metsän kukilla ja taivaan tähdillä myös oli oma
soittonsa keskiyöllä, vaikka se oli niin hiljaista, ettei kuka tahansa
voinut sitä kuulla. Sen jäljitteleminen oli paljon vaikeampaa. Mutta
kaikkein vaikeimman oppi hän viimeiseksi: soittamaan ihmissydämen
tykytyksen mukaan. Ennenkun hän sen oppi, oli hän kuljeskellut ja
nähnyt paljon.
Toisinaan suosi häntä onni hänen matkoillaan, mutta enimmäkseen kävi
hänen huonosti. Kun hän iltasin seisahtui pimeässä jonkun talon eteen,
soitteli jonkun kauniin laulun ja pyysi yösijaa, niin hänet kyllä
päästettiin sisälle, mutta kun aamulla huomattiin, kuinka musta hän
oli, ja ettei ollut hyvä tulla häntä liian lähelle, sentähden että
hänestä lähti väri, silloin satelivat kompasanat hänen ympärillään,
toisinaan iskutkin. Mutta hän ei silti menettänyt rohkeuttaan, vaan
ajatteli mitä tuon ylhäisen herran rouva oli sanonut hänelle ja vaelsi
edemmä viuluineen, kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen.
Joka sunnuntai kaivoi hän esille peilinsä, ja katsoi kuinka paljo
mustaa oli hänestä lähtenyt. Paljon ei sitä ollut toisesta sunnuntaista
toiseen, sillä se oli aika kovassa, mutta aina sitä oli jonkunverran
lähtenyt, ja kun hän oli kulkenut viisi vuotta, nähtiin pohjavärin
paistavan joka paikasta esiin.
Eräänä päivänä tuli hän vento vieraaseen kaupunkiin, jossa kultainen
prinsessa hallitsi, hänellä oli kultainen tukka ja hänen kasvonsa ja
kätensä ja jalkansa olivat pelkkää kultaa. Hän söi kultaveitsellä ja
kultahaarukalla kultaiselta lautaselta, joi kullankarvaista viiniä
ja piti kultaisia vaatteita. Sanalla sanoen, kaikki hänen yllänsä ja
hänen ympärillään oli kultaa. Mutta muutoin oli hän tavattoman pöyhkeä
ja ylpeä, ja vaikka hänen alamaisensa suuresti toivoivat, että hän
valitseisi itselleen jonkun kuninkaanpojan puolisokseen, koskapa he
olivat sitä mieltä, ettei naisvalta ajan pitkään kelpaa, niin ei muka
kukaan ollut kyllin kaunis ja ylhäinen hänelle kelvatakseen.
Joka aamu ilmoittautui hänen luonaan kosijoina kuusi prinssiä, jotka
edellisenä iltana olivat postivaunuissa kaupunkiin saapuneet. Sillä
laajalti maassa ei puhuttu muusta kuin kultaisesta prinsessasta ja
hänen kauneudestaan.
Noiden kuuden prinssin täytyi nyt asettautua yhteen riviin hänen
valtaistuimensa eteen ja hän silmäsi heitä kaikilta puolin. Mutta
lopuksi nyrpisti hän aina nenäänsä ja sanoi:
"Ensimmäinen aivan viisto,
Toinen kaljupää,
Kolmas pulloposkinen,
Niin ettei silmiäkään nää.
Tämä neljäs, eikö totta,
Laiha niinkuin kirkon rotta;
Viides kömpelö ja suur,
Niinkuin jättiläinen juur'.
Entäs tämä kaitaluu,
Viistonenä, ristisuu!
Kotihinne joutukaa,
Matkoihinne marssikaa!"
Heti paikalla ilmestyi kaksitoista isoa palvelijaa, joilla oli
miehenpituiset vitsat kädessä ja ajoivat koko seurueen paikkakunnalta
pois. Semmoista oli tapahtunut joka päivä monena vuotena.
Kun pikku neekeri kuuli kerrottavan kuinka ihmeenihana prinsessa oli,
ei hän voinut mitään muuta ajatella. Hän meni hänen palatsiinsa,
istahti portaille, otti viulun käteensä ja rupesi soittamaan kauneinta
kappalettaan. "Ehken katsoo hän ikkunasta", ajatteli hän, "ja silloin
saat sinä hänet nähdä."
Eipä kestänytkään kauvan, ennenkun kultaprinsessa käski kolmen
kamarineitosensa katsoa kuka se oli, joka ulkona niin kauniisti
soitteli. He tulivat takaisin ilmoittamaan, että siellä oli ihminen,
jolla oli niin kummallinen ihoväri, etteivät he koskaan olleet
kummempaa nähneet. Ensimmäinen väitti, että hän oli kasvoiltaan harmaa
kuni hiiri, toinen, että hän oli harmaa kuni metsäkyyhkynen ja kolmas,
että hän oli harmaa kuni aasi.
Semmoista täytyi hänen itsensä nähdä, sanoi prinsessa, heidän piti
tuoda hänet sisälle.
Silloin menivät kamarineitoset vielä kerran alas ja saattoivat hänet
linnaan, ja kun hän sai nähdä prinsessan, joka todellakin oli kultaa
kiireestä kantapäähän ja loisti kuni aurinko, niin häikäisi se ensinnä
hänen silmiään, niin että hänen täytyi ne ummistaa. Mutta kun hän oli
tointunut ja oikein silmännyt prinsessaa, niin ei hän taitanut hillitä
itseään, vaan heittäytyi polvilleen hänen eteensä ja sanoi:
"Oi, ihanin kultaprinsessa! Olette niin kaunis, ettette sitä itsekkään
voi tietää! Ja joskohta sen tietäisittekin, niin olette kumminkin tuhat
vertaa kauniimpi kuin mitä luulettekaan. Minä olen pieni neekeri, joka
muuttuu yhä valkoisemmaksi ja valkoisemmaksi, eikä se kappale, jonka
soitin lähimainkaan ole kauneimpiani. Puolisohan Teillä täytyy olla, ja
jos tahdotte mennä minun kanssani naimisiin, tulen niin iloiseksi, että
varmaankin hyppään tasajalassa tuon pöydän yli!"
Kun prinsessa kuuli tämän katsoi hän ensin häneen niinkuin lehmä uuteen
konttiin, sillä erittäin älykäs hän ei, huolimatta kauneudestaan,
ollut ja purskahti sitten semmoiseen nauruun, että hänen täytyi
tarttua tuolinselkään kiinni. Ja nuo kolme kamarineitosta pitivät
myöskin velvollisuutenaan nauraa, ja äkkiä astuivat nuo kaksitoista
käskyläistäkin huoneeseen, ja kun he näkivät kuka siinä oli polvillaan
prinsessan edessä, niin panivat he sellaiseksi nauruksi, että se kuului
koko kaupungissa.
Silloin valtasi pikku neekerin suuri pelko, sillä hän huomasi, että
hän oli sanonut jotakin tyhmää. Hän tarttui viuluunsa, riuhtasi oven
auki ja hyökkäsi portaita alas. Sitten juoksi hän, katsomatta taakseen,
kautta kaupungin, poikki peltojen ja niittyjen lähimpään metsään.
Siellä heittäysi hän lopen väsyksissä heinikkoon ja itki, niin että oli
pakahtua.
Mutta vihdoin hän taasen tyyntyi ja sanoi itsekseen: "Kun kuski on
humalassa, niin hevoset pillastuvat. Oletko järjiltäsi? Ajattelitko
mennä kultaprinsessan kanssa naimisiin? Sinä olet järjiltäsi! Sentähden
ei sinun tule ihmetellä, että ihmiset nauravat sinulle."
Hän ripusti viulun selkäänsä, vihelsi ja jatkoi matkaansa. Hän vaelsi
kuten ennenkin kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen. Ja
vuosi vuodelta tuli hän valkoisemmaksi ja ihmiset oppivat pitämään
hänestä yhä enemmän, sillä ne soittokappaleet, mitkä hän sepitti
tulivat yhä kauniimmat eikä kukaan voinut hänelle viulunsoitossa
vertoja vetää. Ja kun hän oli kasvanut aikamieheksi, niin oli hän aivan
valkoihoinen, jopa vaaleampi ja puhtaampi kuin moni muu. Ei kukaan
ottanut uskoakseen, että hän ennen oli ollut neekeri.
Tapahtuipa sitten kerran, että hän tuli kauppalaan, jossa oli
markkinat. Siellä näki hän teltan, jossa oli punainen oviverho, joka
kai aikoinaan kerrankin oli ollut uusi, mutta nyt se oli rikkinäinen ja
tahrainen. Teltan edustalla seisoi rääsyinen, kirjavaan nuttuun puettu
mies, joka puhalsi torveen ja huutaen kehoitti kansaa astumaan sisään;
siellä olivat muka maailman suurimmat ihmeet nähtävinä: kaksipäinen
vasikka, joka söi kahdesti vaan sulatti ruuan vaan yhden kerran,
sika, joka taisi korteista ennustaa ja maailmankuulu, ihmeenihana
kultaprinsessa, jota kaikki miehet olivat kilvan kosineet.
"Tokkohan hän voisi olla sinun kultaprinsessasi?" sanoi hän itsekseen,
mutta siitä huolimatta meni hän telttaan.
Sisään tultuaan olisi hän mieluummin tahtonut vajota maahan, sillä
hänen kultaprinsessansa oli todellakin sama kuin tämä. Mutta kulta oli
kulunut pois melkein kaikkialta, ja hän näki, että hän olikin vaan
läkkipeltiä.
"Herra taivaan!" huudahti hän. "Miten sinä olet tänne tullut ja
minkänäköinen sinä oletkaan?"
"Miten niin?" vastasi hän, ikäänkuin jos hän ei olisi ymmärtänyt
mitään. Kun hän vihdoinkin tuli ajatelleeksi, että tuo mies varmaankin
oli nähnyt hänet ennen maailmassa, silloin kun hän vielä näytti olevan
pelkkää kultaa, lisäsi hän äkäisesti: "Luuletko, sinä sen tomppeli,
että sitä ijankaikkisesti samana pysyy? Pidä sinä vaan huoli itsestäsi!"
Nyt oli hän vähällä purskahtaa nauruun, sillä hän huomasi, ettei hän
häntä tuntenut. Mutta hänen kävi häntä aivan liiaksi sääli ja sentähden
kysyi hän aivan hiljaa, eikö hän todellakaan tietänyt, kuka hän oli.
Hänhän oli tuo sama pieni neekeri, jolle hän kerran kauvan aikaa sitten
oli niin nauranut.
Nyt oli prinsessan vuoro vaieta ja hävetä ja monin kyynelin kertoi hän,
miten kulta oli hänestä kulunut, ensinnä parista kohden ja sittemmin
joka paikasta, miten hän kauvan aikaa oli salannut sen alamaisiltaan
ja miten nämät kumminkin lopulta olivat tämän huomanneet ja ajaneet
hänet tiehensä. Nyt kävi hän kaikki markkinat, mutta oli siihen ihan
ikävystynyt ja jos hän vielä oli samaa mieltä kuin ennen, niin tahtoi
hän kernaasti mennä hänen kanssaan naimisiin.
Tähän vastasi nuori mies hyvin totisena, että hän kyllä sääli häntä
kaikesta sydämestään, mutta että hän oli aivan liian viisas mennäkseen
naimisiin läkkipeltiprinsessan kanssa. Hän puolestaan toivoi varmasti
saavansa häntä paljon paremman vaimon. Niin sanoen lähti hän teltasta
ja antoi läkkipeltiprinsessan olla. Tämä oli pakahtua raivosta
ja toisen lähtiessä huusi hän yhtä mittaa hänen jälkeensä: "Sinä
neekerinulikka! Neekerinulikka! Sinä sysimusta neekerinulikka, josta
väri lähtee!" ja muuta sentapaista. Mutta kukaan ei tietänyt ketä
hän tarkoitti, sillä eihän toisella ollut edes mustaa pilkkuakaan
kasvoissaan.
Sentähden kulkikin hän rauhallisesti eteenpäin, katsomatta taakseen,
ja oli hyvillään siitä, ettei hän koskaan kuullut tuosta ilkiöstä
puhuttavan. Vielä jatkoi hän jonkun aikaa vanhaa kulkurielämäänsä,
mutta kun hän oli nähnyt melkein koko maailman ja kuljeksiminen alkoi
häntä ikävystyttää, sattui niin että kuningas kuuli puhuttavan hänen
soitostaan ja kutsutti hänet luokseen. Toinen kappale toisensa jälkeen
täytyi hänen kuninkaalle soittaa aina keskiyöhön asti ja vihdoin nousi
kuningas valtaistuimeltaan, syleili häntä ja kysyi, tahtoiko hän ruveta
hänen parhaaksi ystäväkseen. Kun hän vastasi myöntävästi antoi kuningas
hänen ajaa omissa kullatuissa vaunuissaan kaupungin läpi ja lahjoitti
hänelle talon ja niin paljon rahoja, että hänellä oli niitä riittävästi
koko elinajakseen. Ja vaimon hän myöskin sai. Ei hän tosin prinsessaa
saanut ja vielä vähemmin sellaista, joka olisi ollut läpeensä kultaa,
mutta vaimon, jolla oli kultainen sydän. Yhdessä hänen kanssaan eli hän
tyytyväisenä ja kaikkien kunnioittamana pitkään ikään.
Mutta läkkipeltiprinsessa muuttui päivä päivältä yhä vähemmän
merkilliseksi, ja kun sitten viimeinen kultahitunen oli kulunut
hänestä, viskeltiin häntä sinne tänne, niin että häneen syntyi kuhmuja
ja rosoja joka paikkaan.
Lopulta joutui hän eräälle lumppujen kerääjälle. Hänen luonaan on hän
vielä tänäkin päivänä eräässä nurkassa kaikenlaisen romun ympäröimänä
ja hänellä on hyvää aikaa ajatella, että tässä maailmassa on paljon
sellaista, joka kuluu pois, sekä kaunista että rumaa, ja että se on
pääasia, mitä alta löytyy.