"Poikamme on aika metsästäjä", sanoi vanha kuningas. "Hän ratsastaa
joka päivä jousineen metsään. Mutta ei hän koskaan tuo mitään saalista
mukanaan kotiin saakoon hän sitä sitten kuinka paljon tahansa, sillä
hän lahjoittaa kaiken, minkä hän saa, köyhille. Hän on hyvin hyvä
ihminen."
Niin sanoi vanha kuningas kuningattarelle. Mutta metsänkauriit
ajattelivat aivan toisin. He eivät ollenkaan Heinoa pelänneet, sillä
he tunsivat hänet jo kauvan aikaa ja tiesivät, ettei hän heille mitään
pahaa tehnyt. Hänhän aina vaan ratsasti metsän läpi metsän toiseen
rantaan ja tuolla metsänrannassa oli pieni tupa, jonka puut ja pensaat
melkein tykkönään peittivät ja jonka akkunat ja ovet olivat muratin ja
vuohilehden verhoomina. Mutta oven edustalla seisoi Sinisilmä ja kun
hän näki kuninkaanpojan tulevan, loistivat hänen silmänsä kuni kaksi
tähteä ja valaisivat hänen kasvonsa. --
Mutta Heino vaan ei tuonut mitään saalista kotiin ja tahtoi aina
ratsastaa yksinään, ja jos hänen isänsä ratsasti hänen mukanaan, niin
he eivät tavanneet yhtäkään otusta. Silloin vanha kuningas huomasi,
että Heinon metsästysretkillä oli jokin erikoinen tarkoitus. Hän
antoi erään palvelijan salaa hiipiä hänen jäljissään ja tämä kertoi
kaiken. Silloin nousivat veret hänen päähänsä ja hän vihastui kovin,
sillä Heino oli hänen ainoa poikansa ja hänellä oli aikomus naittaa
hänet erään mahtavan kuninkaan tyttären kanssa. Hän kutsutti sentähden
luokseen kaksi metsästäjää, näytti heille ison kultamöykyn, joka oli
yhtä iso kuin heidän päänsä ja lupasi lahjoittaa sen heille, jos he
vaan Sinisilmän tappaisivat.
Mutta Sinisilmällä oli lumivalkoinen kyyhkynen, joka joka päivä istui
metsän korkeimmassa puussa ja tähysteli kuninkaan kartanoon päin.
Kun Heino nousi ratsunsa selkään tullakseen Sinisilmän luo, lensi se
nopeasti hänen edellään räpäytti siivillään ikkunaan ja huusi:
"Kuuluu risukosta rapse,
Ratsun kavioiden kapse,
Sinisilmä, sulhosi
Sieltä varmaan saapuvi!"
Silloin asettui Sinisilmä tupansa oven edustalle ja odotti, kunnes
Heino tuli.
Kun nyt kyyhkynen illan tullessa näki kummankin metsästäjän hiipivän
metsään, aavisti se pahaa. Se lensi nopeasti linnaan, Heinon ikkunalle
ja räpäytteli siivillään ikkunanruutuihin, kunnes tämä tuli avaamaan
ikkunan, ja kertoi sitten hänelle kaikki tyyni. Hurjaa vauhtia hyökkäsi
Heino metsään ja kun hän saapui pimeälle tuvalle olivat jo metsästäjät
nuorilla sitoneet Sinisilmän ja neuvottelivat nyt, miten he hänet
tappaisivat. Silloin sivalsi Heino heidän päänsä poikki, kantoi ne
kotiin ja asetti ne isänsä huoneen kynnykselle.
Vanha kuningas ei voinut koko yönä nukkua, vaan kuuli alituiseen
hiljaista vaikeroimista ja ähkimistä ovensa takaa. Kun aamu koitti,
nousi hän ylös ja katsahti syytä tähän. Siinä oli kynnyksellä kummankin
metsästäjän pää ja niiden välissä Heinon kirjoittama kirje, jossa hän
sanoi, ettei hän enää huolinut ei isästä eikä äidistä ja että hän
tahtoi jok'ikisen yön nukkua Sinisilmän kynnyksellä paljastettu miekka
kainalossa. Joka vaan tulisi Sinisilmälle pahaa tekemään, häneltä oli
hän sivaltava pään poikki, samoin kuin hän oli tehnyt kummallekin
metsästäjälle, olipa hän vaikka kuningas itse.
Kun vanha kuningas oli tämän lukenut, hämmästyi hän kovin. Hän meni
kuningattaren luo ja kertoi hänelle kaiken. Mutta tämä torui häntä
siitä, että hän oli tahtonut tappaa Sinisilmän, ja sanoi: "Sinä olet
pilannut koko asian. Kuka nyt aina kaikki tappaa tahtoo. Te miehet, te
olette tyhmiä, niin toinen kuin toinenkin! Teillä ei muuta neuvoa ole
kuin: joko taipua tahi murtua. Tänäänkin olen pesijältä saanut kuusi
sinun paitaasi ja kaikista kuudesta ovat kaulussidenauhat poissa.
Missä ne ovat? Sinä olet ne tietystikin riuhtaissut poikki, koskapa
olit sitonut ne umpisolmuun, sen sijaan että olisit ne kärsivällisesti
aukaissut. Ja Heino on aivan sinun kaltaisesi. Nyt minun täytyy saattaa
kaikki entiselleen!"
"Noh niin, niin", vastasi kuningas, joka kai huomasi, että kuningatar
oli oikeassa, "olehan nyt tyyni äläkä toru; ei asia siitä parane."
Ja kuningatar heittelihe vuoteessaan koko yön sinne tänne ja
mietiskeli, mitä hänen tulisi tehdä. Niinpian kun päivä valkeni,
meni hän niitylle ja kaivoi maasta juurineen erään kasvin, joka oli
myrkyllinen ja jolla oli mustat marjat. Sitten meni hän metsään ja
istutti sen juuri tien viereen.
Kun hän tuli takaisin kysyi kuningas häneltä, mitä hän oli tehnyt. Hän
vastasi: "Minä olen istuttanut erään kasvin hänen tielleen, sillä on
punainen kukka; joka sen taittaa, hänen täytyy unhoittaa lemmittynsä."
Kun Heino seuraavana aamuna kulki metsän läpi, oli kasvi tien
vieressä ja sille oli kasvanut kaunis, punainen kukka; se kimalteli
auringon paisteessa ja tuoksui niin kovin, että hän oli melkein
pyörtymäisillään. Mutta vaikka yöllä oli tullut kova kaste maahan, niin
oli kumminkin sekä kasvi että kukka aivan kuivina. Silloin kysyi hän:
"Mikä kasvi sinä olet, johon ei kastekaan tartu?"
Kukka vastasi: "Kasvi semmoinen, jota ei kukaan muu kuin kuninkaan
lapsi voi löytää."
Sitten hän taasen kysyi: "Mutta jos minä sinut taittaisin?" ja
kukka vastasi: "Silloin kukoistaisin vielä muhkeammin, sä uljas
kuninkaanpoika."
Silloin hän ei enää voinut mieltänsä malttaa, vaan taittoi kukan ja kun
hän oli sen tehnyt oli hän unhoittanut lemmittynsä ja meni vanhempainsa
luokse linnaan.
Kun hänen äitinsä näki hänen tulevan, oli hänellä punainen kukka
napinlävessä. Silloin arvasi tämä, että kaikki oli onnistunut ja hän
huusi kuninkaan luokseen. Tämä meni poikaansa vastaanottamaan, toi
hänelle kultaisen kypärän ja kultaisen haarniskan ja sanoi: "Minä olen
jo vanha ja huono; mene maailmaan katsomaan miltä siellä näyttää.
Jos palaat kahden vuoden kuluttua takaisin, niin olen antava sinulle
kuningaskuntani." Silloin valitsi Heino itselleen kolmekymmentä
aseellista matkakumppania, kulki heidän seuraamana toisesta
kuningaskunnasta toiseen ja ihmetteli maailman ihanuutta. --
Mutta, kun Heino ei tullut takaisin, huomasi Sinisilmä hyvinkin, että
hän oli hänet hyljännyt. Joka aamu lähetti hän valkoisen kyyhkysensä
lentämään ja sen täytyi lentää siksi kunnes se oli löytänyt Heinon. Ja
joka ilta tuli valkoinen kyyhkynen takaisin ja kertoi Sinisilmälle,
missä Heino oli ja miten hänen kävi:
"Virka valko kyyhkyisein,
Kussa kulkee kultasein?"
ja kyyhkynen vastasi:
"Ylpeänä vaeltaapi pitkin maailman rantaa."
"Tokko aatteet konsanaan kullan luokse kantaa?"
"Maailman kultaa, kunniaa etsein sinut unhottaa!"
Kaksi vuotta oli jo kulunut, silloin tuli valkoinen kyyhkynen taaskin
eräänä iltana takaisin, mutta sillä oli veripilkku siivessänsä.
Silloin kysyi Sinisilmä:
"Virka valko kyyhkysein,
Kussa kulkee kultasein?"
Samassa huomasi hän veripilkun ja tuli hyvin murheelliseksi: "Onko hän
kuollut?" kysyi hän:
"Jospa Luoja sois
Että kuollut ois!"
kujerti kyyhkynen.
"Etähältä tuolta
Virvatulten suolta
Kulkijata kohtaan
Valot kummat hohtaa.
Kultas vaipui tuohon
Virvatulten suohon
Syliin valhevalojen
Kauniin kuningattaren!"
Silloin käski Sinisilmä valkoisen kyyhkysen asettua hänen olkapäälleen
tietä osoittamaan ja läksi vaeltamaan, Heinoa etsimään.
Kun hän oli kulkenut kolme päivää, tuli hän virvatulien suolle, jossa
Heino lumottuna oli. Hän asettui hiljaa tien viereen odottamaan
kunnes tulisi ilta. Kun tuli pimeä, niin meni taivaskin pilviin,
jotka kiitivät hirmuista vauhtia eteenpäin. Lepistön lehdet kahisivat
sateessa eikä aikaakaan niin näki hän kaukana ensimmäisten sinisten
liekkien nousevan suosta. Silloin kohenteli hän hameitaan, astui
rohkeasti kaislikkoon ja kulki eteenpäin, koko ajan pelvotta tähystäen
virvatulia. Tie oli vaivaloinen, sillä kohta upposi hän nilkkaa myöten
suohon, tuuli ajoi hänen hiuksensa hajalle, niin että hänen täytyi
pysähtyä sitoakseen ne isoksi niskasolmuksi ja sade huuhtoi hänen
kasvojaan. Mutta suo tuli yhä syvemmäksi ja siniset liekit, jotka
yhä taajalukuisempina kaikin paikoin nousivat näkyviin näyttivät
pilkkaavan häntä. Sillä joskohta kotvan aikaa näytti siltä kuin jos ne
olisivat liikkumattomina olleet tahi vieläpä tulleet hälle vastaan,
niin että hän jo toivoi piankin tavoittavansa ne, niin liukuivat
ne kuitenkin kohta takaisin suon keskelle, tahi sammuivat äkkiä,
noustakseen taasen kauempana olevassa paikassa näkyviin. Hän upposi nyt
melkein polvin suohon eikä voinut astua enemmän kuin kaksi tahi kolme
askelta eteenpäin levähtämättä. Silloin taukosi rajuilma, kuun kapea
puolisko tuli pilvien välistä näkyviin ja hänen edessään keskellä isoa
mustavetistä suohautaa kohosi Suottaren lumottu linna.
Valkoiset portaat veivät tyynestä vedenpinnasta suureen, avonaiseen
etusaliin, jota monet siniset ja vihreät kristalliset pilarit
kannattivat ja tässä salissa tanssi kirjavana tuiskuna lukematon
joukko virvatulia erään erikoisen kirkkaasti loistavan, muiden
keskestä korkeammalle kohoavan liekin ympäriltä. Äkkiä erosi sekavasta
tungoksesta joukko virvatulia ja muodostivat kaksi kiehkuraa, jotka
huimaavaa vauhtia hyökkäsivät salista. Ja sillä välin kun toinen näistä
jäi linnan portaitten yläpäähän, lähestyi toinen nopeasti ja kohta
eroitti Sinisilmä kaksitoista kalpeata, mutta ihmeellisen kaunista
neitosta, joilla oli otsassaan kultaiset pantanauhat, ja niiden
etupuolessa pienet maljantapaiset syvennykset, joissa sininen liekki
paloi. Hurjasti tanssien kiitivät he kohti Sinisilmää ja piirittivät
hänet ja linnasta kuuluvan, lumoovan soiton säestyksellä lauloivat he:
"Piirihin
piirihin
Joudu sisko, leikkihin!
Linnassa
ylhäällä
Sua oottaa ystävä!
Mainen rakkaus unohda,
Joukkohomme kiiruhda!
Tänne tullut, tänne jää,
Monta tääll' on ystävää!"
Mutta Sinisilmä katsoi rauhallisna ja väistämättä henkiin isoin
kirkkain silmin ja sanoi: "Te ette taida minulle mitään! Jumala
yksin tietää, jos minä hengissä pääsen tästä suosta, mutta jos minun
täytyykin kuolla, niin ette kumminkaan saa minua valtoihinne!"
Silloin pakenivat neitoset eri suunnille suon piilopaikkoihin. Mutta
niiden sijaan kiiti toinen virvatulien kiehkura, joka tähän saakka
oli tanssinut linnan portaitten edessä. Sen muodosti kaksitoista
ihmeenkaunista, mutta kuolonkalpeaa poikaa, joilla niinikään oli
sinertävät liekit otsissaan. He piirittivät Sinisilmän ja tanssivat
hitaasti hänen ympärillään vuoronperään kohottaen valkoiset
käsivartensa päänsä yli ja vuoron viittoen taaksepäin linnaa kohden.
Ja etenkin eräs heistä läheni yhäti Sinisilmää, ikäänkuin tahtoisi hän
tarttua häneen, ja kun Sinisilmä silmäsi häntä tarkemmin, niin tunsi
hän hänet Heinoksi.
Silloin sykähti hänen sydämensä ikäänkuin jos häntä olisi miekalla
isketty, ja hän huusi kovasti: "Heino, Jumala auttakoon sinua suuressa
hädässäsi!"
Tuskin oli hän tämän saanut huudetuksi, niin puhalsi äkäinen vihuri
yli suon ja virvatulet sammuivat. Vesi suohaudassa alkoi lainehtia ja
mustat aallot läiskyen alkoivat huuhtoa linnan valkoisia portaita;
silloin upposi se äänettömästi syvyyteen ja sen sijalle kohosi neljä
mädännyttä paalua, vanhan, pakanain ajoilta säilyneen, kalastajamajan
tähteet. Mutta Sinisilmän edessä vyötäisiään myöten suohon uponneena
seisoi Heino, elossa niinkuin ennenkin, mutta kalpeana ja surullisena.
Hänen hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä hänen silmillään ja hänen
kypäränsä ja haarniskansa olivat ruostuneet.
"Sinäkö, Sinisilmä, se oletkin?" kysyi hän surumielin.
"Niin Heino, minä olen."
"Anna minun olla", vastasi hän, "minä olen mennyt mies!"
Mutta Sinisilmä ojensi hänelle kätensä ja rohkaisi häntä, ja hän koetti
päästä muutaman askeleen eteenpäin. Sitten hän taas pysähtyi ja sanoi:
"Mätäs alla hajoo
Suohon jalka vajoo!"
Mutta tämä piti hänestä yhä lujemmin kiinni ja vastasi:
"Pidä, pidä kiinni vaan,
Ett' et pääse vaipumaan!
Kyllä sinut kannan
Yli soisen rannan!"
Siten auttoi hän häntä askel askeleelta edemmä, mutta yhä vaan jäi hän
seisomaan ja sanoi:
"Mätäs alla hajoo
Suohon jalka vajoo!"
Ja yhä vaan Sinisilmä lohdutti häntä ja sanoi:
"Pidä, pidä kiinni vaan,
Ett' et pääse vaipumaan!
Kyllä sinut kannan
Yli soisen rannan!"
Sanomattomalla vaivalla olivat he vihdoinkin päässeet niin kauas, että
he jo matkan päässä näkivät suon reunan, ja maantien, mutta silloin jäi
Heino liikkumattomana seisomaan ja huudahti: "En jaksa enää, Sinisilmä!
Mene yksin takaisin ja sano äidilleni terveiseni. Sinä kyllä tästä
pääset, sillä sinä et uppoa niin syvälle; mutta minä olen melkein
sydäntäni myöten suossa." Samassa kääntyi hän taaksepäin katsomaan
paikkaa, johon taikalinna oli uponnut.
"Älä katso taaksesi!" huudahti Sinisilmä huolestuneena. Mutta tuskin
ehti hän nämät sanat lausuakaan, ennenkun yksinäinen sininen liekki
läksi suon keskeltä heitä kohden kiidättämään. Se lähestyi nopeaan ja
virvatulien kuningatar, Suotar itse, seisoi heidän edessään. Hänellä
oli valkoisista lumpeenkukista sidottu seppele päässä, ja hänen
otsapantanaan oli kullankarvainen käärme, joka hiljalleen kiemurteli
hänen otsallaan ja hänen hiuksissaan. Palavin silmin katsoi hän Heinoon
ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia hänen mieltään. Sitten laski hän
kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi rukoillen: "Tule takaisin, Heino!"
Ja tämä katsoi häneen ja oli kahden vaiheilla.
Silloin tempasi Sinisilmä hänen miekkansa hänen kupeeltaan ja yritti
iskeä sillä Suotarta. Mutta virvatulien kuningatar naurahti ja sanoi:
"Voi sinua typerää lasta, mitä sinä minulle mahdat? Minä en ole
lihaa ja verta." Samassa tarttui hän Heinoon kiinni ja vetäsi hänet
voimakkaasti luokseen, niin että hänen mustat kiharansa peittivät
Heinon kasvot. Mutta sieluntuskissaan huusi Sinisilmä: "Ja vaikkapa
et olisikaan verta ja lihaa, sinä inhoittava nainen, niin on hän,
jonka tahdon kynsistäsi pelastaa semmoinen!" Ja vielä kerran kohotti
hän miekkaa voimalliseen iskuun ja kun Suotar vielä kerran yritti
viedä Heinon, jonka oikeaan käteen hän oli tarttunut, mukaansa, huusi
hän: "Heino, ei se koske!" ja iski häneltä hänen kätensä poikki juuri
ranteen kohdalta.
Silloin sammui liekki Suottaren otsalta ja hän itse hälveni kuni
utukuva, mutta valkoinen kyyhkynen, joka tähän asti oli Sinisilmän
olalla istunut, lensi nyt Heinon olkapäälle.
"Nyt olet pelastettu, Heino!" huudahti Sinisilmä kun hän tämän näki.
"Tule, ei ole enää pitkälti maantielle, ponnista viimeiset voimasi!
Näetkös, et uppoo enää syvälle."
Ja he kulkivat eteenpäin, mutta yhä vaan jäi Heino usein seisomaan ja
sanoi:
"Voi kuinka suuri on tuskani, armaan'!"
Mutta Sinisilmä vastasi:
"Mun tuskani on suuremp' varmaan!"
Mutta loppumatkan täytyi hänen melkein kantaa Heinoa, ja kun tämä oli
astunut viimeisen askeleen suosta, kaatui hän lopen väsyneenä tielle ja
nukkui siihen. Silloin otti Sinisilmä huivinsa ja sitoi hänen haavansa,
jotta se herkeisi verta vuotamasta. -- Kun hän sitten huomasi, että hän
nukkui hiljaa ja rauhallisesti, otti hän sormuksen, jonka Heino oli
hänelle lahjoittanut, sormestaan, pani sen hänen sormeensa ja läksi
matkalle kotia päin.
Niinpian kun hän pääsi perille, meni hän vanhan kuninkaan luo ja sanoi
hänelle, katsoen iloisena häneen suurilla sinisillä silmillään:
"Poikanne olen pelastanut; hän on piakkoin palaava luoksenne. Jumala
teitä siunatkoon, minua ette enää koskaan näe."
Silloin puristi vanha kuningas hänet rintaansa vastaan ja sanoi:
"Sinisilmä, tyttäreni, sinä voit kantaa kruunua yhtä uljaasti kuin
kuninkaankin lapsi! Jos tahdot antaa hänelle anteeksi ja ottaa
yksikätisen mieheksesi, niin olet oleva hänen kuningattarensa
niinkauvan kuin vaan elänet!"
Tämän sanottuaan avasi hän ovet ja sisään astui Heino ja sulki
Sinisilmän syliinsä. Silloin syntyi suuri ilo koko maassa ja kaikki
ihmiset tahtoivat nähdä kauniin, hurskaan tytön, joka oli pelastanut
kuninkaanpojan.
Mutta kun he olivat vihillä kirkossa, alttarin edessä ja heidän
tuli vaihtaa sormuksia, unohti Heino, ettei hänellä oikeata kättä
ollutkaan ja ojensi tyngän papille. Silloin tapahtui ihme, sillä kun
pappi kosketti tynkää, kasvoi siihen terve käsi, kuni valkoinen kukka
ruskeaan oksaan. Mutta rannetta ympäröi punainen juomu, hieno kuni
lanka. Se jäi siihen koko hänen elinajakseen.