Kaupunginportin ulkopuolella, juuri niityn laidassa, oli talo. Siinä
asui mies ja vaimo eikä heillä ollut kuin yksi ainoa lapsi, aivan
pieni tyttö. Häntä kutsuivat he Sydänkäpyseksi. Hän oli rakastettava,
hilpeä pieni palleroinen, vikkelä kuin kärppä. Eräänä aamuna varhain
menee äiti keittiöön maitoa noutamaan: silloin nousee pieni palleroinen
vuoteeltaan ja asettuu paitasillaan oven suuhun. Oli ihmeellisen ihana
kesäaamu ja siinä ovensuussa seistessään ajattelee hän näin: "Ehken
huomenna sataa; silloin on parempi, että tänään lähdet kävelemään."
Eipä aikaakaan niin hän jo lähtee menemään, hän juoksee talon taakse
niitylle ja niityltä pensaikkoon. Kun hän tulee kohti pensaikkoa
puistavat pajut totisina varpujaan hänelle ja huutavat:
"Mitäs tämä hessu,
Pikku paitaressu,
Joll' on sukka toinen vaan?
Se jos sattuu hukkumaan,
Palellappa alkaa
Silloin pientä jalkaa,
Juokse kotiin joutuisaan
Sukat, kengät noutamaan."
Mutta hän ei kuulekkaan, vaan juoksee pensaikkoon ja pensaikosta
päästyään tulee hän lammikolle. Siinä on ankka kokonainen liuta
poikasia mukanaan, jotka kaikki ovat kullankellertäviä kuni munan
keltuainen, ja alkaa karkeasti rääkättää; sitten juoksee hän
Sydänkäpystä vastaan, avaa nokkansa selko selälleen ja on olevinaan
kuin jos se tahtoisi syödä hänet. Mutta Sydänkäpynen ei pelkää, vaan
kulkee suoraan häntä kohti ja sanoo:
"Eikös kaakatus jo piisaa,
Sinä sorsa Lörppöliisa?"
"Äh", sanoo ankka, "sinäkö se olitkin, Sydänkäpynen! Enhän ollut sinua
tunteakkaan; älä vaan pane pahaksi! Et suinkaan, et sinä häiritse
meitä. Noh, miten sinä oikeastaan voit? Miten sinun arvoisa isäsi ja
arvoisa äitisi jaksavat? Olihan se toki hauskaa, että kerrankin tulet
meitä tervehtimään. Sehän on meille suuri kunnia. Olethan sinä noussut
ylös ani varhaan? Vai niin, tahdot kerrankin meidän lammikkoamme nähdä?
Ihana seutu, eikö totta?"
Kun se on sanottavansa lörpötellyt, kysyy Sydänkäpynen: "Sanoppas
ankka, mistä sinä olet saanut noin monta kanarialintua?"
"Kanarialintua?" toistaa ankka. "Noh, älähän toki, minun poikasiahan ne
vaan ovat."
"Mutta nehän visertävät niin hienosti eikä niillä ole höyheniä, vaan
ainoastaan untuvia! Mutta mitä sinun pienet kanarialinnut saavat
syödäkseen?"
"Ne juovat kirkasta vettä ja syövät hienoa hiekkaa."
"Mutt'eiväthän ne mitenkään jaksa semmoisella ruualla kasvaa."
"Toki, toki", sanoo ankka, "hyvä Jumala siunaa heidän ruokansa; ja
onhan hiekassa joskus pieni juuri ja vedessä mato tai simpsukka."
"Noh, eikö teillä olekkaan siltaa?" kysyy Sydänkäpynen edelleen.
"Ei", sanoo ankka, "siltaa ei meillä valitettavasti ole ollenkaan.
Mutta jos sinä tahdot päästä lammikon yli, niin soudan minä sinut
kernaasti toiselle puolen."
Sitten lähtee ankka uimaan, taittaa ison lumpeenlehden, asettaa
Sydänkäpysen sille, ottaa pitkän varren suuhunsa ja vie Sydänkäpysen
toiselle rannalle. Ja pienet ankanpoikaset uiskentelevat hilpeästi
hänen ympärillään.
"Sulimmat kiitokseni, ankka!" sanoo Sydänkäpynen, kun hän on päässyt
toiselle rannalle.
"Ei kestä", sanoo ankka. "Jos toistenkin minua tarvitset, olen nöyrin
palvelijasi. Sano terveisiä vanhemmillesi. Hyvästi, hyvästi!"
Lammikon toisella puolen on taasen iso viheriä niitty; sitä lähtee
Sydänkäpynen edelleen kävelemään. Eipä aikaakaan, niin näkee hän
haikaran ja juoksee suoraan sitä kohti. "Hyvää huomenta, haikara",
sanoo hän; "mitä sinä syötkään, joka on niin vihreänjuomuista ja joka
niin somasti kurnuttaa?"
"Rimpuilevata", vastaa haikara, "rimpuilevata, Sydänkäpynen!"
"Anna minullekin vähäsen, minulla on nälkä!"
"Rimpuileva ei ole sinua varten", sanoo haikara, käy sitten puron
rannalle, pistää pitkän nokkansa syvälle veteen Ja ottaa sieltä ensin
kultaisen maljan täynnänsä maitoa ja sitten vehnäsen. Sitten nostaa hän
toista siipeään ja pudottaa sieltä pussillisen makeisia. Sydänkäpynen
ei kursaile, vaan istuutuu siihen syömään ja juomaan. Kun hän on
kylläinen, sanoo hän:
"Kiitos kaunokainen
Sulle haikarainen!"
Sitten juoksee hän edemmä. Eipä aikaakaan niin lentää liitelee siitä
pieni sininen perhonen. "Pikku sinisiipi", sanoo silloin Sydänkäpynen,
"emmekö rupea hippasille?" "Ruvetaan vaan", vastaa perhonen, "mutta
sinä et saa kajota minuun, jott'en menettäisi kaunista, sinistä
karvaani."
Nyt he ovat hippasilla avaralla niityllä, kunnes tulee ilta. Kun
alkaa tulla hämärä, istuutuu Sydänkäpynen ja ajattelee, että nyt on
aika levähtää, sitten mennään kotiin. Siinä istuessaan huomaa hän,
että kaikki nurmen kukatkin ovat väsyksissä ja tahtovat nukkua. Pikku
satakauno nyökyttää unisena päätänsä, ojentaa sitten itsensä suoraksi,
katselee tuijottavin silmin ympärilleen, ja sitten se taas nyökäyttää
päätänsä. Vieressä on päivänkakkara (ja varmaankin se oli hänen
äitinsä) ja sanoo:
"Kaadut noin sä torkkuen
Pikku satakaunonen!"
"Pane maata lapseni!" Ja satakauno kyyristyy kokoon ja nukkuu siihen.
Pieni valkoinen huntu siirtyy silmille niin, että pitsit peittävät
kasvot. Sitten nukkuu päivänkakkarakin.
Kun Sydänkäpynen näkee, että kaikki nukkuvat, painuvat hänenkin
silmänsä umpeen. Siinä makaa hän nyt niityllä ja nukkuu ja sillä aikaa
juoksee hänen äitinsä yhä vielä etsien häntä koko talosta, etsii ja
itkee. Hän käy joka huoneessa ja tirkistää joka loukkoon, jokaisen
sängyn ja portaittenkin alle. Sitten kulkee hän niitylle pensaikkoon
asti ja pensaikon kautta lammikolle. Lammikon yli ei hän ole voinut
päästä, ajattelee hän ja kulkee takaisin ja hakee vielä kerran kaikista
sopista ja sopukoista, katsoo kaikkien sänkyjen ja portaittenkin alle.
Tehtyään sen, lähtee hän taas niitylle, pensaikkoon ja lammikolle asti.
Sitä tekee hän koko päivän ja kuta kauvemmin hän niin tekee, sitä
enemmän hän itkee. Hänen miehensä juoksee sillä välin kaupungissa ja
tiedustelee eikö kukaan ole Sydänkäpystä nähnyt.
Mutta kun oli tullut aivan pimeä, tuli eräs niistä kahdestatoista
enkelistä, joiden joka ilta täytyy lentää yli koko maailman, katsomaan
jos missään joku pieni lapsi on käynyt eksyksiin ja viemään sen
takaisin äidilleen, viheriäiselle niityllekin. Kun se näki Sydänkäpysen
siinä nukkuvan, nosti se hänet varovaisesti maasta häntä herättämättä
ja lensi yli kaupungin nähdäkseen missä talossa vielä valkea tuikki.
"Tuossa mahtanee se talo olla, johon hän kuuluu", sanoi enkeli, kun se
näki Sydänkäpysen vanhempain talon, jonka arkihuoneen ikkunoista valo
vielä tuikki. Salaa tirkisti hän ikkunasta sisään: siinä istuivat isä
ja äiti vastatusten pienen pöydän ääressä ja itkivät, pitäen toisiaan
pöydän alla käsistä kiinni. Silloin avasi hän aivan hiljaa ulko-oven,
pani lapsen portaitten alle ja lensi pois.
Ja vanhemmat istuivat yhä vaan pöydän ääressä. Silloin nousi vaimo
ylös, sytytti vielä kynttilän ja haki sen valossa vielä kerran kaikki
sopet ja sopukat ja sängynalaiset.
"Vaimoni", sanoi mies surullisena, "olethan sinä jo niin usein turhaan
tähystellyt soppeihin ja sopukoihin ja portaitten alle. Mene maata!
Sydänkäpysemme kai on pudonnut lammikkoon ja hukkunut."
Mutta hänen vaimonsa ei kuunnellut, vaan etsi yhä edelleen ja kun
hän valaisi portaitten alustaa, oli lapsi siinä nukkumassa. Silloin
huudahti hän ilosta ääneensä niin, että mies kiiruhtain tuli
juoksujalassa portaita alas. Lapsi käsivarrellaan tuli äiti riemuiten
häntä vastaan.
"Missä se oli? Missä se oli?" huusi isä.
"Portaitten alla se oli ja nukkui", vastasi vaimo, "ja minä olen
kumminkin tänäpänä niin useasti katsonut portaitten alle."
Silloin pudisti mies päätään ja sanoi: "Oikein eivät nämät asiat ole,
äiti kulta; kiittäkäämme vaan Jumalaa, että meillä on Sydänkäpysemme
jälleen!"