Ihmesormus

Eräs nuori talonpoika, jonka maatalous ei ottanut oikein

luonnistuakseen, istui kerran aurallansa ja levähti hetkisen,

pyyhkäistäkseen hien kasvoistaan. Silloin kulki hänen ohitsensa vanha

noita-akka ja huusi hänelle: "Minkätähden sinä vaivaat itseäsi etkä

kumminkaan saa mitään aikaan. Kulje kaksi päivää suoraan eteenpäin,

kunnes tulet ison petäjän luo, joka kasvaa avonaisella paikalla

metsässä kohoten kaikkia muita puita korkeammalle. Jos sinä sen kaadat

niin on onnesi taattu."

Talonpoika ei toista käskyä odottanut, vaan otti kirveensä ja lähti

matkaan. Kahden päivän kuluttua löysi hän petäjän. Heti paikalla kävi

hän sen kimppuun kaataakseen sen, ja samassa kun se kaatui ja ryskien

rusahti maahan, putosi sen ylimmästä latvasta linnunpesä, jossa oli

kaksi munaa. Munat vierivät maahan ja menivät rikki ja toisessa tuli

nuori kotka ulos, toisesta vierähti pieni kultasormus:

Kotka kasvoi silmin nähtävästi kunnes se oli noin puolet miehen

pituudesta, räpäytteli siipiään ikäänkuin jos olisi se tahtonut koettaa

niiden kestävyyttä, kohosi jonkun verran maasta ja huusi sitten:

"Sinä olet minut pelastanut! Ota kiitollisuuteni osoitteeksi sormus,

joka oli toisessa munassa! Se on ihmesormus. Jos sinä kierrät sitä

sormessasi ja lausut jonkun toivomuksen, niin toteutuu se heti

paikalla. Mutta sormuksessa ei ole varaa kuin vaan yhteen ainoaan

toivomukseen. Kun se on toteutunut, niin on taikavoima sormuksestakin

hävinnyt ja se on vaan kuni tavallinen sormus. Mieti sentähden tarkoin,

ennenkun toivomustasi lausut."

Sitten kohosi kotka korkealle ilmaan, liiteli vielä kauvan aikaa suuria

kierroksia tehden talonpojan kohdalla ja kiiti sitten kuin nuoli itää

kohden.

Talonpoika otti sormuksen, pisti sen sormeensa ja läksi paluumatkalle.

Kun tuli, ilta saapui hän erääseen kaupunkiin. Seisoi siellä kultaseppä

puodissansa ja hänellä oli paljon kallisarvoisia sormuksia kaupan.

Silloin näytti talonpoika hänelle sormuksensa ja kysyi, minkä arvoinen

se mahtoi olla. "Eipä sillä juuri ole arvoa niin nimeksikään", vastasi

kultaseppä. Silloin purskahti talonpoika äänekkääseen nauruun ja

kertoi kultasepälle, että se olikin ihmesormus ja enemmän arvoinen

kuin kaikki hänen sormuksensa yhteensä. Mutta kultaseppä oli viekas,

keinotteleva mies. Hän kutsui talonpojan luokseen yötä viettämään ja

sanoi:

"Sinun tapaisen miehen ja sellaisen kallisarvoisen kalun majoittaminen

tuottaa onnea; jää minun luokseni!"

Hän kestitsi häntä mitä vieraanvaraisimmin viinillä ja makeilla

sanoilla ja kun tämä yöllä nukkui, otti hän toisen huomaamatta

sormuksen hänen sormestaan ja pani aivan tavallisen sormuksen sen

sijaan. Seuraavana aamuna voi kultaseppä tuskin odottaa, kunnes

talonpoika oli lähtenyt matkaansa. Hän herätti hänet jo aamun

koittaessa ja sanoi: "Sinulla on pitkä matka. On parempi, että

laittaudut jo varhain matkallesi."

Niin pian kun talonpoika oli lähtenyt tiehensä, meni hän kiireimmän

kautta huoneeseensa, kiersi oven lukkoon, asettui keskelle huonettaan,

kiersi sormusta ja huudahti: "Tahdon heti paikalla saada satatuhatta

markkaa!"

Tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, niin alkoi sataa kovia,

kiiltäviä markankappaleita niinkuin olisi saavista kaatanut ja markat

iskivät häntä päähän, olkapäihin ja käsivarsiin. Hän alkoi surkeasti

huutaa ja yritti juosta ovesta ulos, mutta ennenkun hän ehti avata sen,

kaatui hän verissään lattialle. Mutta rahasade ei lakannut ja kohta

murtui lattia painon alta ja kultaseppä rahoineen putosi suin päin

syvään kellariin. Sitten satoi markkoja yhä edelleen, kunnes lukumäärä

oli täysi ja lopulta makasi kultaseppä kuolleena kellarissaan suurine

rahoineen. Melun houkuttelemina riensivät naapurit paikalle ja kun

he löysivät kultasepän kuolleena rahaläjän alta sanoivat he: "Ompa

se kumminkin kova onnen sattuma, kun kerrankin rahan siunausta noin

tulvimalla tulee." Sitten tulivat perillisetkin ja jakoivat saaliin

keskenään.

Sillä välin kulki talonpoika tyytyväisenä kotiinsa ja sinne tultuaan

näytti hän sormuksen vaimolleen. "Nyt ei meiltä enää voi puuttua

mitään, rakas vaimoni", sanoi hän. "Olemme saaneet onnesta kiinni.

Tahdomme vaan oikein visusti punnita, mitä itsellemme toivoisimme."

Mutta vaimo tiesi paikalla hyvän neuvon. "Mitä sinä siitä tuumit",

sanoi hän, "jos toivoisimme itsellemme hiukan enemmän peltomaata?

Meillähän on sitä niin vähäsen. Tuolla ulottuu vieras palsta peltoimme

keskeen: sen toivomme itsellemme."

"Sepähän nyt kannattaisi", sanoi mies. "Kunhan vaan teemme vuoden

ajan uutterasti työtä ja meitä onni suosii, niin voimme sen ehken

ostaa." Sitten tekivät mies ja vaimo vuoden ajan työtä oikein voimainsa

takaa eivätkä he koskaan ennen olleet saaneet niin runsasta satoa ja

nyt voivat he ostaa palstan ja heillä oli sittenkin vähän rahaakin

tähteenä. "Näetkös", sanoi mies, "meillä on palstamme ja yhä vielä

toivomisen varaa."

Silloin tuumi vaimo, että olisippa hyvä, jos he toivoisivat itselleen

vielä yhden lehmän ja yhden hevosen lisäksi. "Vaimo", vastasi mies,

helistellen tähteenä olevia rahoja housuntaskussaan, "miksikä

hukkaisimme toivomustamme semmoiseen vähäpätöiseen asiaan. Lehmän ja

hevosen saamme muutenkin."

Ja aivan oikein, vieläkin vuoden kuluttua olivat he ansainneet sekä

lehmän että hevosen. Silloin hykerteli mies tyytyväisenä kämmeniään

ja sanoi: "Olemme taasen säästäneet toivomuksemme koko vuoden ajan ja

kumminkin saaneet kaiken sen mitä toivoimme. Ompas meillä onnea!" Mutta

vaimo koki nyt todenteolla taivuttaa miestään toivomusta lausumaan.

"Minä en enää sinua tunne samaksi ihmiseksi", virkkoi hän. "Ennen sinä

aina valittelit ja säälittelihet ja toivoit itsellesi jos jotakin, ja

nyt kun voit sen saada, jota tahdot, niin vaivaat ja kiusaat itseäsi,

olet kaikkeen tyytyväinen ja annat parhaimpain vuosien mennä hukkaan.

Voisit olla kuningas, keisari, kreivi tahi rikas talonisäntä, kaikki

arkkusi voisivat olla rahoja täynnä -- etkä voi päästä selville siitä,

mitä tahtoisit valita."

"Ole nyt kiusaamatta ja hätilöimättä", vastasi talonpoika. "Me olemme

kumpaisetkin vielä nuoria ja elämä on pitkä. Sormuksessa on vaan

_yhden_ ainoan toivomuksen varaa ja se on pian kulutettu. Puuttuuko

meiltä sitten mitään? Emmekö ole sormuksen saatuamme vaurastuneet niin,

että koko maailma sitä kummastelee? Ole siis järkevä. Voithan sinä aina

sillä välin miettiä, mitä voisimme itsellemme toivoa."

Siihen jäi asia sillä kertaa. Mutta oli todellakin kuin jos sormus

olisi tuonut mukanaan runsasta siunausta, sillä aitat ja kammiot

tulivat vuosi vuodelta yhä enemmän täyteen ja muutamain vuosien

kuluttua oli pienestä köyhästä talonpojasta tullut rikas ja mahtava

talonisäntä, joka päivät pitkään aherti renkineen, ikäänkuin jos hän

olisi tahtonut työllään ansaita koko maailman, mutta joka iltakellon

soitua mukavasti ja tyytyväisenä istui talonovensa edustalla ja vastasi

ihmisten tervehdyksiin, kun he toivottivat hänelle hyvää iltaa.

Niin kului vuosi vuoden jälkeen. Silloin tällöin, kun he olivat kahden

kesken eikä kukaan voinut sitä kuulla, muistutti kyllä vaimo miestään

sormuksen olemassaolosta ja teki hänelle jos minkälaisia ehdoituksia.

Mutta kun mies joka kerran vastasi, että heillä oli vielä ylenkyllin

aikaa ja että paras osa tulee aina viimeiseksi, niin teki hän sitä yhä

harvemmin, ja lopulta tuskin tapahtuikaan, että he olisivat sormuksesta

puhuneet. Tosin kyllä kiersi talonpoika itse sormustaan ainakin

parikymmentä kertaa päivän kuluessa, mutta hän kavahti toivomusta

lausuakseen.

Jo kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta oli kulunut ja talonpoika ja

hänen vaimonsa olivat tulleet vanhoiksi ja valkohapsisiksi, mutta

toivomus oli yhä vaan lausumatta. Silloin osoitti Jumala heille

armoansa ja antoi heidän kummankin samana yönä nukkua kuoleman uneen.

Lapset ja lapsenlapset seisoivat kumpaisenkin ruumisarkun ympärillä ja

itkivät, ja kun eräs heistä aikoi ottaa sormuksen säilyttääkseen sitä

muistona, sanoi vanhin poika:

"Anna isän viedä sormus mukanaan hautaan. Koko elinaikanaan on hänellä

ollut oma salaisuutensa sormuksessa. Se kai on jokin rakas muistolahja.

Äitikin katseli sormusta niin usein; eiköhän hän vaan liene nuorra

ollessaan lahjoittanut sen isälle."

Niin tapahtui, että vanha talonpoika haudattiin sormuksineen, joka

oli olevinaan ihmesormus, mutta ei sitä ollutkaan ja joka kumminkin

oli tuonut niin paljon onnea taloon, kuin vaan ihminen voi itselleen

toivoa. Sillä oikealla ja väärällä on aina oma suuri eronsa; ja huono

ase hyvässä kädessä on aina enemmän arvoinen, kuin hyvä ase huonommassa.