Siihen vuodenaikaan, kun maailma on ihanimmillaan ja kun ihmisen on
vaikein erota elämästä, kun syreenit jo kukkivat ja ruusuilla on isot
umput, kulki kaksi matkantekijää taivaaseen vievää tietä, toinen köyhä
ja toinen rikas. Eläissään olivat he asuneet aivan lähekkäin saman
kadun varrella, rikas suuressa muhkeassa talossa, köyhä pienessä
hökkelissä. Mutta kun kuolema ei tee eroitusta, niin tapahtui että
molemmat kuolivat yhtaikaa. Sentähden olivat he myöskin kohdanneet
toisensa taivaantiellä ja kulkivat nyt äänettöminä rinnatusten.
Mutta tie tuli yhä jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi, ja rikkaasta alkoi
matkanteko tuntua kovin rasittavalta, sillä hän oli lihava ja hengästyi
pian, koska hän eläissään ei koskaan ollut kulkenut niin pitkää matkaa.
Seuraus siitä oli, että köyhä ehti hyvän matkaa häntä edelle ja tuli
ensinnä taivaan valtakunnan portille. Mutta koska hän ei uskaltanut
sitä kolkuttaa, istuutui hän portin edustalle ja ajatteli: "Sinä voit
odottaa rikkaan miehen tuloa; ehken hän kolkuttaa."
Pitkän ajan kuluttua saapui rikas mies perille, ja kun hän huomasi
portin suljetuksi eikä kukaan heti paikalla tullut avaamaan, alkoi hän
pitää pahaa ääntä ja nyrkeillään lyödä siihen. Silloin kiiruhti Pietari
kiireimmän kautta portille, avasi sen, katseli kumpaista odottavaa ja
sanoi rikkaalle miehelle: "Varmaankin olit _sinä_ se, joka et jaksanut
odottaa. Sinulla ei minun mielestäni ole syytä niin pöyhistellä. Emme
ole juuri kuulleet sinusta niin järin paljon hyvää kerrottavan, siihen
aikaan kun maailmassa elit."
Silloin katosi rikkaan rohkeus äkkiä, mutta Pietari ei huolinut
sen enempää hänestä, vaan ojensi kätensä köyhälle miehelle, jotta
tämä helpommin pääsisi nousemaan, ja sanoi: "Käykää kumpaisetkin
odotussaliin, niin saamme sitten nähdä miten teidän käy."
Eivätkä he todellakaan nyt tulleet taivaaseen, vaan ainoastaan isoon
saliin, josta vei monta suljettua ovea ja jossa oli penkkejä pitkin
seinämiä.
"Levätkää hiukkasen", jatkoi Pietari, "ja odottakaa kunnes tulen
takaisin, mutta käyttäkää aikaanne hyvin, sillä nyt täytyy teidän
päättää siitä, millaiseksi tahdotte olonne täällä. Jokainen saa sen
sellaiseksi kuin hän itse haluaa. Punnitkaa siis asiaa ja sanokaa
suoraan toivomuksenne, kun tulen takaisin, älkääkä unhoittako mitään,
sillä sittemmin on se liian myöhäistä."
Sen sanottuaan meni hän tiehensä. Kun hän hetkisen kuluttua palasi ja
kysyi, josko he olivat selvillä siitä, millaiseksi he tahtoivat olonsa
ijankaikkisuudessa, hypähti rikas mies seisoalleen ja sanoi, että
hän tahtoi saada ison kultaisen linnan, kauniimman kuin mikä kellään
keisarilla oli ja joka päiväksi mitä maukkainta ruokaa. Suklaata
aamiaiseksi ja joka päivä päivällisiksi vasikanpaistia omenasoseen
kanssa, paistettua makkaraa ynnä keitettyä riisiä ja jälkiruoaksi
hillohyytelöä; ne olivat hänen mieliruokiaan. Illallisiksi tahtoi hän
jotakin muuta. Vielä halusi hän itselleen oikein mukavan nojatuolin ja
aamunutun vihreästä silkistä; Pietarin ei myöskään pitänyt unhoittaa
jokapäiväistä sanomalehteä, sillä hän kyllä tahtoi seurata aikansa
tapahtumia.
Silloin katsoi Pietari säälien häneen, oli kauvan aikaa ääneti ja kysyi
vihdoin: "Etkö halua mitään muuta?"
"Kyllä, kyllä!" ehätti rikas mies sanomaan. "Rahoja, paljon rahoja,
kaikki kellarit täyteen niitä; niin paljon, ettei kukaan voi niitä
laskeakkaan!"
"Kaiken tämän olet saapa", vastasi Pietari. "Tule pois ja seuraa
minua!" Niin sanoen aukaisi hän erään noista monista ovista ja vei
rikkaan miehen muhkeaan, kultaiseen linnaan, jossa kaikki oli niinkuin
tämä oli itselleen toivonut. Näytettyään hänelle kaikki, meni hän
pois ja työnsi rautasalvan linnan portille. Mutta rikas mies pukeutui
vihreään silkkiseen aamunuttuunsa, istuutui nojatuoliinsa, söi ja
joi ja oli hyvillään ja kun hän oli juonut ja syönyt kyllikseen luki
hän sanomalehteään. Ja kerran päivässä meni hän kellariin rahojaan
katsomaan. --
Kului kaksikymmentä ja viisikymmentä ja taasen viisikymmentä vuotta,
yhteensä satakaksikymmentä vuotta -- ja kuitenkin on se vaan sekunti
ijankaikkisuudesta -- silloin oli rikas mies niin ikävystynyt
muhkeaan kultaiseen linnaansa, että hän tuskin enää jaksoi sitä
sietää. "Vasikanpaisti ja makkara huononee sekin huononemistaan",
sanoi hän, "kohta ei niitä enää voi syödäkkään". Mutta tämä ei ollut
totta, hän oli vaan ikävystynyt ruokiinsa. "Enkä minä enää lue
sanomalehteänikään", jatkoi hän, "minullehan on aivan yhdentekevää,
mitä maan päällä tapahtuu. Enhän minä siellä tunne yhtään ainoata
ihmistä. Kaikki minun tuttavani ovat aikoja sitten kuolleet. Ne
ihmiset, jotka nyt elävät, tekevät semmoisia hulluuksia ja puhuvat
niin kummasti, että pää ihan pyörälle menee kun sitä lukee." Sitten
hän vaikeni ja haukotteli, sillä hänellä oli hyvin ikävä, ja hetkisen
kuluttua jatkoi hän:
"En minä myöskään tiedä mitä paljolla rahallani tekisin. Mihin niitä
käyttäisin? Eihän täällä kumminkaan voi mitään ostaa. Kuinka voi
ihminen olla niin tuhma, että hän taivaassa toivoo itselleen rahaa!"
Sitten nousi hän istualtaan, avasi ikkunan ja katsoi ulos.
Mutta vaikkakohta linnassa kaikkialla oli valoisaa, oli ulkona
kumminkin pilkkoisen pimeä -- niin pimeää, ettei olisi voinut kättänsä
edemmä nähdä -- yhtä pilkkoisen pimeää joka päivä, joka vuosi,
ijankaikkisesti ja siellä vallitsi kuolonhiljaisuus kuni kirkkomaalla.
Silloin sulki hän ikkunan ja istuutui taasen nojatuoliinsa; ja joka
päivä nousi hän kerran tahi kaksikin tuolistaan ulos katsoakseen.
Mutta yhä oli vaan kaikki samanlaista, ja yhä vaan sai hän suklaata
aamiaiseksi, joka päivä vasikanpaistia omenasoseineen, paistettua
makkaraa ynnä keitettyä riisiä ja jälkiruokana hillohyytelöä
päivälliseksi; yhä vaan, yhä vaan, päivä toisensa jälkeen.
Mutta kun tuhat vuotta oli kulunut umpeen kolahti portin iso rautasalpa
ja Pietari astui sisään. "Noh", kysyi hän, "miten sinä viihdyt?"
Silloin vimmastui rikas mies. "Mitenkä viihdyn? Huonosti minä
viihdyn, hyvin huonosti! Niin huonosti kuin tällaisessa kamalassa
linnassa ylimalkaan täytyy viihtyä. Miten sinä voit ajatellakkaan,
että tämmöistä voisi kestää kokonaista tuhat vuotta? Täällä ei kuule
mitään, ei näe mitään, ei kukaan huolehdi minusta. Valhetta se vaan
on tuo teidän niin monin sanoin ylistetty taivaanne, teidän ikuinen
autuutenne. Sehän on oikein kurjan kurjaa!"
Silloin katsoi Pietari kummastuneena häneen ja sanoi: "Et varmaankaan
tiedä missä olet? Ei, ei, sinä olet helvetissä. Itsehän sinä toivoit
helvettiin. Linnasi kuuluu helvettiin."
"Helvettiin?" toisti rikas mies kauhistuen. "Ei kai tämä ole helvetti?
Missä on sitten perkele ja tuli ja kattilat?"
"Vai niin", vastasi Pietari, "sinä luulet, että syntisiä yhä vielä
korvennetaan niinkuin ennen muinoin? Ei, siitä on jo aikoja sitten
luovuttu. Mutta helvetissä sinä vaan olet, siitä saat olla varma, ja
aika syvällä helvetissä päälle päätteeksi, niin että sinua voi tulla
oikein sääli. Ajan pitkään päässet itsekin selville asian oikeasta
laadusta."
Silloin heittäysi rikas mies kauhistuneena nojatuoliinsa, peitti kasvot
käsiinsä ja nyyhkytti: "Helvetissä, helvetissä! Voi minua kurjaa,
viheliäistä ihmisraukkaa, mikä minusta tulee?"
Mutta Pietari avasi oven ja meni ulos, ja kun hän taas ulkopuolella
työnsi rautasalvan portin eteen, kuuli hän rikkaan miehen yhä vaan
nyyhkyttävän: "Helvetissä, helvetissä! Voi minua kurjaa, viheliäistä
ihmisraukkaa, mikä minusta tulee?"
Ja taasen kului sata vuotta, ja taasen sata, ja aika kävi rikkaalle
miehelle niin kauhean pitkäksi, ettei kukaan sitä edes mielessään voi
kuvitellakkaan. Ja kun toinen vuosituhannes oli kulunut loppuun, tuli
Pietari taaskin linnaan.
"Oi!" huusi rikas mies hänelle vastaan, "oi, kuinka minä olen sinua
ikävöinyt! Minä olen hyvin murheellinen. Ja tämmöistäkö täällä aina on
oleva? Koko ijankaikkisuudenko?" Ja hetkisen kuluttua jatkoi hän: "Pyhä
Pietari, kuinka pitkä on ijankaikkisuus?"
Silloin vastasi Pietari: "kun vielä kymmenentuhatta vuotta on kulunut,
silloin se alkaa".
Kun rikas mies kuuli tämän, painoi hän päänsä alas ja alkoi katkerasti
itkeä. Mutta Pietari seisoi hänen tuolinsa takana ja laski salaa hänen
kyynelensä ja kun hän huomasi, että ne olivat niin monta, että Jumala
varmaan antaisi hänelle anteeksi, sanoi hän: "Tule, minä olen näyttävä
sinulle jotakin oikein ihanata! Tiedän tuolla ullakolla olevan seinässä
reiän, josta voi nähdä taivaaseen."
Hän vei hänet portaita myöten ullakolle ja sieltä kaikenlaisen rojun
välitse pieneen huoneeseen. Kun he astuivat siihen pujottautui reiän
läpi kultainen säde, joka kohtasi pyhää Pietaria keskelle hänen
otsaansa, niin että hänen kasvonsa paistoivat kuin palava tulenliekki.
"Tuleeko se oikeasta taivaasta?" kysyi rikas mies vavisten.
"Tulee", vastasi Pietari. "Katso nyt sinne!"
Mutta reikä seinässä oli hiukan korkealla eikä rikas mies juuri
pitkäkasvuinen ollut, niin että hän tuskin ylettyi sen kohdalle.
"Sinun täytyy tekeytyä niin pitkäksi kuin suinkin ja nousta
varpaillesi", sanoi Pietari. Silloin teki rikas mies kaiken voitavansa,
ja kun hän vihdoin ylettyi reiän kohdalle, niin näki hän todellakin
taivaaseen. Siellä istui Isä Jumala kultaisella valtaistuimellaan
pilvien ja tähtien välissä kaikessa komeudessaan ja loistossaan ja
hänen ympärillänsä olivat kaikki enkelit ja pyhimykset.
"Oi!" huudahti hän, "tämähän on kauniimpaa ja ihanampaa kuin mitä edes
maan päällä voi aavistaakkaan. Mutta sanohan, kuka hän on, joka istuu
Isän Jumalan jalkain juuressa, selin minuun?"
"Hän on se köyhä mies, joka asui sinun vieressäsi maan päällä ja
jonka seurassa sinä tänne tulit. Kun minä kehoitin teitä miettimään
millaiseksi halusitte olonne ijankaikkisuudessa tulevan, ei hän
toivonut itselleen muuta kuin jakkaran, jolla saisi istua Jumalan
jalkain juuressa. Ja hän saikin sen, aivan niinkuin sinä sait linnasi."
Kun hän oli tämän sanonut, meni hän aivan hiljaa pois, ilman että rikas
mies sen huomasi. Sillä hän seisoi yhä vaan varpaillaan ja tirkisti
taivaaseen eikä voinut nähdä kyllikseen. Vaikeata se tosin hänelle
oli, sillä reikä oli aika korkealla, ja hänen täytyi koko ajan seista
varpaillaan, mutta hän teki tämän mielellään, sillä se, minkä hän näki,
oli niin ihanaa.
Ja vieläkin vuosituhanneksen kuluttua tuli Pietari viimeisen kerran.
Siinä seisoi rikas mies yhä vaan ullakkohuoneessa varpaillaan seinän
vieressä ja katsoi herkeämättä taivaaseen ja oli katsomiseen siinä
määrin vaipunut, ettei huomannut Pietarin tuloa.
Vihdoin laski Pietari kätensä hänen olkapäälleen, niin että hän
kääntyi, ja sanoi:
"Tule pois! Nyt olet seissut siinä kyllin kauvan. Syntisi ovat sinulle
anteeksi annetut; minä olen viepä sinut taivaaseen. Eikö totta, olisit
voinut päästä sinne paljon helpommin, kun vaan olisit tahtonut?"