On ihmisiä, joilla on lasiset sydämet. Jos niitä hellävaroin koskettaa,
soivat ne hienosti kuni hopeiset tiuvut. Mutta jos niitä kolahuttaa,
niin menevät ne rikki.
Oli ennen kuningas ja kuningatar, joilla oli kolme tytärtä ja kaikilla
heillä oli lasiset sydämet. "Lapseni", sanoi eräänä päivänä kuningatar,
"pitäkää vaari sydämistänne, ne ovat helposti särkyvää tavaraa!" Ja sen
he tekivätkin.
Eräänä päivänä nojautui kumminkin vanhin sisar ulos ikkunasta kaidetta
vastaan katsoakseen alas puutarhaan, jossa mehiläiset ja perhoset
lentelivät kukasta kukkaan. Siinä puristui hänen sydämensä: kuului
kilahdus ikäänkuin jos jokin olisi mennyt rikki, ja hän kaatui
lattialle, ja oli kuollut.
Taaskin tapahtui jonkun ajan kuluttua, että toinen tyttäristä joi
kupillisen liian kuumaa kahvia. Kuului taas risahdus ikäänkuin jos
juomalasi olisi särkynyt, ainoastaan heikommin kuin ensi kerralla ja
hänkin kaatui lattialle. Silloin nosti hänen äitinsä hänet ylös ja
katsoi häneen, mutta huomasi ilokseen, että hänen sydämeensä ainoastaan
oli syntynyt särö, mutta että se vielä kesti.
"Mitä meidän nyt tulee tehdä tyttärellemme?" neuvottelivat kuningas
ja kuningatar. "Hänellä on sydämessään särö ja vaikka se onkin aivan
hieno, niin voi sydän kumminkin hyvin helposti kokonaan särkyä. Meidän
täytyy pitää hyvin tarkkaa huolta hänestä." Mutta kuninkaantytär sanoi:
"Antakaa minun vaan olla! Monasti kestää se, jossa on särö, sittemmin
vielä hyvinkin kauvan!" --
Sillä aikaa oli nuorinkin kuninkaantytär kasvanut isoksi ja niin
kauniiksi, hyväksi ja älykkääksi, että kuninkaanpoikia kaikilta
tahoilta tulvaili hänen luokseen häntä kosimaan. Mutta vanha kuningas
oli vahingosta viisastunut ja sanoi: "Minulla on vaan yksi ainoa terve
tytär, ja hänelläkin on lasinen sydän. Jos minun täytyy antaa hänet
jollekin, niin täytyy tämän olla kuningas, joka samalla kertaa on
lasimestari ja ymmärtää pidellä niin helposti särkyvää tavaraa." Mutta
monien sulhasten joukossa ei ollut ainoatakaan, joka samalla aikaa
olisi lasimestariksi valmistautunut, ja siitä syystä täytyi kaikkien
tyhjin toimin lähteä kotiinsa. --
Kuninkaan hovissa palvelevien jalosukuisten nuorukaisten joukossa oli
nyt eräskin, joka oli palvellut melkein koko aikansa. Jos hän vielä
kolme kertaa oli kantanut nuorimman kuninkaantyttären laahustinta,
niin tuli hänestä aatelismies. Silloin oli kuningas onnitteleva häntä
ja sanova hänelle: "Sinä olet nyt täysinpalvellut ja aatelismies. Minä
kiitän sinua. Saat mennä."
Kun hän nyt ensi kerran kantoi kuninkaantyttären laahustinta, huomasi
hän, että hänellä oli kuninkaallinen ryhti. Kun hän toisen kerran
kantoi laahustinta sanoi kuninkaantytär: "Heitä laahustin hetkiseksi,
ojenna kätesi minulle ja saata minut portaita ylös, mutta hienosti
ja kohteliaasti, kuten semmoinen jalosukuiselle nuorukaiselle,
joka saattaa kuninkaantytärtä, sopii." Kun hän tämän teki, huomasi
hän, että hänellä oli kuninkaallinen kätönenkin. Kuninkaantytärkin
huomasi jotain, mutta mitä hän huomasi, sen olen myöhemmin sanova.
Kun nuorukainen vihdoin viimein kolmatta kertaa kantoi laahustinta,
käännähti kuninkaantytär ympäriinsä ja sanoi hänelle: "Kuinka
viehättävästi sinä osaat laahustintani kantaa! Niin viehättävästi
ei kukaan ole sitä vielä tähän asti kantanut." Silloin huomasi
nuorukainen, että hän käytti kuninkaallista puhettakin. Mutta nyt oli
hän täysinpalvellut ja aatelismies. Kuningas kiitti ja onnitteli häntä
ja sanoi, että nyt hän saisi mennä.
Kun hän läksi, oli kuninkaantytär puutarhan portilla ja sanoi hänelle:
"Sinä olet kantanut laahustintani viehättävämmin kuin kukaan muu.
Kunpahan olisit lasimestari ja kuningas!"
Siihen vastasi nuorukainen, että hän oli kaikin tavoin koettava tulla
kumpaiseksikin, hänen tuli vaan odottaa häntä, hän oli varmaan kerran
tuleva takaisin.
Hän meni sentähden erään lasimestarin luo ja kysyi häneltä, eikö hän
tarvitseisi oppipoikaa. "Kyllä kai", vastasi tämä, "mutta sinun täytyy
palvella minun luonani neljä vuotta. Ensimmäisenä vuotena olet sinä
oppiva noutamaan leipää leipurilta, pesemään, harjaamaan ja pukemaan
lapsia. Toisena vuotena olet oppiva tahdastamaan, kolmantena lasia
leikkaamaan ja neljäntenä tulee sinusta mestari."
Silloin kysyi hän, eikö hän voisi alkaa toisesta päästä, sillä se
olisi paljon sukkelampaa, mutta lasimestari selitti hänelle, että
kunnollisen lasimestarin aina täytyi alkaa alusta alkain, muuten siitä
ei kunnollista synnykkään.
Tähän tyytyi hän. Ensimmäisenä vuotena nouti hän leipää leipurilta,
pesi ja harjasi lapsia ja puki heidän ylleen. Toisena tahdasti hän,
kolmantena oppi hän lasia leikkaamaan ja neljäntenä tuli hänestä
mestari. Sitten puki hän taas aatelismiehen puvun ylleen, sanoi
jäähyväiset mestarilleen ja tuumiskeli, mitä hänen nyt piti tehdä
tullakseen kuninkaaksi.
Kun hän nyt kulki kadulla mietteisiinsä vaipuneena ja tuijotti
katukiviin, tuli hänen luokseen eräs mies ja kysyi, oliko hän mitään
kadottanut, koska hän yhä vaan tähysteli maahan. Silloin vastasi hän,
ettei hän kylläkään ollut mitään kadottanut, vaan että hän todellakin
haki jotain, nimittäin kuningaskuntaa, sekä kysyi eikö toinen tiennyt,
miten hänen tuli menetellä tullakseen kuninkaaksi.
"Kunpahan olisit lasimestari", sanoi silloin mies, "niin kyllä keinon
tietäisin."
"Minähän olen lasimestari!" vastasi hän, "olen juuri päässyt siksi!"
Kun hän oli tämän sanonut, kertoi mies hänelle noista kolmesta
sisaresta, joilla oli lasiset sydämet ja miten vanha kuningas
välttämättömästi tahtoi naittaa tyttärensä lasimestarille. "Alussa
oli", niin hän kertoi, "sekin ehtona, että sen lasimestarin, joka
kuninkaan tyttären oli saapa, täytyi olla kuningas tahi kuninkaanpoika;
mutta kun semmoista vaan ei mahda löytyä, joka olisi samalla kertaa
lasimestari ja kuningas, niin on hän nyttemmin helpoittanut ehtojaan,
niinkuin viisaan aina täytyy tehdä, ja asettanut kaksi toista ehtoa.
Lasimestari hänen kumminkin täytyy olla, siitä ei päästä!"
"Mitkäs nuot kaksi muuta ehtoa ovat?" kysyi nuori aatelismies.
"Hänen täytyy miellyttää kuninkaantytärtä ja hänellä täytyy olla kädet
kuni sametista. Kun nyt lasimestari tulee, joka on kuninkaantyttären
mieleen ja jolla myös on kädet pehmeät kuni olisivat samettia, niin on
kuninkaan aikomus antaa hänelle tyttärensä ja tehdä hänet, kuoltuaan,
kuninkaaksi. Aika joukko lasimestareita on jo käynyt linnassa, mutt'ei
kukaan ollut kuninkaantyttären mieleen. Sitä paitsi ei kenelläkään
heistä ollut samettiset vaan karkeat kädet, kuten lasimestareilla
tavallisesti onkin."
Kun nuori aatelismies oli tämän kuullut, meni hän linnaan ilmaisi
kuninkaalle kuka hän oli, muistutti häntä siitä, että hän poikana
oli ollut palveluksessa hänen hovissaan ja kertoi hänelle, että hän
rakkaudesta hänen tyttäreensä oli ruvennut lasimestariksi ja että hän
nyt kernaasti tahtoisi tämän vaimokseen ja soisi tulevansa kuninkaaksi
hänen kuoltuaan.
Silloin kutsutti kuningas tyttärensä luokseen ja kysyi häneltä, josko
nuori aatelismies oli hänen mieleensä, ja kun hän vastasi myöntävästi
tähän, koskapa hän heti tunsi nuoren miehen, sanoi kuningas, että
nyt piti tämän myöskin vetää hansikkaat kädestään ja näyttää oliko
hänellä myös sametinpehmoiset kädet. Mutta kuninkaantytär arveli, että
semmoinen oli aivan joutavaa, sillä hän tiesi muka aivan varmaan, että
hänellä todellakin oli kädet kuni sametista. Sen hän jo oli huomannut
silloin kun hän saattoi hänet portaita ylös.
Niin olivat kaikki ehdot täytetyt ja kun kuninkaantytär nyt sai
lasimestarin miehekseen ja tällä sitä paitsi oli sametinpehmeät kädet,
niin voi hän myös pitää vaaria hänen sydämestään ja se kestikin, kunnes
autuas kuolema lopetti kuningattaren päivät.
Mutta toinen sisar, jonka sydämessä jo oli särö, tuli tädiksi ja
päälle päätteeksi parhaimmaksi tädiksi koko maailmassa. Sitä eivät
vakuuttaneet ainoastaan lapset, jotka entinen nuori aatelismies ja
kuninkaantytär saivat, vaan myöskin kaikki muut ihmiset. Pieniä
prinsessoja opetti hän lukemaan, rukoilemaan ja nukenvaatteita
ompelemaan, ja prinssien todistuksia tarkasteli hän. Sitä, jolla
oli hyvä todistus, kiitti hän paljon ja antoi hänelle jotakin
lahjaksi, mutta jos jollakulla jonkun kerran oli huono todistus, niin
näpsäytti hän häntä nenälle ja sanoi: "Sanoppas kerran, sinä pieni
kuninkaanalku, mitä luulet olevasi? Mikä sinustakin kerran tulee. Sano
vaan! Noh, tuleeko siitä mitään!" Ja kun tämä silloin nyyhkyttäen
vastasi: "Ku-ku-ku-ku-ningas!" nauroi hän ja kysyi: "kuningas? Tottakai
Miidas-kuningas. Jalosukuinen Miidas-kuningas, pitkine aasinkorvineen!"
Silloin häpesi se, joka oli saanut huonon todistuksen, aivan hirveästi.
Myös tämä toinen kuninkaantytär eli hyvin vanhaksi, vaikka hänen
sydämessään olikin särö. Jos joku sitä ihmetteli, sanoi hän
säännöllisesti: "Mikä nuorra halkee eikä heti säry, sepä juuri usein
vielä kauvankin kestää." --
Ja se onkin totta. Sillä minun äidilläni on tuommoinen vanha
kerma-astia, valkopohjainen ja siinä kukkia, jossa myös on ollut särö
niin kauvan kuin minä jaksan muistaa, mutta se kestää yhä vieläkin ja
sen jälkeen kun äitini sen sai, on jo niin monta uutta kerma-astiaa
ostettu ja säretty, ettei niiden lukumäärää kukaan tiedäkkään.