Oli kerran vaimo ja hänellä yksi ainoa pieni, tyttölapsi. Tämä oli niin
pieni ja kalpea, aivan toisenlainen kuin muut lapset. Sillä kun vaimo
meni hänen kanssaan kävelemään, niin jäivät ihmiset usein seisomaan,
katsoivat hänen jälkeensä ja kuiskasivat jotain toisilleen. Jos silloin
pieni tyttö kysyi äidiltään, minkätähden ihmiset niin kummastuneilta
näyttivät, niin vastasi äiti joka kerta: "Koska sinulla on niin soman
soma uusi mekko ylläsi." Siihen tyytyi pienokainen. Mutta kun he
tulivat taas kotiin, niin nosti äiti tyttärensä syliinsä, suuteli
häntä uudestaan ja yhä uudestaan ja sanoi: "Rakas, oma sydänkäpyseni,
mitenhän sinun käynee kun kerran kuolen. Ei kukaan ihminen tiedä mikä
rakastettava enkeli sinä olet; ei isäsikään!"
Jonkun ajan kuluttua sairastui äiti aivan äkkiä ja yhdeksäntenä päivänä
kuoli hän. Silloin heittäysi pienen tytön isä aivan toivottomana
kuolleen viereen ja vaati, että hänet haudattaisiin hänen vaimonsa
kanssa yhdessä. Mutta hänen ystävänsä puhuivat hänen kanssaan ja
lohduttivat häntä; silloin luopui hän aikeestaan ja vuoden kuluttua
meni hän uusiin naimisiin toisen naisen kanssa, joka kyllä oli
nuorempi, kauniimpi ja rikkaampi kuin hänen ensimmäinen vaimonsa,
mutt'ei läheskään niin hyvä.
Pieni tyttö oli koko ajan, sen jälkeen kun hänen äitinsä oli kuollut,
istunut aamusta iltaan huoneessaan, sen ikkunassa, sillä hänellä ei
ollut ketään, joka olisi tahtonut mennä hänen kanssaan kävelemään. Hän
oli tullut vieläkin kalpeammaksi, eikä ollut viimekuluneena vuonna
kasvanut ollenkaan.
Kun uusi äiti nyt tuli taloon, ajatteli hän: "Nyt voit auringon
kirkkaasti paistaessa mennä kävelemään kaupungin ulkopuolelle kauniita
teitä myöten, joiden varsilla ihanat pensaat ja kukat kasvavat ja missä
niin paljon hienosti puettuja ihmisiä tapaa." Sillä hän asui pienen,
kapean kadun varrella, jonne aurinko vaan harvoin pääsi paistamaan
ja jos istuikin ikkunalaudalla, niin näki vaan pienen kolkan sinistä
taivasta, palasen niin ison kuin nenäliinan. Uusi äiti menikin, joka
päivä kaupungille, niin edellä kuin jälkeenkin puolenpäivän. Silloin
puki hän joka kerta ylleen ihmeen kauniin monivärisen puvun, paljon
kauniimman kuin yksikään niistä oli ollut, mitkä pikku tytön entisellä
äidillä oli ollut, mutta pientä tyttöä ei hän koskaan ottanut mukaansa.
Silloin rohkaisi tämä mielensä ja eräänä päivänä pyysi hän niin
hartaasti, että pääsisi mukaan. Mutta uusi äiti kielsi jyrkästi sanoen:
"Sinä kait et ole järjissäsi! Mitä ihmiset ajattelisivat, jos minä
näyttäytyisin sinun seurassasi? Sinähän olet aivan kyttyräselkäinen.
Kyttyräselkäiset lapset eivät koskaan mene kävelemään, ne jäävät aina
kotiin."
Silloin vaikeni pieni tyttö, ja niin pian kun hänen uusi äitinsä oli
lähtenyt pois, asettui hän tuolille ja katseli itseään peilissä; ja
todellakin, hän oli aivan kyttyräselkäinen! Sitten asettui hän taasen
ikkunaansa, katseli alas kadulle ja ajatteli hyvää, entistä vanhaa
äitiään, joka kumminkin oli ottanut hänet joka päivä mukaansa. Sitten
ajatteli hän taasen kyttyräänsä:
"Mitähän siinä mahtanee olla?" sanoi hän itsekseen, "tuollaisessa
kyttyrässä täytynee kumminkin jotain olla."
Ja kesä kului loppuun ja kun tuli talvi oli pieni tyttönen käynyt yhä
kalpeammaksi ja huonommaksi, niin ettei hän enää ollenkaan voinut
kiivetä ikkunaan, vaan hänen täytyi alinomaa maata vuoteessaan.
Ja eräänä yönä, siihen vuoden aikaan kun vuokot alkoivat työntää
ensimmäistä vihantaa, tuli hänen vanha entinen hyvä äitinsä hänen
luokseen ja kertoi hänelle, kuinka kultaista ja ihanaa taivaassa oli.
Seuraavana aamuna oli pieni tyttö kuollut.
"Älä itke, mieheni!" sanoi uusi äiti: "se oli parasta mikä saattoi
lapsi raukalle tapahtua!" Ja mies ei vastannut sanaakaan, vaan
nyykähytti äänetönnä päätänsä.
Mutta kun pieni tyttö oli haudassaan, tuli enkeli taivaasta lentäen
isojen, lumivalkoisten siipien varassa, laskeusi haudan viereen
ja koputti sille kuni ovelle. Kohta tuli pieni tyttö haudasta ja
enkeli kertoi hänelle, että hän oli tullut viemään hänet taivaaseen
hänen äitinsä luokse. Silloin kysyi pieni tyttö hiljaa, josko
kyttyräselkäiset lapset myöskin pääsivät taivaaseen. Hän vaan ei voinut
sitä mahdolliseksi ajatella, koskapa taivaassa oli niin kaunista ja
muhkeaa.
Mutta enkeli vastasi: "Rakas lapsi kultani, ethän sinä enää olekkaan
kyttyräselkäinen!" ja kosketti hänen selkäänsä valkoisella kädellään.
Silloin putosi ilkeännäköinen kyttyrä pois kuni iso tyhjä kuori. Ja
mitä oli sen sisässä?
Kaksi ihanaa, valkoista enkelinsiipeä! Ne hän levitti lentoon,
ikäänkuin hän olisi aina lentää taitanut ja kiiti enkelin seurassa
kautta kirkkaan auringonpaisteen kohti sinertävää taivasta. Mutta
taivaan ylimmällä rannalla istui hänen entinen vanha äitinsä ja levitti
hänelle sylinsä. Ja hän lensi suoraan siihen.