Pienessä tuvassa, joka oli noin neljännestunnin matkan päässä syrjässä
muusta kylästä ja puolitiessä vuorenlaelle, asui vanhan isänsä kanssa
nuori talonpoika nimeltä Jaakko. Heillä oli niin paljon peltomaata,
ettei heiltä elatuksestaan huolta ollut. Juuri tuvan takana alkoi
metsä tammineen ja pyökkeineen, ja se oli niin vanha, että niitten
lapsenlapset, jotka olivat puut istuttaneet, olivat olleet kuolleina jo
satoja vuosia; tuvan edustallapa oli vanha haljennut myllynkivi -- kuka
tiesi, miten se siihen oli joutunut. Sen silmien eteen, joka siihen
asettui istumaan, levisi ihmeellisen kaunis näköala alas laaksoon
ja joelle, joka virtasi laakson läpi ja vuorille, jotka kohosivat
korkealle joen toisella puolen. Tässä istui Jaakko iltasin, kun hän
oli lopettanut työnsä pellollaan, pää käsien varassa, kyynärpäät
polvien nojassa uneksien usein monta tuntia perätysten ja koska hän
välitti vähäsen kylän ihmisistä ja liikkui heidän seurassaan hiljaisena
ja umpimielisenä, niinkuin se, joka kaikenlaisia mietiskelee, niin
kutsuivat ihmiset häntä pilkallisesti Uni-Jaakoksi.
Kuta vanhemmaksi, sitä hiljaisemmaksi hän myös tuli, ja kun hänen
vanha isänsä vihdoin kuoli, ja hän oli haudannut hänet ison tammen
juurelle, niin tuli hän aivan mykäksi. Kun hän silloin istui
haljenneella myllynkivellä -- ja se tapahtui paljon useammin kuin
ennen -- ja katseli ihanaan laaksoon, miten iltasumut tulivat
toisessa päässä näkyviin ja hitaasti nousivat vuoria kohden, kuinka
vähitellen hämärtämistään jo yhä hämärsi, kunnes vihdoin kuu ja tähdet
kaikessa komeudessaan taivaalla kohosivat: silloin oli hänen niin
kummallista ollakseen. Sillä silloin alkoivat joen aallot laulella,
ensin aivan hiljaa, hyräillen, mutta kohta aivan kuuluvasti, ja ne
lauloivat vuorille, mistä he tulivat, merestä, jonka helmaan he
pyrkivät ja aallottarista, jotka asuivat joen syvyydessä. Silloin
alkoi metsäkin humista, aivan toisin kuin tavallinen metsä, ja kertoi
mitä ihmeellisimpiä asioita. Varsinkin tiesi se vanha tammipuu, jonka
juurella hänen isänsä hauta oli, vielä enemmän kuin kaikki muut
puut. Tähtien, jotka olivat korkealla taivaalla, teki taasen kovasti
mieli heittäytyä alas viheriään metsään ja sinertävään jokeen ja ne
välkkyivät ja värisivät, kuni se, joka ei enää malta pysyä alallaan.
Mutta enkelit, joista aina yksi seisoo kunkin tähden takana, pitivät
niistä kiinni ja sanoivat: "Tähdet, tähdet, älkää tehkö tuhmuuksia!
Olettehan te liian vanhat semmoista tehdäksenne, monen tuhannen vuoden
vanhat ja vanhemmatkin. Pysykää alallanne ja käyttäytykää siivosti!"
Oli se ihmeellinen laakso! -- Mutta kaiken tämän kuuli ja näki vaan
Uni-Jaakko. Ihmisillä, jotka asuivat kylässä, ei ollut aavistustakaan
siitä, sillä he olivat aivan jokapäiväisiä ihmisiä. Silloin tällöin
kaatoivat he jonkun jättiläispuun, sahasivat sen kappaleiksi ja
pilkkoivat sen, ja kun he siten olivat saaneet sievoisen pinon,
pystyyn, virkkoivat he: "Nyt me voimme taas kotvasen aikaa kahvia
keittää." Ja joessa pesivät he vaatteitaan; se oli hyvin mukavaa
heille. Tahdistapa, kun ne oikein kimaltelivat, eivät he sanoneet
muuta kuin, että: "Tänä yönnä tulee aika pakkanen, kunhan vaan
eivät potaattimme paleltuisi." Jos Uni-Jaakko raukka joskus yritti
saada heitä asiaa toisin käsittämään, niin nauroivat he hänet
pahanpäiväiseksi. Hehän olivatkin aivan tavallisia ihmisiä.
Kun hän taas eräänä päivänä istui vanhalla myllynkivellä ja mietiskeli,
kuinka hän oli ypöyksin koko maailmassa, nukahti hän. Silloin näki
hän unta, että taivaasta riippui kultainen kiikku kahdessa hopeisessa
nuorassa. Kumpikin nuora oli kiinnitetty tähteen, mutta kiikussa
istui hurmaavan kaunis prinsessa ja kiikkui niin korkealle, että hän
lensi taivaasta asti maahan ja taasen maasta taivaaseen. Joka kerta,
kun kiikku tuli maahan saakka, taputti prinsessa kätösiään ilosta ja
viskasi hänelle ruusun. Mutta äkkiä katkesivat nuorat ja kiikku ynnä
prinsessa lensivät kauas taivaaseen, yhä kauemma ja kauemma, kunnes hän
vihdoin ei enää voinut eroittaa niitä.
Silloin heräsi hän ja kun hän katsahti ympärilleen, oli hänen
vieressään myllynkivellä iso ruusukimppu.
Seuraavana päivänä nukkui hän uudestaan ja näki samaa unta. Hänen
herätessään olivat aivan oikein ruusut taasen hänen vierellään.
Samaten tapahtui koko viikon ajat. Silloin tuumi Uni-Jaakko itsekseen,
että toki lienee hänen unessaan jotakin totta, koska hän yhä vaan
näki samaa unta uudestaan. Hän telkesi tupansa oven ja läksi matkaan
prinsessaa etsimään.
Kuljettuaan monta päivää, näki hän kaukaa maan, jossa pilvet riippuivat
maata myöten. Hän kulki rivakasti sinne päin, mutta tuli isoon metsään.
Äkkiä kuuli hän surkeaa ähkimistä ja voivottelemista ja kun hän
ehti paikalla, josta ähkiminen ja voivotteleminen kuului, näki hän
kunnia-arvoisen, hopeahapsisen ukon venyvän maassa. Kaksi kammottavan
pahannäköistä, ihka-alastonta miestä, polvistuivat hänen ylitsensä ja
koettivat kuristaa hänet. Silloin katsahti hän ympärilleen, löytääkseen
asetta, jolla hän voisi ahdistaa kumpaakin miestä ja kun hän ei mitään
semmoista löytänyt, kiskasi hän tuskissaan ison puunoksan irralleen.
Tuskin oli hän siihen tarttunut, ennenkun se hänen käsissään muuttui
aimo pertuskaksi. Sillä hän ryntäsi molempia hirviöitä vastaan ja
syöksi sen heihin, niin että he ulvoen päästivät vanhuksen irti ja
juoksivat tiehensä.
Sitten nosti hän kunnia-arvoisan ukon seisomaan, lohdutti häntä ja
kysyi minkätähden nuo kaksi alastonta miestä olivat tahtoneet kuristaa
hänet.
Silloin kertoi tämä, että hän oli unien kuningas ja että hän
huomaamattaan oli kävellessään joutunut pahimman vihollisensa,
todellisuuden kuninkaan valtakuntaan. Niin pian kun todellisuuden
kuningas oli huomannut tämän oli hän käskenyt kahden palvelijansa salaa
hyökätä hänen kimppuunsa tappaakseen hänet.
"Olitko sinä sitten tehnyt jotain pahaa todellisuuden kuninkaalle?"
kysyi Uni-Jaakko.
"Jumala varjelkoon" vastasi hän. "Mutta hän kohtelee pian muitakin
hyvin röyhkeästi. Se on hänen luonteensa mukaista -- ja minua varsinkin
vihaa hän kuin syntiä."
"Mutta nuo miehet, jotka hän oli lähettänyt sinua tappamaan, hehän
olivat aivan alasti!"
"Niinpä kyllä", vastasi kuningas, "ihan ihkosen alasti. Se on
todellisuuden maassa muodinmukaista. Kaikki ihmiset käyvät siellä
alastomina, eikä itse kuningaskaan sitä häpee. He ovat ilettävää
kansaa! -- Mutta koska sinä olet pelastanut henkeni, tahdon osoittautua
kiitolliseksi sinulle ja näyttää sinulle maatani. Se on kai varmaan
maailman ihanimpia ja unet ovat alamaisiani!"
Sitten kulki unien kuningas edellä ja Jaakko seurasi häntä. Kun he
tulivat siihen paikkaan, missä pilvet riippuivat maahan saakka, osoitti
kuningas laskuovea, joka oli niin pensaaseen kätketty, että sitä
oli mahdoton löytää, ellei sitä tuntenut. Hän avasi sen ja kuletti
seuralaisensa viisisataa porrasaskelta alaspäin kirkkaasti valaistuun
luolaan, joka ihmeellisessä komeudessaan näytti ulottuvan monta
monituista peninkulmaa laajalle. Siellä oli sanomattoman kaunista!
Siellä oli upeita linnoja isojen järvien keskellä olevilla saarilla,
ja saaret uiskentelivat ympäriinsä kuni laivat. Jos tahtoi päästä
sellaiseen linnaan, niin ei tarvinnut muuta kuin asettua rannalle ja
huutaa:
"Uippas linna rannalle
Valkoiselle sannalle!"
niin tuli se itsestään rantaan. Vielä oli siellä toisia linnoja
pilvissäkin; ne leijailivat ilmassa. Mutta kun vaan sanoi:
"Tule, tule tuulentupa
Mulla on jo asuinlupa!"
niin laskeusivat ne hitaasti maahan. Sitä paitsi oli siellä puutarhoja
ja niissä kukkasia, jotka tuoksuivat päivällä ja valaisivat öisin,
kimaltelevia lintuja, jotka kertoivat satuja ja paljon muuta
ihmeellistä.
Uni-Jaakko ei voinut lakata kummastelemasta ja ihmettelemästä.
"Nytpä tahdon sinulle näyttää alamaisianikin, unia", sanoi kuningas.
"Minulla on niitä kolmea eri lajia. Hyviä unia hyville ihmisille,
pahoja unia pahoille ihmisille ja sitä paitsi vielä unitonttuja. Nämät
viimeksimainitut ovat huvikseni, sillä täytyyhän kuninkaankin joskus
saada huvitellaita." --
Ensin vei hän hänet siis erääseen linnaan, jonka rakennustyyli oli
niin moninainen, että se näytti oikein naurettavalta. "Täällä asuvat
unitontut", lausui hän, "he ovat pieniä, ylimielisiä, kujeilevia
olentoja. Eivät he tee kenellekään pahaa, he vaan tekevät pilaa."
"Tuleppas tänne, pienokainen", huusi hän eräälle tontulle, "ja
koeta olla hetkinen totisena." Sitten jatkoi hän, kääntyen
Uni-Jaakon puoleen: "Tiedätkö, mitä tämä vekkuli tekee, jos minä
poikkeustapauksissa annan hänelle luvan kohota maan päälle? Hän
juoksee ensi taloon, sieppaa ensimmäisen rauhassa nukkuvan ihmisen,
jonka hän tavoittaa hänen vuoteestaan, kantaa hänet kirkontornin
huippuun ja heittää hänet sieltä suin päin alas. Sitten juoksee hän
sukkelaan portaita alas, niin että hän ehtii sinne aikasemmin, ottaa
hänet vastaan ja kantaa hänet takaisin kotiin, ja heittää hänet hänen
vuoteelleen niin että rusahtaa ja että hän herää. Silloin tämä hierasee
unen silmistään, katsahtaa aivan ihmeissään ympärilleen ja sanoo: 'Voi,
hyvä Jumala, minusta oli aivan kuin jos olisin pudonnut kirkontornista!
Olipa toki hyvä, että vaan olen nähnyt unta'."
"Sekö se on?" huudahti Uni-Jaakko. "Näetkös, hän on ollut kerran
minunkin luonani! Mutta jos hän vielä kerran tulee ja minä vaan saan
hänet kiinni, niin hänet paha perii." Tuskin oli hän saanut tämän
sanotuksi, niin juoksi toinen unitonttu pöydän alta näkyviin. Hän oli
melkein pienen koiran näköinen, sillä hänellä oli aivan takkurainen
nuttu ja kieltänsä hän myös näytti.
"Ei tämäkään juuri sen parempi ole", tuumasi unien kuningas. "Hän
haukkuu kuin koira ja samalla on hänellä jättiläisen voimat. Kun
ihmisille silloin tulee hätä, pitää hän heitä käsistä ja jaloista
kiinni niin, etteivät voi liikahtaakaan."
"Sen minä myös tunnen", ehätti Uni-Jaakko sanomaan. "Kun tahtoo paeta,
niin on kuin jos olisi yhtä jäykkä ja taipumaton kuin pölkynpää. Kun
tahtoo kohottaa käsivarttaan, niin ei voi sitä tehdä ja jos tahtoo
liikahuttaa jalkaansa, niin ei sitäkään mahda. Monasti ei se ole
koirana, vaan karhuna, tahi rosvona tai muuna ilkiönä!"
"Minä en enää koskaan ole antava lupaa heille käydä sinun luonasi",
rauhoitti häntä kuningas. "Tule nyt kerran katsomaan pahoja unia,
mutta älä pelkää, ne eivät tee sinulle pahaa; ne ovat vaan pahoja
ihmisiä varten." Samassa astuivat he äärettömän isoon pihaan, jota
korkeat muurit ympäröivät ja johon pääsi vaan mahtavan rautaisen portin
kautta. Täällä vilisi mitä hirvittävimpiä olentoja ja mitä kauheimpia
hirviöitä. Monet niistä olivat ihmisen näköisiä, toiset puoleksi
ihmisten puoleksi eläinten kaltaisia ja useat aivan niinkuin eläimet.
Mutta kuningas puhutteli häntä ystävällisesti ja kysyi: "Etkö huoli
ottaa tarkempaa selkoa siitä mitä unia pahojen ihmisten täytyy nähdä?"
Ja hän viittasi eräälle unelle, joka seisoi lähinnä; se oli kauhea
jättiläinen, jolla oli kummassakin kainalossaan myllynratas.
"Kerro, mitä ensi yönä aiot tehdä", käski kuningas.
Silloin kohotti hirviö olkapäitään niin että pää painui niiden väliin,
nauraa irvisti niin että suupielet lähentelivät korvia, puistelihe
niinkuin se tekee, jota jokin asia oikein huvittaa ja vastasi: "Minä
menen sen rikkaan miehen luo, joka antaa isänsä nälkää nähdä. Kun vanha
mies eräänä päivänä oli asettunut poikansa talon kivisille portaille
ja pyysi leipää, tuli poika ulos ja sanoi talonväelleen: 'Ajakaa toki
kerran tuo harakanpelätti tiehensä!' Nyt menen minäkin kerran hänen
luokseen yöllä ja panen hänet kahden myllynrattaan väliin, niin että
hänen kaikki luunsa sievoisesti murusiksi menevät. Kun hän nyt on
oikein pehmeä ja vetelä, niin otan minä häntä niskasta, puistelen häntä
ja sanon: 'Näetkös kuinka sievoisesti sinä nyt varistelet, sinä sen
harakanpelätti!' Silloin herää hän, hänen hampaansa kalisevat suussa ja
hän huutaa: 'Vaimo, tuo minulle vielä toinen peite, minua paleltaa!' Ja
kun hän on taasen nukkunut, teen minä saman uudestaan!"
Kun Uni-Jaakko oli kuullut tämän, tunkeusi hän väkisin ovesta ulos
vetäen kuningasta mukanaan ja huudahti: "En jää hetkeksikään näitten
pahojen unien seuraan. Sehän on kauheata!"
Mutta kuningas vei hänet nyt muhkeaan puutarhaan, missä käytävät olivat
hopeasta, kukkaislavat kullasta ja kukat hiotuista jalokivistä. Siellä
olivat hyvät unet kävelemässä. Ensimmäinen uni, jonka hän näki, oli
kuin nuori, kalpea nainen. Hänellä oli toisessa kainalossaan Noanarkku
ja toisessa lipas, jossa oli rakennuspulikoita.
"Kuka se on?" kysyi Uni-Jaakko.
"Hän käy joka ilta erään pienen sairaan pojan luona, jonka äiti on
kuollut. Päivällä on poika aivan yksin eikä kukaan välitä hänestä,
mutta iltasin käy tämä uni hänen luonaan, leikkii hänen kanssaan ja jää
koko yöksi hänen luokseen. Poika nukkuu aina jo aikaisin, sentähden
lähteekin hän niin hyvään aikaan. Muut unet lähtevät paljon myöhemmin.
-- Tule vaan pois; jos tahdot kaikkia nähdä, niin täytyy meidän pitää
kiirettä!"
Sitte menivät he kauemma puutarhaan, hyvien unien joukkoon. Siinä oli
miehiä, naisia, vanhuksia ja lapsia ja kaikki olivat he rakastettavan
ja hyvännäköisiä ja puettuina mitä kauneimpiin pukuihin. Kädessään
kantoi usea heistä kaikenlaista, mitä vaan voi mieli tehdä. -- Yhtäkkiä
jäi Uni-Jaakko seisomaan ja huudahti niin ääneensä, että kaikki unet
kääntyivät häntä katsomaan.
"Mikä sinun on?" kysyi kuningas.
"Tuollahan minun prinsessani onkin, hän joka on minulle niin useasti
näyttäytynyt ja joka minulle on ruusut lahjoittanut!" huusi Uni-Jaakko
aivan ihastuksissaan.
"Tieten, tietenkin", vastasi kuningas. "Hän se on. Eikö totta, minä
olen lähettänyt sinulle hyvin kauniin unen. Hän on melkein sievin
kaikista niistä, jotka minulla onkaan."
Silloin juoksi Uni-Jaakko prinsessan luo, joka parast' aikaa istui
kiikussaan. Niin pian kun hän näki Jaakon tulevan, hyppäsi hän
kiikustaan ja juoksi suoraan hänen syliinsä. Uni-Jaakko tarttui hänen
käteensä ja vei hänet kultaiselle penkille. Sille istuutuivat he ja
kertoivat toisilleen, kuinka hauskaa oli, että taas näkivät toinen
toisensa. Ja kun he olivat sen sanoneet alkoivat he alusta taas. Unien
kuningas käveli sillä aikaa koko ajan pitkin isoa tietä, joka kulki
suoraan puutarhan läpi, edes ja takaisin, kädet selän takana, ja
silloin tällöin katsoi hän taskukelloaan nähdäkseen miten aikaa kului,
sillä yhä vaan eivät Uni-Jaakko ja hänen prinsessansa olleet saaneet
sanotuksi kaikkea mitä heillä oli toisilleen juteltavaa. Vihdoin meni
hän kumminkin heidän luokseen ja sanoi: "Lapsukaiseni, nyt on aika
lopettaa! Sinulla, Uni-Jaakko on vielä pitkä matka kotiisi, enkä minä
voi pitää sinua yötä luonani, sillä minulla ei ole minkäänlaisia
vuoteita, koskapa unet eivät nuku, vaan heidän aina öisin täytyy nousta
ihmisten ilmoille; ja sinun, tyttöseni, täytyy laittautua valmiiksi.
Pukeuduhan tänään aivan ruusunpunaiseen ja tule sitte luokseni, niin
olen sanova kenelle sinun tänä yönä tulee näyttäytyä ja mitä sinä olet
hänelle sanova."
Kun Uni-Jaakko kuuli tämän, tuli hänen äkkiä niin vaikea ollakseen,
ettei hän moista tuskaa ollut ennen eläissään kokenut. Hän nousi
seisoalleen ja sanoi lujalla äänellä: "Herra kuningas, omasta
prinsessastani en ole koskaan luopuva. Teidän täytyy joko pidättää
minut täällä luonanne, tahi täytyy teidän sallia hänen lähteä minun
seurassani maan päälle. Minä en voi elää ilman häntä, siksi rakastan
häntä liian paljon!" Hänen näin puhuessaan nousi hänen kumpaankin
silmäänsä kyynel, iso kuni pähkinä.
"Mutta Jaakko, Jaakko", vastasi siihen kuningas, "sehän on sievin
kaikista unista, mitkä minulla on! Mutta koskapa sinä kumminkin olet
pelastanut henkeni, niin olkoon hän omasi. Ota prinsessasi ja nouse
hänen seurassaan maan päälle. Kun olet päässyt sinne, niin ota tuo
hopeinen harso hänen päästään ja heitä se laskuovesta minulla takaisin.
Silloin on prinsessasi muuttuva lihaksi ja vereksi kuten kaikki muutkin
ihmiset sitä ovat; sillä nythän hän vaan on uni."
Silloin kiitti Uni-Jaakko sydämmellisesti ja sanoi: "Rakas kuningas,
koskapa sinä olet niin tavattoman hyvä, niin uskaltanen vieläkin jotain
pyytää. Näetkös, kuninkaantytär minulla nyt kyllä on, mutta minulta
puuttuu yhä edelleen kuningaskunta, ja onhan se aivan mahdotonta, että
kuninkaantytär voisi olla valtakuntaansa vailla. Etkö voi minulle
semmoista hankkia, olkoonpa se sitten kuinka pieni tahansa?"
Siihen vastasi kuningas. "Näkyväisiä kuningaskuntia, ei minulla
tosiaankaan ole annettavissa, mutta kyllä näkymättömiä ja näistä olet
saava yhden, isoimpia ja ihanimpia mitä minulla vielä on."
Silloin kysyi Uni-Jaakko, millainen tuo näkymätön kuningaskunta onkaan;
kuningaspa vaan viittasi salamyhkää siihen, että hän kyllä oli oppiva
sen tietämään, että hän oli vielä kerran ihmettelevä sen komeutta ja
ihanuutta.
"Onhan", sanoi hän, "tavallisilla, näkyväisillä kuningaskunnilla
myös ikävät puolensa. Sinä olet esimerkiksi tavallisen valtakunnan
kuningas ja varhain aamulla astuu ministeri vuoteesi ääreen ja virkkaa:
Majesteettinne, minä tarvitsen tuhat markkaa valtakunnan menoihin.
Sinä avaat valtionkassakaapin etkä löydä sieltä penniäkään! Mitä sinä
silloin teet? Tahi toisekseen: sinua vastaan käydään sotaa, ja se
toinen kuningas, joka on voittanut sinut nai sinun prinsessasi, vaan
sinut sulkee hän tyrmään. Semmoista ei näkymättömässä kuningaskunnassa
voi tapahtua!"
"Mutta jos me emme sitä näe", kysyi Uni-Jaakko yhä vaan hiukan
huolissaan, "mitä hyötyä meillä sitten onkaan koko kuningaskunnastamme?"
"Voi sinua kummallista ihmistä", sanoi kuningas siihen ja nosti
etusormensa otsalleen, "sinä ja prinsessasi, te sen kyllä näette!
Te näette hyvinkin ne linnat ja puutarhat, niityt ja metsät, jotka
valtakuntaanne kuuluvat! Te asutte siinä, käytte kävelemässä siinä ja
voitte sille tehdä mitä vaan haluatte, ainoastaan muut ihmiset eivät
sitä näe."
Silloin ihastui Uni-Jaakko suuresti, sillä hän oli jo ruvennut
pelkäämään, että ihmiset hänen kylässään ehken katsoivat kierosti
häneen, jos hän tulisi prinsessoineen takaisin kotiinsa ja hänestä
tulisi kuningas. Hyvin liikutettuna sanoi hän jäähyväiset unien
kuninkaalle, nousi prinsessan kanssa nuot viisisataa porrasaskelta
ylöspäin, otti hopeisen harson hänen päästään ja heitti sen alas.
Sitten tahtoi hän sulkea laskuoven, mutta se oli hyvin raskas. Hän
ei voinut sitä pidättää, vaan antoi sen pudota. Silloin syntyi siitä
niin kova paukahdus, kuin jos olisi yht'aikaa laukaissut monta tykkiä,
ja hän meni hetkeksi tainnuksiin. Kun hän taas tointui, istui hän
oman tupansa edustalla vanhalla myllynkivellään ja hänen vieressään
prinsessa, ja hän oli lihaa ja verta kuten tavallinen ihminen.
Tämä piti häntä kädestä, hyväili sitä ja sanoi: "Sinä oma rakas
tuhmeliinini, etkö ole uskaltanut näin pitkään aikaan sanoa kuinka sinä
minua rakastat? Oletko sinä pelännyt minua?"
Ja kuu nousi taivaalle ja valaisi joen, aallot laulaen loiskivat
rantaa vastaan ja metsä humisi; mutta he vaan yhäti siinä istuivat
ja pakinoivat. Silloin oli kuin jos äkkiä pieni musta pilvi olisi
pimentänyt kuun, ja samassa putosi jotain, ikäänkuin iso moninkerroin
taitettu huivi, heidän jalkainsa juureen. Ja sitten paistoi taasen
kuu täydeltä terältä. He nostivat huivin maasta ja rupesivat sitä
levittämään. Mutta se oli hyvin hieno ja taitettu niin moneen sataan
kertaan, että he tarvitsivat pitkän aikaa siihen. Kun he lopullisesti
olivat saaneet sen täydellisesti levitetyksi oli se kuni iso kartta.
Keskessä juoksi joki ja molemmin puolin oli kaupunkeja, metsiä ja
järviä. Silloin huomasivat he, että se oli kokonainen kuningaskunta ja
että hyvä unienkuningas oli antanut sen taivaasta heille pudota. Ja
kun he nyt tarkastivat pientä tupaansa oli se muuttunut ihmeelliseksi
linnaksi, jossa oli lasiset portaat, marmori kiviset seinämät,
samettiset seinäverhot ja sinihuippuiset solakat tornit. Nyt koettivat
he tointua ja menivät linnaan ja kun he astuivat sisään olivat jo
heidän alamaisensa koolla ja kumarsivat syvään. Rummut pärisivät ja
torvet kaikuivat ja nuoret jalosukuiset pojat kävivät heidän edellään
ja siroittelivat kukkia heidän tielleen. Niin oli heistä nyt tullut
kuningas ja kuningatar.
Mutta seuraavana aamuna levisi kuin kulovalkea kylään tieto siitä, että
Uni-Jaakko oli palannut kotiin ja että hän oli tuonut nuoren vaimon
muassaan. "Hän nyt oikein typerä lieneekin", sanoivat ihmiset. "Minä
olen hänet jo varhain tänä aamuna nähnytkin, kun menin metsään", ehätti
eräs talonpoika sanomaan. "Hän seisoi miehensä kanssa oven suussa.
Ei hän sen kummempi ole, tavallinen ihminen vaan, pieni ja hento. Ja
jokseenkin köyhästi puettu hän myöskin oli. Mikähän siitä lopultakin
tullee! Miehellä ei ole mitään rikkautta ja tuskinpa toisellakaan
mitään lienee!"
Niin juorusivat nuo tuhmat ihmiset, sillä he eivät voineet nähdä, että
hän oli kuninkaantytär. Eivätkä he tuhmuudessaan huomanneet, että
pieni tupa oli muuttunut isoksi, ihmeelliseksi linnaksi, sillä olihan
se näkymätön kuningaskunta, joka oli Uni-Jaakolle taivaasta pudonnut.
Siitäpä syystä hän ei noista tuhmista ihmisistä välittänytkään, vaan
eli muhkeasti ja tyytyväisenä kuningaskunnassaan rakkaan prinsessansa
parissa. Ja hän sai kuusi lasta, jotka olivat toinen toistansa
kauniimmat ja he olivat pelkkiä prinssejä ja prinsessoja. Mutt'ei
kukaan kylässä tietänyt siitä niin mitään, sillä sen asukkaat olivat
aivan jokapäiväisiä ihmisiä, jotka olivat ihan liian yksinkertaisia
sitä huomatakseen.
Kuningattaresta joka ei osannut mesileipiä leipoa ja kuninkaasta, joka
ei tainnut huuliharppua soittaa
Makeanmaan kuningas, joka jo muutama vuosi sitten oli ehtinyt
parhaimpaan ikäänsä, oli juuri noussut nukkumasta ja istui
paitasillaan tuolilla, vuoteensa vieressä. Hänen edessään seisoi
hänen hoviministerinsä ja ojensi hänelle hänen sukkansa, joista
toisella oli iso reikä kantapäässä. Mutta vaikka ministeri oli hyvin
huolellisesti kääntänyt sukat niin, ettei kuningas huomaisi reikää,
ja vaikka kuningas muutoin huolehti enemmän kauniista saappaista kuin
eheistä sukista, ei reikä tällä kertaa jäänyt hänen kuninkaalliselta
tarkkanäköisyydeltään huomaamatta. Kauhistuen otti hän sukan
ministeriltä, pisti etusormensa reijästä niin, että se näkyi niveltä
myöten, ja sanoi huoaisten:
"Mitä se minua auttaa, että olen kuningas, kun minulla ei ole
kuningatarta! Mitä sanoisit, jos ottaisin itselleni vaimon?"
"Majesteettinne", vastasi ministeri, "se on ylevä aate, aatos joka
varmaan olisi minussakin suurimmassa alamaisuudessa herännyt, ellen
olisi itsessäni tuntenut, että Teidän Majesteettinne itse kaikissa
tapauksissa oli suvaitseva lausua sen tänä päivänä!"
"Hyvä!" vastasi kuningas, "mutta luuletteko, että minun on niin helppo
löytää vaimo, joka sopii minulle?"
"Hyh!" sanoi ministeri. "Kymmenen, niin varmaan kuin yhdenkin!"
"Älä unhoita, että minulla on suuret vaatimukset. Jos mieli jonkun
kuninkaantyttären olla minulle mieliksi, niin täytyy hänen olla älykäs
ja kaunis! Jaompa siinä vielä eräs seikka, johon kiinnitän erittäin
suurta huomiota: sinä tiedät kuinka mielelläni minä syön mesileipiä.
Koko minun valtakunnassani ei ole ainoatakaan ihmistä, joka osaa
niitä leipoa, ei ainakaan niinkuin niitä pitäisi leipoa, ei liian
koviksi eikä liioin pehmeiksikään, vaan murakoiksi: hänen täytyy
välttämättömästi osata mesileipiä leipoa."
Kun ministeri kuuli tämän valtasi, hänet suuri pelko. Mutta hän
karaisihe ja vastasi: "Kuningas, semmoinen kuin Teidän Majesteettinne
on, on epäilemättä löytävä semmoisenkin prinsessan, joka osaa leipoa
mesileipiä."
"Noh niin, silloinpa tahdomme yhdessä tiedustella", virkkoi siihen
kuningas ja vieläpä samana päivänä alkoi hän kiertomatkansa niitten
erinäisten naapuriensa luo, joilla hän tiesi olevan naimaikäisiä
prinsessoja. Mutta näitä kaikkia olikin vaan kolme, jotka olivat
samalla niin älykkäitä ja kauniita, että he olivat kuninkaan
mielenmukaisia eikä yksikään heistä osannut leipoa mesileipiä.
"Mesileipiä en todellakaan osaa leipoa", sanoi ensimmäinen näistä, kun
kuningas tätä asiaa häneltä tiedusteli, "mutta kyllä pieniä, sievoisia
mantelileivoksia. Etkö tyydy semmoisiin?" "En", vastasi kuningas,
"mesileipiä niiden olla täytyy!"
Toinen kuninkaantytär, kun he nimittäin samaa asiaa häneltä
tiedustelivat, maiskautti kieltään ja sanoi suuttuneena: "Antakaa minun
olla rauhassa tyhmyyksiltänne! Semmoisia kuninkaantyttäriä, jotka
mesileipiä leiposivat, ei ole olemassa!"
Kaikkein hulluimmin kävi kuninkaalle kolmannen luona, hänen, joka
kumminkin oli kaunein ja älykkäin. Sillä hän ei antanut kuninkaalle
edes aikaa kysymiseen, vaan kysyi itse, josko hän taisi huuliharppua
soittaa. Ja kun kuningas vastasi tähän kieltävästi, antoi hän
hänelle rukkaset ja tuumasi, että se pahoitti häntä kovin. Muutoin
oli hän hänelle mieleen, mutta hän kuuli niin tavattoman mielellään
huuliharppua soitettavan ja oli päättänyt ottaa vaan sen miehekseen,
joka taisi tätä soittokonetta soittaa.
Silloin ajoi kuningas ministereineen takaisin kotiin ja kun hän astui
vaunustaan, sanoi hän alakuloisena: "Siitä siis ei tullutkaan mitään!"
Mutta kuninkaalla täytyy välttämättömästi olla kuningatar ja pitemmän
ajan kuluttua kutsutti hän vielä kerran ministerin luokseen ja
selitti hänelle, että hän oli luopunut toiveistaan löytää sellaista
kuninkaantytärtä, joka taisi mesileipiä leipoa, ja että hän oli
päättänyt ottaa vaimokseen sen prinsessan, jonka luona he edellisellä
kerralla ensinnä olivat olleet. "Hän se on, joka osaa leipoa noita
pieniä mantelileivoksia", lisäsi hän. "Mene hänen luokseen ja kysy,
tahtooko hän tulla vaimokseni."
Seuraavana päivänä tuli ministeri takaisin ja kertoi, että tuo
kuninkaantytär ei enää ollut saatavissa. Hän oli mennyt naimisiin sen
maan kuninkaalle, missä pippuri kasvaa.
"Noh, mene sen toisen prinsessan luo!" Mutta ministeri tuli nytkin
tyhjin toimin takaisin: vanha kuningas oli sanonut, että asia pahoittaa
häntä sanomattomasti, mutta että hänen tyttärensä oli valitettavasti
kuollut eikä hän siis voinut häntä antaa.
Silloin mietti kuningas kauvan aikaa, mutta koskapa hän
välttämättömästi tahtoi saada kuningattaren, niin käski hän ministerin
matkustaa vielä kolmannenkin kuninkaantyttären luo, ehken oli hän
sillä välin muuttanut mieltään. Ja ministerin täytyi totella, vaikka
hänellä oli hyvin vähän halua siihen, ja vaikka hänen vaimonsa sanoi,
että se nyt varmaan oli joutavaa. Kuningas odotti huolestuneena hänen
takaisintuloaan. Sillä hän ajatteli prinsessan tekemää kysymystä, mitä
huuliharpun soittamiseen tuli, ja tämä muisto kiusasi häntä.
Kolmas prinsessa otti kumminkin ministerin hyvin ystävällisesti vastaan
ja sanoi hänelle, että oikeastaan oli hän vakaasti päättänyt ottaa
ainoastaan sen miehekseen, joka taisi huuliharppua soittaa. Mutta
olihan sekin hänen nuoruudenunelmiaan! Hän huomasi, ettei tämä hänen
toivomuksensa voisi toteutua ja kun kuningas muutoin oli hyvin hänelle
mieleen, niin tahtoi hän ottaa hänet miehekseen.
Silloin ajoi ministeri takaisin sen mitä hevoset vaan juosta jaksoivat
ja kuningas syleili häntä ja antoi hänelle Hännystelijä-ritariston
suuren tähden kaulassa kannettavaksi. Monivärisiä lippuja ripustettiin
kaikkiin paikkoihin kaupungille, köynnöksiä kadun yli toisesta talosta
toiseen, ja häitä vietettiin niin muhkeasti, etteivät ihmiset kahteen
viikkoon tietäneet mistään muusta puhuakkaan.
Mutta kuningas ja kuningatar elivät iloiten ja riemuiten kokonaisen
vuoden, kuningas oli tykkönään unhoittanut mesileivät ja kuningatar
samaten huuliharpun.
Eräänä aamuna nousi kuningas sängystään väärältä puolen ja kaikki kävi
hullusti. Satoi koko päivän, valtaomena putosi lattialle ja se pieni
risti, mikä on sen päässä, katkesi, sitten tuli hovimaalari ja toi
valtakunnan uuden kartan ja kun kuningas sitä katseli huomasi hän, että
maat olivat siinä merkityt punaisella värillä eikä sinisellä niinkuin
hän oli käskenyt, ja vihdoin oli kuningattarella päänkivistys.
Silloin tapahtui, että nuorikot ensi kerran joutuivat riitaan, mistä
syystä, sitä he eivät enää seuraavana aamuna itsekkään tietäneet, tahi
jos sen tiesivätkin, niin eivät he sitä tahtoneet sanoa. Lyhyesti
sanottu: kuningas oli ärtyisällä tuulella ja kuningatar nyrpeällä,
tahtoen aina varata viimeisen sanan itselleen. Kun he molemmat olivat
kotvan aikaa riidelleet, kohotti kuningatar halveksuen olkapäitään ja
sanoi:
"Ajattelin toki, että vihdoin viimeinkin vaikenisit ja olisit
morkkaamatta kaikkea mikä vaan eteesi sattuu! Ethän itse edes taida
soittaa huuliharppuakaan."
Mutta tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, ennenkun kuningas puuttui
häneen puheesensa ja sapekkaasti vastasi: "Etkä sinä edes osaa
mesileipiä leipoa!"
Silloin jäi kuningatar ensi kerran sanattomaksi ja oli ääneti, ja
molemmat menivät sanaa vaihtamatta kukin huoneeseensa. Täällä istui
kuningatar sohvan kulmaan, itki ja ajatteli itsekseen: "Voi sinua
hupakkoa! Missä on järkesi? Tyhmemmin et olisi voinut käyttäytyä."
Mutta kuningas kulki edes takaisin huoneessaan, hykerteli käsiään ja
sanoi: "Olipa tosi onni, ettei minun vaimoni osaa leipoa mesileipiä!
Mitä olisin muuten vastannutkaan, kun hän soimasi minua siitä, etten
taida huuliharppua soittaa!"
Kun hän ainakin kolmeen neljään kertaan oli toistanut tämän tuli hän
yhä paremmalle tuulelle. Sitten alkoi hän viheltää suosikkilauluaan,
katsoi sitten kuningattaren suurta maalattua kuvaa, joka riippui hänen
huoneessaan, nousi tuolille pyyhkäistäkseen nenäliinallaan pois sen
hämähäkin langan, joka riippui juuri kuningattaren nenän kohdalla, ja
sanoi vihdoin:
"Hän on varmaankin hyvin äissään, minun hyvä, pieni vaimoni! Tahdonpa
katsoa mitä hän tekee!"
Niin sanoen meni hän ovesta siihen pitkään käytävään, johon kaikki
huoneet veivät. Mutta koska kaikki tänään oli nurin, niin oli
kamaripalvelija unhoittanut sytyttää lamput, vaikka kello olikin jo
kahdeksan iltasilla ja siis pilkkosenpimeä.
Sentähden hapuili kuningas edestään käsillään ja hiipi varovaisesti
seinää myöten. Äkkiä tunsi hän jotain pehmeätä. "Kuka siellä?" kysyi
hän.
"Minä", vastasi kuningatar.
"Mitä sinä haet, kultaseni?"
"Minä tahdoin vaan pyytää sinulta anteeksi", vastasi kuningatar
"koskapa minä olen sinua niin loukannut."
"Sitä ei sinun ollenkaan tarvitse tehdä!" sanoi kuningas, ja heittäysi
hänen kaulaan. "Minussa on enemmän syytä kuin sinussa ja minä olen
jo aikoja sitten kaiken unhoittanut. Mutta tiedätkös, kahden sanan
käytön valtakunnassamme tahdomme kuolemanrangaistuksen uhalla kieltää,
huuliharpun --"
"Ja mesileivän", puuttui kuningatar nauraen puheeseen samassa kun hän
vielä salaa pyyhkäsi pari kyyneltä silmistään -- ja siihen se tarina
loppui.