Se hautausmaa, jolla ne kaksi pientä lasta leikki, joista tänään tahdon
teille kertoa, oli korkealla vihantavalla vuorenlaella. Kylä, johon se
kuului, oli sekin korkealla, metsäisen laakson yläpuolella, niin että
se usein peittyi pilviin, kun joku sinertävällä joella souti siitä
ohitse. Mutta hautausmaa oli vielä kylääkin korkeammalla, niin että sen
monet mustat ristit näyttivät ulottuvan taivaaseen asti. Ihmisten oli
kuta kuinkin vaikeata kantaa kuolleensa kylästä hautausmaalle, sillä
tie oli jyrkkä ja kivinen, kunnes päästiin sille viheriälle nurmikolle,
jolla hautausmaa oli, mutta kumminkin tekivät he tämän. Sillä vuoriston
asukkaat eivät voi laaksossa elää; siellä on heidän niin ahdasta ja
masentavaa ollakseen, niinkuin meistä olo syvässä kellarissa tuntuisi
-- ja niin on vielä enemmän heidän kuolleittensa laita. Korkealle,
vuorenlaelle täytyi heidät haudata, jotta he voisivat nähdä kauas yli
maan ja mantereen ja laaksoon, missä laivat kulkevat.
Ihan eräässä hautausmaan kolkassa oli ihmisten unhoittama hauta. Sillä
kasvoi vaan ruohoa ja ruohon puoleksi peittäminä pari valkoista tahi
punasta nurmen kukkaa, joita ei kukaan ollut istuttanut. Sillä haudassa
lepäsi vanha poikamies, jolla ei ollut ei vaimoa eikä lasta, eikä
ylipäätään ketään joka olisi hänestä huolinut. Vierailta mailta oli
hän tullut, mistä, sitä ei kukaan tietänyt. Joka aamu oli hän noussut
vuoren laelle ja oli tuntimäärin siellä istunut. Mutta kohta oli hän
kuollut ja hänet oli haudattu. Nimi oli hänellä myöskin tietysti ollut,
mutta mikä se oli, ei sitä kenkään tiennyt, ei edes haudankaivajakaan.
Kirkonkirjoihin oli vaan merkitty kolme ristiä ja niiden alla oli
luettavana: "vanha muukalainen poikamies, kuoli niin ja niinmonentena
päivänä Herran vuonna silloin ja silloin." --
Kaikki tämä oli todellakin hyvin vaatimatonta, mutta haudankaivajan
kaksi pientä lasta, joista minulla juuri oli aikomus teille kertoa,
piti erittäinkin tästä vanhasta unhoitetusta haudasta kirkkomaan
kolkassa, sillä heillä oli lupa leikkiä ja peuhata siellä niin
paljon kuin heitä vaan halutti, vaan toisia hautoja he eivät saaneet
lähestyäkään. Näitä toisia piti haudankaivaja erinomaisessa kunnossa,
ruoho oli vasta leikattua ja tiheää kuin sametin nukki, niillä kukki
myöskin kaikenlaisia kukkasia, joita haudankaivaja hyvin huolellisesti
kasteli, vaikka hänen täytyikin noutaa vettä siihen tarkoitukseen kylän
kaivosta asti. Usealla hautakummulla oli sitä paitsi seppeleitäkin
komeine nauhoineen.
"Kaisu", sanoi pieni poika, joka oli polvillaan vanhan hautakummun
vieressä, samalla kun hän tyytyväisenä katseli kuoppaa, minkä hän
pienillä käsillään oli kaivanut haudan kylkeen, "Kaisu, talomme on
valmis. Minä olen tasoittanut lattian kirjavilla kivillä ja siroitellut
kukkaslehtiä sille. Minä olen isä ja sinä olet äiti. -- Hyvää huomenta,
äiti, mitä lapset tekevät?"
"Hannu", vastasi pienokainen, "sinä et saa niin kiirettä pitää. Ei
minulla vielä ole lapsia, mutta pian olen semmoisia hankkiva." Sitten
juoksenteli hän hautakumpujen ja pensaitten välissä ja tuli takaisin
kummatkin kätöset etanoita täynnä:
"Kuule, isä, minulla on jo seitsemän lasta, seitsemän ihmeen sievää
etanalasta!" "Silloinpa panemme ne hetipaikalla nukkumaan, sillä on jo
myöhäistä."
He poimivat vihreitä lehtiä, pistivät ne koloon, etanat kuorineen
niiden päälle ja peittivät jokaisen toisella lehdellä.
"Ole nyt vaiti, Hannu!" huudahti pieni tyttö, "minun täytyy tuudittaa
lapsiani, se minun täytyy tehdä aivan yksinäni. Isä ei koskaan laula
mukana. Sinä voit sillä aikaa vielä mennä työntekoon."
Ja Hannu juoksi pois, ja Kaisu alkoi pienellä äänellään laulaa:
"Pikkuruista seitsemän
Äidillä on lasta.
Mikäs estää pieniä
Uneen uupumasta?
Kun on peite pehmoinen,
Äiti vierell' vuotehen.
Silmät kiinni painakaa!
Äiti laulaa, tuudittaa.
Kuules, pikku Kalle,
Jalkas peiton alle!"
Mutta eräs lehti alkoi liikkua ja yksi etanoista pisti päänsä hienoine
sarvineen esiin sen alta. Silloin näpsähytti pieni tyttö sitä
sormellaan päähän ja sanoi: "Odotahan, sinä Kusti, sinä et koskaan ole
kiltti! Tänäkään aamuna et tahtonut antaa tukkaasi harjata. Menetkö
heti paikalla peitteesi alle!" Ja hän lauloi vielä kerran:
"Uupuneet kun unehen
Ovat pienokaiset
Alle peiton pehmoisen
Äidin armahaiset,
Hiipii enkel' huoneeseen,
Katsoo lasten vuoteeseen,
Kysyy: lapset somat,
Tokko kiltit ovat?
Helmaan unen armahan
Kaikki he jo varmahan
Vaipunehet lie?"
"Terveiset vie
Luojalle sie:
Lapseni kiltit
Kiittävät Häntä
Leivästä, voista
Ja piirakoista,
Jotka hän lapsille
Kilteille antaa.
Kiltti on Kalle,
Hänkin jo nukkui
Peittehen alle."
Kun hän lopetti olivat nuot seitsemän etanaa todellakin siihen
nukkuneet, ainakin pysyttelivät he aivan liikkumattomina ja kun Hannu
ei vielä ollut tullut takaisin, juoksi pieni tyttö vielä kerran
hautausmaalle etanoita etsimään. Hän kokoili suuren määrän esiliinaansa
ja palasi niitten kanssa haudalle. Siinä istui jo Hannu odottamassa.
"Isä", huusi hän hänelle, "minä olen saanut sata lasta lisää!"
"Kuulehan, vaimoseni", vastasi pikku poika, "sata lasta on liian
paljon. Meillä on vaan yksi ainoa nukenlautanen ja kaksi pientä
haarukkaa. Milläs ne lapset syövät? Ei kellään äidillä ole sataa lasta.
Eihän ole edes sataa nimeäkään. Miksikä me lapsemme ristimme? Vie ne
takaisin!"
"Enpähän, Hannu", vastasi pieni tyttö, "sataa lasta pitää on hyvin
hauska. Minä tarvitsen ne kaikki tyyni." --
Samassa tuli haudankaivajan nuori vaimo ja toi kaksi isoa voileipää,
sillä ilta oli käsissä. Hän suuteli kumpaakin lasta, nosti heidät
hautakummulle, istumaan ja sanoi: "Varokaa uusia esiliinojanne." --
Siinä istuivat he nyt äänettöminä kuni hiiret ja söivät. --
Mutta vanha poikamies haudassaan oli kuullut kaiken, sillä kuolleet
kuulevat hyvin tarkalleen kaiken, mitä heidän haudallaan puhutaan. Hän
ajatteli sitä aikaa, jolloin hänkin oli ollut pieni poika. Silloin oli
hänkin tuntenut pienen tytön ja he olivat leikkineet yhdessä, olivat
rakentaneet taloja ja olivat olleet olevinaan mies ja vaimo. Ja sitten
ajatteli hän myöhempää aikaa, kun hän oli nähnyt tuon saman pienen
tytön täysi-ikäisenä. Sittemmin ei hän koskaan ollut kuullut hänestä
sanaakaan, sillä hän oli kulkenut omia teitään eivätkä ne mahtaneet
olla parhaimpia, sillä kuta enemmän hän niitä ajatteli ja kuta enemmän
lapset hänen haudallaan pakisivat, sitä murheellisemmaksi tuli hän. Hän
alkoi itkeä ja itki yhä vaan katkerammin. Ja kun haudankaivajan vaimo
asetti lapsensa hänen hautakummulleen istumaan itki hän yhä enemmän.
Hän koetti levittää sylensä heille, sillä hänestä oli kuin jos hänen
olisi täytynyt saada puristaa heidät rintaansa vastaan. Mutta se ei
onnistunut, sillä hänen päällään oli multaa kuuden jalan paksuudelta,
ja kuusi jalkaa multaa painaa paljon. Silloin itki hän yhä enemmän,
ja hän itki vielä senkin jälkeen kun haudankaivajan emäntä jo aikoja
sitten oli käynyt hakemassa pois lapsensa ja pannut ne nukkumaan.
Mutta kun haudankaivaja seuraavana aamuna tuli hautausmaalle, oli lähde
puhjennut esiin hyljätyn haudan kupeesta. Se oli saanut syntynsä niistä
kyynelistä, mitkä vanha poikamies oli itkenyt. Se pulppusi kirkkaana
hautakummusta ja tuli juuri samasta kolosta, johon molemmat pienet
lapset olivat huoneensa kaivaneet. Silloin ihastui haudankaivaja,
sillä nyt ei hänen enää tarvinnut kantaa vettä kukkain kastelemiseen
jyrkkää polkua myöten ylös kylästä asti. Lähteesen teki hän oikean
juoksuojan ja ympäröi sen kaikilta puolin isoilla kivillä. Tästä
lähtien kasteli hän kaikkia hautoja uuden lähteen vedellä, ja kukat
kukkivat nyt kauniimpina kuin koskaan ennen. Ainoastaan sitä hautaa,
jossa vanha poikamies oli haudattuna, ei hän valellut, sillä olihan
se vanha, kaikkien hylkäämä hauta, josta ei kukaan välittänyt. Mutta
siitä huolimatta kasvoivat kenenkään istuttamattomat vuorikukkaset
muhkeampina hänen haudallaan kuin missään muussa paikassa ja lapset
istuivat usein lähteen partaalla, rakentelivat myllyjä ja antoivat
paperista tehtyjen venheittensä uida sen pinnalla.