Me ulapalle tähyämme,
Ja kullansiintoisina aaltoset
Ne vierii tuossa edessämme,
Kun syvä, ääretön on ulappa,
Ja leijaa tuulenleyhkä leppoisa,
Kun meri sulojansa suitsuttaa,
Ja kaukaa takanamme haamoittaa
Nuo vaskirinta vuoret elämän,
On lyönyt häämme suuri hetki.
Hääsali hohtaa, vihkisanat soi,
Ja rannanrimpi huojuaapi.
Tääll' laine kuulee lupauksemme
Ja viestin siitä kuljettaapi.
Sä kuule: Vellamoinen soittaa jo,
Ja hulmuu veden neitten karkelo.
He meitä seppeleillään viittoaa
Ja riemun pyörtehesen tenhoaa.
Mä kuulen kanteloisen kiihtyvän,
Nään tanssiin käyvän Ahtosetki.
Nyt veden kaunis kansa kisaillos',
On häiden aika lyhyt meille.
Jo kuuluu kutsuääni elämään,
Me riennämme sen vuoriteille.
Me täällä nähdä saimme syvät veet,
Mut siellä kapuamme jyrkänteet.
Tää ilo parahin on haihtuva,
Mut riemu uusi syttyy huipuilla,
Me ylös tunnemme nyt ikävän,
Käy sinne elämämme retki.
Unelmaini aihe.
Katse lämmin, vetävä —
Oi mä muistan sinut,
Hienon hieno, pehmeä,
Solmithan sä minut.
Olet toivon' salainen,
Tietoa ei kellään,
Kuinka sinust' uinailen
Kaunista ja hellää.
Katse armas, lämpöinen
Ällös väriäsi
Vaihda, Herkkä huolisin
Hukkaan elämäni.
Vuorille.
Hei vuorille tahdon mennä
Ylös jättien ilmoihin.
Ei alhoissa aatos lennä,
On matala mielikin.
Hei vuorilla tuuli vapaa
Lyö ylhiä huippuja,
Ja sielläpä silmä tapaa
Näköaloja suuria.
Tule kanssani vuoriteitä
Mun kultani kaunoinen,
Kas tuolla jo viittovi meitä
Tuo hohde huippujen.
Ja vaikkapa rintehelle
Me jäisimme uupuen,
Niin kallio vuotehelle
Ois kuolomme suloinen.
Sill' aatos viimeinenki
Se vuoria tavottais
Ylös kirpoisi meidän henki,
Kai kerta se määrään sais.
Kaksi kertaa.
Kukkui käki kultarinta
Kerran keväimellä.
Kukkui lemmen armas airut,
Kaijutteli, hellä.
Ehti kevät riennossansa
Vaipui käen ääni.
Ikävöiden surumielin
Alas painui pääni.
Kukkui armas kultarinta
Taaskin keväimellä,
Sydänkieltä ystäväni
Sirkutteli, hellä.
Ehti kevät riennossansa,
Lintuin laulut vaipui.
Munpa armas, lemmityinen
Omakseni taipui.
Yksin.
Mun vettyy silmän,
Kun kevät-illoin
Mä kuulen lainehen loiskinaa.
Mun vettyy silmän,
Ja aallot silloin
Ne kaihomielisnä huokajaa.
Mun vettyy silmän,
Kun aallon näkit
Ne lemmenleikeissä temmeltää.
Mun vettyy silmän,
Kun västäräkit
Ne sammalmättäällä visertää.
Mun vettyy silmän,
Kun lehtoloissa
Nään lehdet toisiinsa huojuvan.
Mun vettyy silmän,
Kun viipyy poissa
Mun lemmityiseni, armahan,
Mun vettyy silmän, —
Oi riennä armas,
Pois surut suutele minulta!
Ei vety silmän,
Ei miel' oo karmas,
Kun sinun vain' olen omana.
Jo koitar vilkuttaa.
Siintotähti soiva
Lempen' unelma,
Rinnan lauhtu, hoiva
Sammui minulta.
Tuli-inton' uskon
Töihin suurihin —
Lailla illanruskon
Häivyit sinäkin.
Uhrauksen aate,
Josta lämpisin,
Repesi kuin vaate
Templiss' Saalemin.
Istun raunioilla,
Istun allapäin.
Elon aavikoilla
Lienee moni näin.
Mutta vielä huudan:
Tulkaa ihanteet! —
Kas jo saakin huudan,
On kuin välkkyis' veet,
Ah jo mulle tuolta
Koitar vilkuttaa.
Wäsymystä huolta.
Toivo huojentaa.
Hyvästi nyt soi.
Unelmaini maa,
Haaveitteni maa,
Sinut hyvästi mä heitän.
Kaiho rinnassa
Waiti seison ma,
Silmät käsihini peitän.
Niillä rannoilla,
Niillä vuorilla
Nautin ilon rahtuloita
Sousin aatteissan'
Elon ulapan
Siintäviä aallokoita.
Hyvästi nyt soi,
Kaiju, huminoi
Haaveitteni rantamille!
Kaiho rinnassa
Poijes riennän ma
Seutuville kaukaisille.
Lahden tyynessä.
On aamupäivä kesäinen,
Kun venhollani meloilen
Tän lahden tyynessä.
Ja aallottaret laulelee.
Ja kaislat hiljaa humisee
Wain riemusäveltä.
Nuo lummekukat valkeat,
Mitk' aaltoloilla soljuvat
Tuon laulun ymmärtää.
Ja heillä sydän sykkäilee,
Kun teränsä he aukaisee
Ja ylös pilkistää.
Tääll' lumpeen lailla minäkin
Ain keinuella mielisin
Ja jättää mantereen. —
Kai kerran aaltoin laulaissa
Mun ottais Ahti helmaansa
Ja veisi kullakseen.
Väsyneen valitus.
Joko tuonetar tumma impi
Mua luoksesi viittoat,
Joko kerrot kutsua kalman,
Mua matkahan joudutat?
Olen lähtöhön valmis oitis,
Tule tuonetar, toivoni!
Elo tää on tyhjyyttä mulle,
Sen jätin jo hyvästi.
Mä lemmen oikkujen orja
Olen kurja ja väsynyt.
Olen kuivalle hietikkomaalle
Nyt tielläni eksynyt.
On pienoset lähteen silmät,
En niistä mä reipastu.
Join kerran keitahan vettä,
Ja se juoma ei unhotu.
Nyt nuorena soisin kuolla
Ja vaipua unholaan.
Oi tuonetar tumma impi
Tule omasi noutamaan!
Lumisateella.
Lumihiuteet hiljallensa
Alas maahan putoo,
Walkovaipan luonnottaret
Kukkuloille kutoo.
Eheyttä, yhteyttä
Aatokseni kerää.
Lumikirkas rauhantunne
Rinnassani herää. —
Peittyy vuoren tumma rinta.
Notko tyynnä lepää.
Walkoisena viidakkokin
Silmihini sepää.
Mielen ristiriidat sitoo
Wiihdytyksen vyöhyt,
On kun oisi juhlan aatto,
Suuri jouluyöhyt. —
Jättikuuset kukkulalla
Yksin eivät peity,
Alle vaipan valkeaisen
Ei ne vaivu, heity.
Niinpä munkin henken' hehku
Läpi hiljaisuuden
Kohouupi kätköstänsä,
Luopi taiston uuden.
Käyn helmaasi.
Oi terve mun metsäni taas
Sinä luminen, pehmeäpovi.
On valkoinen joka paas'
Lumen peitossa pienosin lovi.
Kas katsovat suopeesti nuo
Puut puhtahan verhonsa yli.
Lumikätköjä oksat luo,
On viittova metsäni syli.
Sinä kuusisto kätkielet
Runopoikaani kiehkurapäistä,
Hänen lauluja lauleskelet
Ja humiset kihloista, häistä.
Runopoikani kaunonen sa
Nyt paljahin rinnoin minä
Käyn helmaasi, johdata,
Ole ainian sulhoni sinä!
Matin iltalaulu.
Tuu, tuu huminoi
Kesä-illan henki.
Lip, lip laine soi
Meren lahtosenki..
Kas, kas rannalla
Punervat on rimmet.
Ai ai talossa,
Kaunihit on immet.
Hei, hei soutelen
Sinne kesäilloin,
Niin niin sydämen
Rauhaton on silloin.
Aitassa.
Aittani seinät on kaunistettu
Pihlajan kukkaisilla.
Orret on täysiksi varustettu
Morsiusvaattehilla.
Katossa uudet palttinapaidat
Hohtavat valkoisina.
Liinoissa punaisen ruskeat raidat
Kiiluvat kirjavina.
Apilat aittani ulkopuolla
Puhtahan tuoksun luopi. —
Kultani asuvi vaaralla tuolla,
Kohta mun vihiltä tuopi.
Keväinen tarina.
Poikanen metsässä kuljeskeli,
Paljon lintuja näki.
Rastahat kuusissa raksutteli,
Kukkui kaihosa käki.
Yhdellä oksalla ruskeasiipi
Sirkkunen virttänsä veti,
Sen puun allepa ujosti hiipi
Kulkeva poikanen heti.
Pakeni sirkkunen latvahan asti,
Arkana katseli sieltä.
Poikanen herkkä se hartaimmasti.
Haasteli toivonsa kieltä:
»Laulele lintunen, laulele yhä,
Kiertäös tään ahon puita,
Mulle on laulusi kallis ja pyhä,
Kallehin kaikkia muita.»
Sirkkunen huoleton soitti ja sanoi
»Taivahan lintu on vapaa.»
»Laulele minulle, poikanen anoi,
»Taikka sun nuoleni tapaa.»
Lintunen vastasi: »Julmako oisit?
Rintani riemuja laulan.»
— »Minulle yksin laulaa voisit,
Panenko tiellesi paulan?»
Taas soi laulelo kirkas ja soma
Sirkun tullessa alas. —
Pojalla nyt oli armas ja oma,
Kun hän metsästä palas.
Heikin ansa.
Pani Heikki ansojaan
Ahon rintehelle.
Veljet nauroi nauruaan
Heikin pyydykselle.
Ansoillansa juoksenteli
Kaiken kesää Heikki veli
Eikä saanut saalista.
Eikö saanut? Sai kun saikin
Immen ujon, soman,
Syksyllä hän sen jo naikin,
Otti kullan oman.
Veljet tuumi harmissansa
Olipa se aimo ansa,
Ja se Heikki veitikka.
Paimentytön laulu.
Sinipiikani salolla
Kera metsän impysien
Liikun lemmen leikkilöissä.
Tapiolan tanhuilla
Neitosill' on kultanauhat,
Lemmenpaulat laatuisimmat,
Hattu hopeainen päässä,
Yllä vihryt verkanuttu
Tapiolan urhot astuu.
Tääll' on tanssi, tääll' on soitto,
Tääll' on olo onnellisten.
Kisatessa kultakutrit
Häilyy oksien lomassa,
Sinisilmät säilehtiipi.
Täällä tarhassa ilojen
Minun, pienen paimenpiijan
On niin ehtosa eleä
Viijet viikot viherjäiset.
Kotiliedellä.
On olo niin hyvä ja herttainen
Sinijärvien paltahilla,
On kansa niin tuttu ja tasainen
Karun kankahan aukeemilla.
Suon laidassa töllit ja kaskensavut
Mun mieltäni kiinittää.
On olo niin hyvä ja herttainen
Kotilieteni lämpimässä.
Jos ulkona viima on vihainen,
On lauhkea tyyneys tässä.
Hion helmiksi luonteeni himmeät avut
Saan kuonasta kiiltävää.
On olo niin hyvä ja herttainen
Oman puolison armasteloissa.
Korukiiltoa mahti on mainehen,
Kun rinnan lempi on poissa,
Ja eipä myös pistä pilkan havut,
Kun on yksi, mi ymmärtää.
Yhteis-onni.
Hänen hienoja katsele kasvojaan
Ja vienoja, rikkaita kutrejaan
Ja otsaa ylvähintä.
Äly hällä on silmien kaunistus,
On hempeä poskeinsa puhtaus
Ja hymyssä viehkeintä.
Sä antaos hänelle kunniaa,
Elä halvoin aattehin luokseen saa
Pois pankosi matala mieli.
On tunteensa tuulonen raitista,
Häll' aatteen holvi on avara,
Ja päilyvä pihtipieli.
Ole suuri, hän silloin rakastaa
Koko sielun nuorella hehkullaan
Sua elonsa toverina.
Ja onnenne kukkaistarhassa
On narsissia ja kieloja,
Mitk' keinuvat hentoisina.
Ja aatteen vuorille taivaltain
Kas' käissä te käytte riemahtain,
Kun kukkulat vapaina hohtaa.
Tai taistoissa seisotte rinnakkain
Te kahden sitkaina, iloiten vain,
Kun lujuus se voittohon johtaa.
Ja teillä on rinnoissa sopuisuus
Ja kodeissa kirkkaus, valoisuus
Ja mieli niin suopea, hyvä.
Soi teille sulosti kantelo,
Jok' on ollut tuhanten kaipio
Ikilemmen kantelo syvä.
Epätietoa.
Voi jälleen luokseni saapuvi.
Nuo tuskan kyynelet kuumat.
Suru sortavi muinaset riemuni
Ja itku mun iloini huumat.
Mä luulin mure on paennut,
On sopuhun sointunut sielun.
Mut pirstaksi raukesi haaveilut.
Nään suurena vaivojen nielun.
Kiven painolla elämän kysymys
Mun rintaani ahdistaapi,
Ja varjona onneni sisällys
Mun luotani kaikkoaapi.
Ja yöni on pitkä ja pimeä.
Ja otsaani polte pohtaa. —
Voi, koskahan selviää elämä,
Ja tähtöset mullekin hohtaa.
Ollos suuri.
Kevät on ja tanssii kukkasilla
Kultasäteet auringon.
En mä kiiri ilon tanhuilla,
Mulla mieli muuall' on.
Tai kun syksy syöstävätään siirtää,
Kutoo keltakankaitaan.
Aatokseni kuviansa piirtää,
Unelmoitsen yhä vaan.
Suuruus, pilviin nouseva ja ylväs
Sinuun aatos ailakoi.
Sinä jätti, ihmisaatten pylväs
Sua sielun' unelmoi,
Sua kaipaan, sua etsin koito.
Kerran mulle siinnä sä!
Vaiko majas' rakensit niin loitos
Ett' en sinne ennätä. —
Monethan ne pieniks täällä jäivät. —
Pelkään pienen elämää,
Arkimieli, arkiaatteen häivät
Kaiken suuren himmentää.
Suuruus, väistythän sä humun luota
Väistyt mainettakin maan.
Suuruutta ei ihmiselle tuota
Kulta-, laakerkruunutkaan.
Marmorpalatsiinkin harvoin kuljet
Timanttien välkkeesen
Sua lahjois' monet, heiltä suljet
Aartehesi kieltäen.
Suuruus, harvat tietoviisahatkaan
Vaippaasi saa koskettaa —
Polo ihminen, kuin uskallatkaan
Suurta konsaan tavoittaa. —
Mut mä tahdon, mull' on uskallusta
Elää suuruus-unelmaa. —
Tunnen sisässäni sarastusta,
Mulle ääni kuiskuttaa:
Unelmoitse suuruutt' minuutesi,
Henkes' herkän heelmiä,
Taivaankaaren hohdett' tunteillesi
Suur' kuin taivas ollos sä!
Ongelmia.
Inehmoinen seisahtuu
Epätiedon tuulispäihin
Sekä itsekkyyden jäihin
Maat ja kansat uppoaa.
Henki, ydin uskosta
Dogmein alle haudatahan.
Harvoin lentoon lasketahan
Kipunaakaan totuutta.
Lait usein yksillen
Kaiken oikeuden jakaa,
Muutpa taistelujen takaa
Saavat siitä murenen.
Yhteiskunta ylpeilee
Istuimilla maisen mahdin,
Kenpä tarkoin taitaa tahdin
Vihdoin niille kiivennee.
Oi! Te suuret valtiaat
Oman edun haamu harmaa
Kaiken sovun jäytää, karmaa.
Inha haamu surmatkaat!
Ei! Te ootte kuuroja,
Teill' on kirkko vaippananne.
Sotavoimin laumojanne
Teill' on halu hallita.
Sillä totuus mailmassa
On kuin kupla aallokossa.
Hetken väikkyy. Tuokiossa
Näkyy siitä pirstoja.
Ystävyyttä ostat vaan,
Lempes' peittyy arkihuoliin,
Tingit ihanteistas' puoliin,
Myyt ne vielä kokonaan.
Tahi ehkä himoinnet
Hengen mailla kuuluisuutta.
Saarnaat oppia sä uutta,
Jota itse epäilet.
Ei! Sä tahdot tiellesi
Onnettaret hymyposket.
Juur' kun huntuansa kosket,
Luotas' pois ne kaikkovi. —
Lienet herkkä. — Musertaa
Sua kaiken epätieto,
Kysyt: »Miks on elo mieto
Miks' on kurja koko maa.«
Ivan peikko ilkamoi:
Se on palkka ihmisturheen
Rintaan pisto mailmanmurheen,
Tuntoon tuima tuskan koi.
Me tahdomme.
Me tahdomme voittoa totuuden,
Me tahdomme ihannemaata,
Ja vaikkapa määrä on kaukainen,
Me siit' emme luopua saata.
Kun loukot kaikki on valaistu,
Ja virtaavi raittiit tuulet,
Kun voimat kaikki on nostettu,
Ja sopua soivat huulet,
Kun kasvavi laihoja lakeita,
Ja tammet siimestä suovat,
Maa antavi runsaita lahjoja,
Elononnea ihmiset juovat,
Niin silloin voitto on totuuden. —
Me siitä jo riemuitsemme,
Siks' tietä me jalojen aatteiden
Nyt työllämme aukaisemme.
Veljeyden aate.
Riennä sä sanoma voimalla riennä
Ihana sanoma veljeyden,
Sorretun surua, tuskia liennä,
Henkiös lohtua lempeyden.
Missä on valta ja antimet suuret,
Sieltä ne levitä ympäri maan,
Missä on kuihtua hyvehen juuret
Saata ne kukkana kukoistamaan.
Missä on uljasta tarmon työtä
Ohjaile mieliä toimivien,
Missä on unta ja velttojen yötä
Terästä ryhtiä ihmisien.
Nosta sä yksilöt yhteiskunta,
Satoja sulkuja aukaise.
Sulata rintojen jäätä ja lunta,
Maailma valloita, hallitse!
Rauhan tähtönen.
Veritahroja kantoi otsallaan
Tää onneton ihmissuku.
Veri virtasi vuolaana ruumiistaan
Ja suur' oli sotien luku.
Ken kipuja itki, se pilkattiin,
Ja raukaksi mainittihin,
Mut sotien sankarit taivaisiin
Ja kunniaan kutsuttihin.
Vaan kuink' oli musta ja toivoton
Tuo aseiden antama rauha.
Nous' usein taivahat ruskohon
Ja myrskyhyn ilma lauha.
Uus valkeus silloin pilkoitti
Kuin välkkyvä tähden lento,
Ja miljoonia se hurmasi
Tuo viesti niin outo ja vento.
Tuo sanoma rauhaa jalointa
Ja sopu suurinta vaati.
Sen maailman valtojen nähdäksi
Nyt mahtava keisari laati.
Ei ihme jos lämpesi herkimmät
Ja loistavin otsin huusi:
»Ylös uutehen uskoon ystävät,
Nyt koittavi aika uusi.» —
Mut salama tähtösen sammutti —
Taas maatamme pimeys peittää,
Sotajoukkoja ruhtinas vaativi,
Ja useat uskonsa heittää.
Mut ei nyt pelkohon vaivuta
Vaikk' kaikuis' asehen helke!
Vaikk' oisikin kentälle kuoltava
— On nähtynä rauhan välke.
Siis hyvästi tähtönen ihana,
Ja hyvästi unelma jalo!
Tule kerran leijonan voimalla
Ja syttäös ikuinen valo!
Rauhan unelma.
Miehet pukee sotahaarniskansa
Noutain vaatimusta valtojen,
Kimaltavan säilän huotrastansa
Ilmoihin he nostaa uhmaten
Tuoden tuhoa ja turmaa,
Sotain hävitystä, surmaa.
Mutta kertoohan tuo rakkauden
Laki elämästä jalosta,
Jot' ei maine sotaurhouden
Koskonkana voita, saavuta.
Sille raakuutta on murha
Sodan voitto halpa, turha.
Elo vast' on sotatanner suuri
Koko ihmisikä taistoa.
Ihmisrinta pyhin voiton muuri,
Ihanteilla vain se vallita!
Ihmisyyttä aina aja,
Niin oot jaloin valloittaja!
Rauhanlinna maassa kaunis oisi,
Sille miljoonien kiitokset
Kultapylvähiä tueks' loisi
Tekis' holvikaaret hopeiset.
— Mut tuo haave kuni sumu
Haihtuu, kun käy aseen humu. —
Suur' on ristiriita olojemme. —
Toive, lennä aikain taa,
Jolloin monet hurmetanteremme
Kukkain kattamina tuoksuaa,
Sotamaine sadun lailla
Unhoittuupi niillä mailla.
Miehet rautapuvun hylkeääpi
Terästellen aseet jalommat,
Silloin rauhanmarssit heläjääpi
Valon taistelua johtavat.
Silloin verta kammoo kansa
Miekka ruostuu tupessansa.
Itkuinen soitto.
Itke Wäinön viulu vieno
Ihmishengen hehkuvaiset
Tuliliekit tuskaisimmat.
Soi'os soitanto sorea,
Kaiuttele kaihokielin
Kipuvirret viljavimmat!
Itke Wäinön viulu vieno,
Kylvä kyynelkarpaloita,
Loihtios sä itkulampi,
Jossa uisimme utuiset
Hettehessä hentokaiset
Niin ois' elo ehoisampi.
Itkusta me innon saaden
Kohoisimme kaihotulle,
Vihannalle valkamalle.
Silloin kantelo Kalevan
Riemuistakin rikkahana
Kajahtaisi korkealle.