Mä Suomeni kesää jo vuottelin
Kun urvuista vihersi kujat,
Ja viljelys laajeni korpihin
Ja työss' oli voimat lujat.
Mut juuri kun kevääseen uskoimme
Tuli armoton, hyytävä talvi.
Me vilusta väristen seisomme,
Ja huojuvi uskomme valvi.
Olis tullunna tuho mun huoneeseen
Ja vaimoni, lapseni lyönyt.
Tai astunut kontio laitumeen
Ja karjasta parhaat syönyt.
Olis otsaani iskuja isketty,
Olis kipuja suotuna mulle,
Mut päivä ja kevät ois säästetty
Mun kallis Suomeni sulle.
Niin silloin kuolisin hymyillen,
Mut Suomeni toukoonsa luottais'.
Valonkukkia, heelmiä aatteiden
Sen vapahat vainiot tuottais'.
Helmikuulla 1899.
Kevään keskellä.
Suomen virrat vuolahat ne
Jäitänsä vie meriin.
Sitkeästi kylmän valta
Pohjolasta erii.
Hurraten me aina ennen
Jäitä jättelimme,
Vaieten nyt seisoimme ja
Virtaan katselimme —
Ei kun ennen toivon riemu
Syty syömiin nuorten,
Vaikka kiuru laulain kiitää
Yli laaksoin, vuorten.
Sillä laulu leivosenkin,
Outoa on, kummaa.
Siin' on jotain vaikertavaa
Tuskaista ja tummaa. —
Oraspellon pientarilla
Aatran urhot astuu,
Ryhtinsä on rauhallinen,
Joskin silmä kastuu.
Kastuuhan se aatellessa
Kansan toivehia,
Jotka on niin kalliita mut
Nyt ne on sumuisia. —
Ei nyt enään nuori kansa
Karkeloihin kiiri.
Kaikki katsoo yhtähänne:
Miss' on Suomen viiri.
Suomen viirin ympäri nyt
Syntyy luja valli.
Eihän Luoja uskollisten
Sortumista salli!
Toukokuulla 1899.
Vapaalle sanalle.
Sun telkivät koppihin
Ja kytkevät kahleisin —
Et näänny.
Sun suuhusi kapulaa
Ne tukkivat kauheaa —
Et taivu.
Sun tahtovat murhata
Ja nähdä jo haudassa —
Et kuole.
Mut kerran nousetkin
Sä kotkana ilmoihin.
Ja puhut.
Näät sortajas' murskana,
Mut sulla on valtikka
Ja voitto.
Niin silloin on valoisaa,
Ja juhlivi kansa ja maa —
Oi milloin!
Mä matkoan ruusutarhoihin.
Kas ulapan aallot välkkyää,
Ja uljasna vaahto hohtaa.
Ja kuplat säihkyen tanssielee,
Ja vyörtehet rantoja kohtaa.
Hei, purttani tuuli keinuta vain
Sen anna eellehen entää,
Mä onneni saaresta uinailen,
On haluni sinne lentää.
Siell' lehdossa lempeän lehmuksen
Runoimpyet karkeloivat.
Jo kuulen laulunsa vienoiset
Miten hellästi siellä soivat.
Jo nään minä valkoimpyet,
Kas, kutrinsa hopeiset hiiluu,
Nään ruususet kuinka heloittaa,
Ja vetreät lehvät kiiluu.
Nuo neitoset liinoja liehuttaa
Ja luoksensa minua lumoo. —
Vie purttani tuuli joutuisaan,
Sit' en louhille laske kumoon.
Mä matkoan lehmuslehtoihin
Ja runojen ruusutarhaan, —
Niin kirkasna määrä siintelee,
Ei viene se minua harhaan.
Hei kiidä pursi ulappaa
Meren avara aalto läiky.
Ei syömeni suotta sykkäile,
Ja mielessä kuvaiset väiky.
Runosaarell' on juhla ainainen
Ja ruusujen puhjenta-aika,
Kevät kukkea lempilauluineen,
Ikinuoruuden tenhotaika.